Welcome to Kingston..

Saint Augustine muotoili kuuluisan lausahduksen, joka löytyy
myös Reggea Hostel Ocho Rioksen seinältä.
Vaimoni koki filosofisen hetken ja päivitti lauseen:
Elämä on kuin suklaarasia, he jotka eivät matkusta
syövät vain yhden liköörikonvehdin.

Welcome to the Kingston international airport. Cayman saarillataksikuski oli huolissaan ja kauhuissaan, kun kuuli suunnitelmastamme vierailla seuraavalla saarella hiveven etelämpänä. Hän oli kuullut paljon pahaa, pelottavia asioita. Olkaa varovaisia!

Sen olin kuullut myös monelta muulta. Monet ovat olleet kauhuissaan, monet ajattelevat heti pahinta, monia varmasti pelottaa. Rajamuodollisuudet olivat melko nopeat, vaikkakin virkapukuista kiinnosti tällä tuloasemalla enemmän meidän tarkoitusperämme ja suunnitelmamme kuin esimerkiksi Kuubassa. Hämmentävää, mutta hyväksyttävää. Ehkä täällä on vaarana, että eurooppalainen yltäkylläisyyteen tottunut turisti jää loisimaan ja viemään heidän pienetkin sosiaaliedut. Matkan tarkoitus? Mielihyvä! Hän katsoi minua paheksuvasti. Jälleen yksi ylimielinen pilvenpolttaja, hän varmasti ajatteli. Korjasin nopeasti: Vapaa-aika ja matkailu. Jouduin selittämään yksityiskohtaisesti reissusuunnitelman lentoineen aina Helsinki-Vantaalle asti. Lopulta jää suli ja leimasin pamahti. Tervetuloa Jamaikalle!

Otimme laukkumme ja marssimme ulos terminaalista taksinvälittäjän luokse. Hän oli erittäin ystävällinen kuten aina. Ylihintainen taksi alle. Tai oikeammin Hiace. Niin lämpöisiä muistoja Suomesta. Eräällä hyvällä ystävälläni on samanlainen, mutta punainen. Ehkä vähän huonommassa kunnossa kuin tämä Jamaikan helmi, mutta yhteistä on varmasti se että molemmissa katsastusmies joutuu hetken hieromaan ohimoitaan ennen leimaa.

Kuski tiesi totta kai tarkasti osoitteen ja noin puolen tunnin ajomatkan jälkeen, yöllä alueella jossa ei saisi liikkua yhdenkään matkaoppaan mukaan, hän kysyi osoitetta. Olin hivenen tutustunut karttaan ennen gabi kyytiä ja tiesin että olemme hoodeilla. Hän ei siis täysin yritä kusettaa. Hän ei vain tiedä. Annoin osoitteen ja kuski yritti soittaa majapaikkaamme. Ei vastausta. Lopulta osoite löytyi. Talo oli korkean muurin ympäröimä. Muurin päällä oli metallisia piikkejä vaikeuttamassa ylittämistä. Kaikki talon ikkunat oli peitetty vahvoilla kaltereilla ja kaikkien ovien edustoilla oli vahvat kalterihäkit. Seisoskelimme massiivisen portin edustalla, joka oli lukittu vahvalla munalukolla. Talo oli pimeä. Taksikuski katseli rauhallisesti ympärilleen ja koputti porttiin avaimillaan. Rinkkamme nököttivät maassa. Lopulta taloon syttyi valo ja nainen hihkaisi, että tulee. Alkoi lukkojen availu ja lopulta nainen oli luonamme portilla. Aloin kaivaa 35 US taalaa länskärille ja nainen katseli huolissaan ympärilleen. Kuskilla ei ollut vaihtorahaa. Alkoi turistimainen säätäminen rahatukut käsissä. Nainen huolestui. Ihmiset katsovat, ihmiset katsovat!!! Hän yritti saada meitä sisään, porttien turvaan. Lopulta yhteisymmärrys syntyi kuljettajan kanssa ja portti pamahti kiinni. Naks ja lukitus turvasi selustamme. Nainen opasti meidät vielä yhden kalteriportin läpi huoneeseemme ja rentoutui. Hän pahoitteli että oli nukahtanut ja tiedusteli vointiamme ja suunnitelmiamme. Hän kertoi avuliaasti kaikki tiedot joita tarvitsimme. Lopulta pääsimme nukkumaan hyvään sänkyyn noin kahden vuorokauden valvomisen jälkeen. Se oli luksusta.

Seuraavana aamuna rouva opasti meidät aamiaiselle läheiseen pikaruokalaan. Patty ateria limulla, joka oli ihan ok, muttei hirveästi poikennut muista pikaruokaloista. Huomiota saimme hivenen kalpeammalla lookillamme kaduilla ja ravintelissa muiden ollessa enemmän väriltään sellaisia, jotka kestävät paahteen. Olo oli kuitenkin turvallinen ja lapset naureskelivat. Asetelma oli toisin päin.

Kirjauduimme ulos majapaikasta ja menimme kadun varteen odottamaan bussia numero 31. Yard Style, 130 Weymouth Drive sai jäädä taaksemme vain yhden yön jälkeen. Kingston ei houkutellut vaan mieli teki päästä rannalle tunnustelemaan hiekkaa. Varpaanvälini huusivat sitä. Ja Miitta mainitsi siitä kuinka hyvältä kaksi vuorokautta putkeen jalassani olleet vaelluskengät tuoksuivat. Yeah!

Eteen tuli pikkubussi, johon muutama paikallinen änki sisään. Kysyin kuskilta minne hän menee ja saimme sovittua että hän heittää meidät Three Mile kaupungin osaan, josta saisimme Road Taxin Ocho Rion rantakohteeseen. Lopulta kuitenkin hivenen hankalan englannin ymmärtämisen jälkeen kuski sai meidät suostuteltua menemään hänen kyydillään keskustaan asti, josta pääsemme suoraan Ocho Rion bussin kyytiin. Kyyti maksoi kahdelta hengeltä noin 400 J$, kun 1 euro on 128  paikallista. Eli halpaa kuin saippua. Bussiasema oli perinteinen paikallisten katastrofi. Pikkubuseja oli sikin sokin. Kaupustelijoita, matkaajia ja jälleen kaupustelijoita. Haju oli perinteinen kaatopaikkamainen ja ihmiset todella ystävällisiä ja avuliaita. Vahva Ganjan käry täytti sieraimet ja olut maistui porukalle, etenkin yhden dösän kuskille. Lopulta löysimme bussit, viimeisestä nurkasta, jotka lähtevät määränpäähämme. Bussi oli täynnä, mutta se otetaan vielä enemmän täyteen. Lopputulemana oli että 15 hengen bussissa istui erittäin tiiviisti 34 henkilöä. Onneksemme matka ei ollut kuin reilun tunnin ja 1200 J$. Myös tästä kokemuksesta tuli fläsäreita. Muinoin Vietnamissa oli samantyylinen tapa. Auto otetaan täyteen!

Kuljettaja aloitti kilpa-ajon ja takapenkillä istunut rastafari huuteli kannustushuutoja. Kuski kanttasi kiitettävällä ripeydellä kohti vuoristoa, eikä juurikaan hiljentänyt mutkaisella ylös ja alas kiemurtelevalla pikataipaleella. Selkä ja perse alkoi puutua noin 15 minuutin jälkeen istuessani puolittain lisäpenkillä käytävällä Miitta vieressäni. Mutta kuten on sanottu ennenkin, niin linja-autossa on tunnelmaa. Ja paikallisten dösässä on sitä vielä enemmän.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pääsimme ehjänä perille bussikuskista huolimatta ja majapaikkamme alkoi siintää edessämme. Ganjan käryinen Reggae Hostel Ocho Rios. Todellakin pilven tuoksuinen, todellakin. Mutta siitä sitten vähän myöhemmin.