Maaseutu matkailua..

Kylän raittia Guatemalan maaseudulla.

Guatemalan ja Meksikon välinen rajaseutu on ihmissalakuljetuksen, laittoman siirtolaisuuden, kidnappausten ja jonkin asteisen huumesodan tyyssijaa. Miten se näkyy? Ei oikeastaan mitenkään. Ei ainakaan sillä erittäin lyhyellä otannalla minkä me istuimme juurikin siinä vaarallisessa minibussissa, joita bandiitit ovat tottuneet ryöväämään.

San Juan matkatoimiston kautta ostetut tiketit pitivät paikkansa ja bussi tuli lähes ajallaan hotellin eteen. Vain puoli tuntia myöhässä. Tällä kertaa mukaan tilaamamme aamiainen oli myös pakattuna ja valmiina. Respa ei pettänyt meitä tällä kertaa.

Me ja vanhempi Kanadan Kiinalainen herrasmies astuimme bussiin ja matka kohti syvää maaseutua alkoi. Muutaman mutkan ja parin pikku pysähdyksen jälkeen olimme pimeällä tiellä ulkona kaupungista.

Päämäärämme Palenque Meksikossa oli nopea päätös palatessamme Tikalista. Toinen vaihtoehto olisi ollut Chetumal, mutta olisimme saaneet nauttia vielä kerran Belizen rajamuodollisuuksista. Ehkä tämä oli kuitenkin se helpompi vaihtoehto ja näkisimme vähän enemmän. Ehkä enemmän aitoa Guatemalaa bussin lasin läpi ja omin silmin Meksikossa.

Päivä alkoi valkenemaan ja asfaltti muuttui möykkyiseksi soratieksi. Olin ennenkin ollut erämaassa vastaavanlaisilla teillä, mutta tuolloin alla oli maasturi eikä Toyotan väsäämä joukkoliikenneväline. Keskinopeus lähenteli melkein 40 kilometriä tunnissa ja ylämäet ryömittiin varmasti ensimmäisellä vaihteella. Karja-aidat alkoivat harvenemaan ja kylät pienenemään. Tie huononi entisestään. Suuntamme oli vahvasti luoteeseen kohti Meksikon rajaa.

Oppaissa varoiteltiin. Vältä ulkona liikkumista pimeällä. Käytä busseja vain päiväsaikaan, sillä turistibusseja on ryöstetty. Bussimme etupellissä luki isolla Turismo. Meitä oli kaksi suomalaista ja yksi ihan kuutamolla oleva kandalainen kinukki. Myös yksi paikallinen nainen ja kaksi kuljettajaa. Yhä edelleen syvemmälle rajaseutua ryömiessämme väkisinkin tuli ajatuksiin, että meitä ei löydettäisi ikinä jos jotain tapahtuisi. Eihän täällä ollut edes juuri muuta liikennettä. Samassa toinen Turismo bussi ampaisi ohitse valkoisen miehen räpsiessä kuvia paikallisista hökkeleistä. Olin huojentunut. Tiesin että tuon selkeämpää kohdetta ei Kontulalainen narkomaanikaan löytäisi.

Useamman tunnin kokovartalohieronnan ja hakkaamisen jälkeen saavuimme paikallisen talon pihaan. Bussikuski nousi ulos autosta ja sanoi jotain mumisten. Olin jälleen kuutamolla, mutta en suinkaan niin paljon kuin kiinalainen ystävämme. Nousimme ulos autosta ja saimme selville että oli aika ensimmäisten rajamuodollisuuksien. Passit tiskiin ja leimat papereihin. 40 guetzalia per naama tuli pyyntö lasin takaa. Aloitin englannin puhumisen ja rajamies espanjan. Pääsimme neuvotteluissa eteen päin ja lopputulokseen. Maksoimme yhteensä 20 paikallista ränkylää, joka on se oikea ja virallinen summa. Kiinalainen oli pihalla kuin lumiukko. Antoi muutamia ränkylöitä ja sitten vielä pyynnöstä kokonaisen amerikkalaisen vihreän ykkösen. Kaikki olivat tyytyväisiä ja matka jatkui käsidesin kirkastaessa bussin sisäilmaa vaimoni kokeiltua paikallista hotelli helpotusta.

Maaseutuasumus Guatemalan ja Meksikon rajaseudulla.

Tie huononi entisestään ja ylämäet ja alamäet jyrkkenivät. Talot alkoivat muistuttaa hökkeleitä ja betoni rakennusaineena vaihtui epämääräisiksi laudoiksi, risuiksi ja olkikatoiksi. Deja Vu Laosista siirtyessämme pois Vangviengistä. Olimme syvällä maaseudulla, jossa lintuinfluenssa siirtyy luonnollisesti eläimestä ihmiseen molempien jakaessa elinympäristön täydellisessä symbioosissa. Lapset leikkivät kanojen ja muiden eläinten keskellä perheen äidin laittaessa ruokaa vuohen mutustellessa jätteitä. Yhteistä oli että kaikki kääntyivät katsomaan bussia.

Lopulta tulimme ensimmäisen bussimatkan pääteasemalle joen rantaan. Rinkat selkään ja sadan metrin asfaltoitu pika marssi jokiveneelle. Vastarannalla siinti Meksiko.

Kinukki oli ihmeissään. Bussikuskimme käveli kanssamme ja osoitti joelta saapuvan veneen. Astelimme kyytiin ja siirryimme lyhyehkön matkan joen toiselle puolelle Meksikoon. Rannalla oli taksikuski huitomassa. Astelimme hänen autonsa luokse pienen ylämäen. Kiinalainen oli kauhuissaan ja kysyi huolestuneena miten olimme tehneet diilin länskärin kanssa. Yritimme selventää että hän oli ostanut lipun Paelqueen asti ja tämä kaikki kuului hintaan. Ei tainnut mennä ihan sipuliin asti, mutta setä suostui kyytiin. Lyhyehkön matkan jälkeen oli vuorossa Meksikon rajamuodollisuudet. Vakuuttavasti leima istahti passin sivulle sen enempää kysymyksiä herättämättä. Takaisin taksiin ja bussiasemalle odottamaan Meksikolaisen Hiacen starttaamista. Tunti aikaa nauttia paikallisesta pelkistetystä ravintelista todella surkeaa muru kahvia ja helpottaa hätäänsä kaatopaikan ympäröimällä yleisellä käymälällä. Tunsin jälleen käsidesin tuoksun erittäin vahvana ilmassa.

Kiinalainen ei ollut vieläkään varma, mutta liikkui massan mukana. Hän luuli ostaneensa lipun ainoastaan joelle asti ja tämä kaikki ylimääräinen oli hänestä kovinkin epäluotettavaa ja kuumottavaa.

Lopulta aika koitti ja Hiace starttasi. Alku oli rauhallinen hiekkapätkä ja asfaltin alkaessa Hiacen kiihtyvyys ja kaarreominaisuudet pääsivät antamaan parastaan. Maisema alkoi vaihtua hippasen eri tahtiin kuin edellisellä erikoiskokeella ja ohitukset nostattivat sykkeet hetkellisesti hivenen yli lepo rajojen.

Ennen lähtöämme bussiin ahtautui paikallinen bändi ja muutamia muita latino määritelmän täyttäviä kansalaisia. Edessämme avautui jonkin sortin rajapoliisin tai vastaavan tarkastuspiste eli tsekkari. Yllättäen bussimme liputettiin sivuun ja sivuovi avattiin. Virkapukuinen katsoi meitä ja käänsi sen jälkeen katseensa takana oleviin paikallisen näköisiin ihmisiin. Alkoi neuvottelu ja kysely. Bändi ja pari muuta ulos. Heidän matkatavarat ulos. Osoittelua ja paikalliset seisoivat paskajäykkänä. Me ihmettelimme autossa.. Bändi sai lopulta luvan tulla autoon. Pari muuta miestä jäi viranomaisseulaan. Kuski antoi rahat takaisin ja laittomien siirtolaisten matka katkesi. Bussi jatkoi matkaa.

Hiace kulki ja ohitteli liikenteessä. Tyyli oli Porilainen. Edessä on auto, joten se pitää ohittaa ja sen jälkeen pysähtyä armeijan tsekkarille. Jälleen sivuovi aukesi ja sivustalle avautui näkymä taisteluvarusteissa olevista sotilaista. Espanjaa ja katse meihin. No hablo espanol! Ei espanjaa tuli kysymys. Ei espanjaa vastasin. Lisää espanjaa ja vastasin olan kohautuksella ja käsien levittelyä. En ymmärrä. Lisää espanjaa ja vieressämme olevien matkatavaroiden esittelyä. Osoitin omamme. Käsky kävi ja bussi tyhjäksi. Matkatavarat kantoon ja ulos tiskin eteen. Siis kaikki muut paitsi me ja kinukki. Me saimme vain iloisen naurun turistikortin käyttämisestä. Epäilyttävää ei löytynyt ja matka jatkui hetken. Jälleen rajapoliisin tsekkari. Samat bändi ukkelit ulos ja pari jannua erityistarkastukseen. Hetki neuvottelua ja matka jatkui edelleen. Vielä yksi tsekkari, joka onneksemme ohitettiin vain käden heilautuksella. Tankille, kuselle ja bussiin. Paikallinen Räikkönen janosi asfaltin poltetta Hiacen alle. Porilainen ajo tyyli muuttui turkkilaiseksi ja ohitukset entistä arveluttavimmiksi.

Kuitenkin kuskistamme, poliiseista, armeijasta ja muista tienkäyttäjistä huolimatta pääsimme usean tunnin matkanteon jälkeen perille Palenquen kaupunkiin. Matka oli mielenkiintoinen.