Valehtelisin jos väittäisin muuta. Synkän kolea Suomi ei antanut parastaan palatessamme. Kauniit ja aurinkoiset terassikuvat olivat muuttuneet räntäsateeseen ja synkkyyteen. Suomalaiseen melankoliaan. Harmauteen ja värittömyyteen. Ankeuteen ja hyvinvointiin.
Olin jälleen maassa, jossa ihmiset valittavat turhasta ja turhamaisen pienistä asioista. Mikään ei ole koskaan hyvin eikä mikään riitä. Olkoon asia niin tai näin niin siitä löydetään aina se huono puoli. Kuten tässäkin aloituksessa. Oli ikävä tulla takaisin.
Avasin joitain päiviä sitten salkkuni, jossa tärkeimmät olivat tallessa. Otin käteeni Maya aurinkoni ja katsoin sitä hetken. Pyyhkäisin peukalollani. Ehkä sen oli jälleen aika alkaa valaisemaan kulkuani rakkaassa kotimaassani. Synkkyys sai jäädä ja alan iloita niistä arkipäivän turvallisista ja helpoista asioista, joita Suomi tarjoaa. Kaikki se on kuitenkin lähestulkoon paremmin kuin missään muualla. Kelit nyt on perseestä, mutta minkäs sille tekee..
Kiidetään kuitenkin ajassa taaksepäin. Olimme tykästyneet todella Isla Holboxiin, mutta reissumme loppu alkoi häämöttää. Reissukoplamme tuplaantuisi Cancunissa. Olimme ostaneet jo paluulipun valmiiksi ja astelimme aamulla lautalle. Aurinko teki nousuaan horisontissa ja satama oli rauhallinen ja tyyni. Lautta tuli ajallaan ja toi saarelle jokapäiväisen lastin duunareita palvelemaan turisteja. Tavaroiden, ihmisten ja turistien purun jälkeen oli vuoromme astella kyytiin. Aina halvempi, aina nopeampi lähti samaan aikaan kilpailevan yrityksen kanssa ylittämään saaren ja mantereen väliin jäävää suolaista vettä.
Cancunista olimme varanneet hotellin Ciucad Cancunin puolelta. Eli mantereelta, mahdollisimman kaukana Zona Hoteleralta. Kaukaa turisti hömpötyksistä. Hotelli oli ok. Se oli vanha. Nimeltään Hotel Caribe Internacional oli juurikin sitä mitä kuvittelimme. Se oli paikallisten suosiossa ja edullinen. Huoneet olisivat kaivanneet pientä päivitystä, mutta muuten ne olivat toimivat muutamalle yölle Cancunissa.
Valmistelimme tervetuliais paketin nimikyltteineen ja lähdimme lentokentälle. Aloitimme odottamisen. Jatkoimme odottamisesta. Jatkoimme edelleen odottamista. Olimme näemmä jälleen yötä kentällä, ulkona ilman viiletessä ilman kunnon vaatteita. Alan vihaamaan lentokenttiä, vaikka ne yleensä ovat olleet miellyttäviä.
Useamman tunnin jälkeen kuitenkin koitti se hetki, kun kone New Yorkista laskeutui ja toi mukanaan muutaman Blancon ruskettumaan Karibian auringon alle. Siitä hetkestä, siitä ikimuistoisesta hetkestä kun sisaret halasivat toisiaan alkoi matkamme viimeinen vaihe. Se kruunattiin kippistelemällä Meksikolaisella oluella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti