Makumatka Turkuseen..

Apteekin ovet.

Oli aika lunastaa katteettomia lupauksia, lunastamattomia ajatuksia ja siirtää itseni kaupunkiin, jossa Tamperelaiset teekkarit hyppivät tasajalkaa ja ainoa positiivinen asia on sieltä saapuva tyhjä juna. Yksikään suomalainen ei ymmärrä miksi vielä nykyäänkin kaupunki pitää jakaa kahteen osaan ilman mitään järjellistä syytä. Enkä tarkoita nyt vain luonnon muovaamaa luonnollista rajaa vaan sitä henkistä rajaa ja kuilua, joka tuntuu olevan kaikkia fyysisiä esteitä isompi. Kaikesta huolimatta Turkulaiset toivottivat minut iloisesti ja ystävällisesti kylään!

No mitä Turussa voi sitten tehdä keskiviikkoiltana? Ensimmäinen ajatus on tietenkin lähteä laivalla Tukholmaan tai junalla Helsinkiin, mutta jos jostain kumman syystä haluaa pysyä kaupungissa..? Mennäkkö tihrustamaan sitä kuuluisaa Linnaa, haukkaamaan aidosta ja alkuperäisestä ratikka snägäristä mättöä vai vain loikoilla ja ihastella tuota yhden murrepääkaupunkimme erikoista kieltä?

Uusi Apteekki.

Itse ajattelin tutustua pubeihin, josta löytäisin sen aidon Turun, sen tunteen miksi tätä kaupunkia rakastetaan niin paljon, vihataan niin paljon ja miksi jollain on aina jotain sanottavaa tästä rakastetun vihatusta kaupungista.

Luonnollisin vaihtoehto on aloittaa todellisen turkulaisen hengen metsästys muutamasta perinteikkäässä juottolassa. On Apteekkia, Pankkia, Koulua ja Vessaa. Ja tiedoksi teille tietämättömille, niin nämä mestat ovat oikeasti olleet juurikin niitä ennen kaljahanojen asennuksia.

Uuden Apteekin tiski ja lääkeputlot.

Mitäpä kaikkein kuuluisin Turkulainen tekisi, jotta saisi ajatuksensa kulkemaan? Tietenkin hän astelisi jommalla kummalla puolella jokea olevaan Apteekkiin ja tilaisi sieltä Kukon Pill´s oluen. Tämän jälkeen hän istuisi tuolille ja siemailisi sitä kunnes ajatus kirkastuisi tai sitten se sumentuisi ennestään. Vareksen jalanjälkiä seuratessani löysin itseni istumasta vuonna 1907 perustetun Uuden Apteekin baarijakkaralta. Tällä kertaa sain päihteeni ilman reseptiä, sillä reseptilääkkeet siirrettiin toiseen taloon oluen tieltä vuonna 1993.

Historian havina ja humina kuului korvissa ja näkyi silmissä. Alkuperäiset kalusteet koristavat vieläkin kyseistä mestaa ja todennäköisesti tulevat tekemään sitä vielä useamman vuoden. Vaikkakaan keli ei hivellyt ja sadepisarat rankoivat oli tupaan eksynyt muutamia asiakkaita. Hevenen vanhempaa ja enemmän oluen ystävän näköistä. Mutta missään nimessä mesta ei ole mikään synkkä lähiä kapakka vaan todellinen oluen ystävän mekka. Erityinen kiitos ammattitaitoiselle ja ystävälliselle henkilökunnalla, joka oli tehnyt kotiläksynsä mestan historiasta.

Tallelokerot johdattavat nykyään erilaisiin talletuksiin.

Kukon jälkeen siirryin toiseen nimimestaan eli Pankkiin. Se oli eripuolella jokea kuin Apteekki eli tois- tai tälpuol. Edelleenkään en tiedä kummalla. Pankki oli jo totuttuun tyyliin entisessä elämässään ollut rahanvälitys piste tai oikeammin oikea konttori. Rakennus oli upea kuten Turun keskustan vanhat rakennukset ovat ja sama loisto jatkui sisällä. Ihmisiä oli enemmän kuin Apteekissa ja asiakaskunta koostui fiinimmästä ja hivenen enemmän kalliimman oluen ystävistä. Pidin mestasta myös vaikka keski-ikä oli useamman kerran korkeampi kuin omani.

Holvi.

Lehmä.

Seuraavana vuorossa oli nuorekkaampi, mutta silti hivenen omalaatuinen mesta. Ensivaikutelma muutaman prosentin hippi, useamman prossan verran taiteellinen ja vielä enemmän varaisin sanalle trendikäs. Astelimme sisälle Lehmän miellyttävään tunnelmaan. Tilaa juottolassa oli hyvin ja muutamia kansainvälisiä opiskelijoita oli viettämässä iltaa. Iloisesti keskustellen ja hymyissä suin. Kukaan ei ollut silminnähden humalassa ja ilmapiiri oli erittäin miellyttävä. Ja koska vielä oli kesää jäljellä niin terassia varten oli mahdollista ottaa vilttiä harteille jottei vilu iske.

Semi Burger lähellä toria.

Tämän jälkeen alkoikin sitten olla jo jäätävä nälkä ja kuten Suomen hampurilaispääkaupunkia kunnioittavana ihmisenä totesin ainoan oikean vaihtehdon yösyöntiin olevan hampparin. Eli siis en todellakaan mennyt Hesburgeriin vaan astelin Semi Burgerin punaisen rätin alta yöruokaparatiisiin. Iloinen myyjätär tervehti turkulaisittain ja aloitin menun arpomisen. Hmm.. Jotain tulista tekisi mieli. Listalta löytyi juurikin täydellinen annos sudennälkään ja tilaukseni koostuikin Superjättihampurilaisesta terästettynä hivenen chili-majoneesilla ja jollain muulla tulisella judanssilla sekä ranuilla kaikilla mausteilla. Paras hampurilainen mies muistiin! Päihitti McDonald´sin ja Hesburgerin viritelmät kuusi nolla. Se burgeri oli lämmöllä, ammattitaidoilla ja kevyellä vittuilulla valmistettu. Suosittelen kaikille.

The Menu.

En löytänyt Turusta syytä sen vihaamisen, vaan enemmänkin syitä sen rakastamiseen. Löysin Turusta erittäin ystävällisiä ihmisiä, historiaa vaalivia paikkoja ja hauskaa kekseliäisyyttä. Toivonkin etteivät nuo Tamperelaiset teekkarit pääse koskaan tavoitteeseensa, sillä seuraavalla kerralla kun olen jälleen läpikulkumatkalla tässä kauniissa kaupungissa, niin saatan pysähtyä hivenen pidemmäksi ajaksi. Täytyyhän jokilaivoillakin käydä!

Makumatka Lappeenrantaan..

Lpr:n Linnoituksen ortodoksisen kirkon risti.

Tuo noin 72 000 tuhannen asukkaan kaupunki Karjalan sydämessä lähellä Venäjän rajaa, jonka arkipäivän kieli ainakin keskustassa on Itänaapuri. Fillaroin keskustan läpi ja kuulen Venäjää, näen Venäjän kilvissä olevia autoja. Kauppojen mainokset ovat venäjäksi ja suomeksi. Jossain kyltissä näen englantia. Mietin mitäköhän paikalliset lukiolaiset ajattelevat pakko ruotsista?

Mutta mitä muuta Lappeenranta on kuin psykedeelinen määrä Venäjää ja heidän jättämää rahaa. Se on kesäkaupunki, joka on panostanut viihtyvyyteen kukkaistutuksin, se on urheilukaupunki, joka on panostanut kesään mahtavalla uimalalla ja rannalla. Lasten rantaleikkipuistolla, erinomaisilla Beach-Volley kentillä ja puissa kiemurtelevalla seikkailuradalla. Lappeenranta on rakentanut hiekkalinnan ja pitää Linnoituksestaan huolta. Se vaalii historiaansa ja kutsuu opiskelijoitaan. Viihdyin siellä.

Hiekkalinna.

Nousen bussiin tai linja-autoon tai siihen mikä se nyt sitten ikinä sattuukin kenenkin mielestä olevan. Siinä on useita pyöriä ja vielä useampia istuimia. Kaikki lähtevät samaan suuntaan. Bussi tulee määränpäähänsä ja valmistaudun nousemaan ulos. Tyttö ehtii ennen minua. Hän hihkaisee kiitoksen kuljettajalle. Olen äimistynyt, lähestulkoon yhtä ihmeissäni kuin päivällä ottaessani aurinkoa laiturilla pienten lasten vääntäessä Karjalan murretta. On hassua kuinka hauskalta se kuulostaakaan. Voiko tuolla kielellä olla edes vihainen? Voiko vihaista Karjalalaista ottaa tosissaan? Palaan todellisuuteen ja vertaan samaan tilanteeseen ruuhkaisessa Suomessa. Täällä syvässä eteläisessä Suomessa emme todellakaan kiitä kuljettajaa, kun nousemme hänen turvallisesta kyydistään. Toisaalta emmehän aina voi olla varmoja osaako hän edes Suomea. Olin otettu Karjalalaisten ytävällisyydestä ja hyvistä tavoista. Tuo tyttö ei ollut ainut, myös muut kiittivät. Minun oli myös pakko kokeilla ja menin etuovesta. "Paljon kiitoksia!" ja kuljettaja vastasi lievällä hymyllä ja pään nyökkäyksellä. Ensi kerralla kokeilen samaa myös etelässä. Odotanko kuljettajalta hämmentynyttä katsetta vai välinpitämättömyyttä. En tiedä. Jännä nähdä!

Menen istumaan Teerenpeliin. Viereiseen pöytään istuu hassunnäköinen mummeli. Pinkit legginsit ja hippimäinen pitkä paita. Kädessä sateenkaari kello ja isot vanhat lasit nenällä. Mummeli tuoksahtaa kokoukselta tai ehkä tässä tapauksessa taiteelta. Mummeli tilaa tapaksia ja valkoviiniä. Hän hymyilee, myhäilee ja eläytyy ruokaansa. Oliivit ovat vaikeita. Juusto aiheuttaa kulmien kurtistelua ja mitä ilmeisemmin rapean leivän päälle ei löydy sitä oikeaa einestä. Otan itse välillä kulauksen Teerenpelin omasta sitruuna siideristä. Se on hapanta. Ei makeaa. En osaa sanoa pidänkö siitä. Se on erilaista mitä olen tähän mennessä maistanut.

Linnoituksen valleja pitkin voit nauttia kesäisestä päivästä.

Mummeli saa ahaa elämyksen. Hän nousee ylös, pyytää minua katsomaan hänen laukkunsa perään. Hänen pitää mennä naisten huoneeseen. Ettei säiliö täyty liikaa. Ehkäpä hänen ylivuoto venttiilinsä toimii liian ripeästi. Mummeli ei kiertele eikä kaartele - hän sanoo suoraan.

Otan jälleen huikan. Sama happamuus.

Mummeli tulee takaisin. Hän menee ulos ja levittää kätensä. Hän katselee itään kohti taivasta. Hetken kuluttua hän palaa takaisin ja kertoo siellä olleen sateenkaaren. Näin sen itsekin hetkeä aiemmin.

Otan happaman huikan ja mummeli istuu viereiseen päytään.

Samat eleet ja ilmeet ja ihmetykset. Jälleen hän pyytää katsomaan laukkuaan. "Nyt pitää mennä tupakalle!" Hymyilen takaisin ja nyökkään.

Vaihdoin paikkaa ja tarkistin Vihreän Omenan. Haisee maksulliselta. Poket pitää varmasti liivejä vapailla. He ovat töykeitä, aivan kuten kotonakin. Vaihdan paikkaa. Lokaali kertoo Vanhan Kukon olevan legendaarinen. Ainakin heidän mainoksensa väittää niin. Pettymys. Melkein tyhjä. Siirrän itseni takaisin lähtökuoppiin.

Torin laidalla totean katseellani jotain tuttua ja turvallista. Jotain kotiseuduita tai ainakin samanlaista. Nuhjuinen mies istuu puistonpenkillä toisessa kädessä olut ja toisessa kädessä se mitä sepaluksen avattuaan löytää. Mies aloittaa virtsaamisen kaiken kansan edessä osuen vanallaan samalla hivenen käsilleen ja osittain housuilleen. Yrittäkääpä itse virtsata penkillä löhöten - se on vaikeaa. "Varo ettei mene käsille!" ja saan vastauksen mongertaen. En ymmärrä mitä mies vastaa. En puhu rupua.

Olen melkein lähtökuopissa. Edellistä vastapäätä. Birra. Suosittelen! Siellä muutamia hyvässä seurassa ja sitten kuningas idea. Käydäänpä yökerhossa, sillä olenhan varustautunut terassi kamoilla. Pahoittelut WC:ssä asioineille. Oli pakko. En löytänyt Ekokemiä läheltä.

Edessä on jono ja jokaisella jonottavalla on joko iltapuku tai puku sukupuolesta riippuen. Olen hivenen epäilevä sisään pääsystä. "Tervetuloa!" Näin sitä eteläistynyt rantapummilta näyttävä wannabee surffarin elämästä haaveileva shortsi sankari meni heittämällä sisään yökerhoon. No onneksi sentään oli Marshall´n mainospaita päällä ettei tarvinnut hävetä itseään. Hupparin jätin narikkaan, jotta sain vastinetta palvelumaksuille, eli extra sisäänpääsymaksulle.

Yön jälkeen tulee aamu. Ilta jättää jälkensä. Tämän roskan viereen joku oli vielä piirtänyt kirkkoveneen hiekkaan.

Meno oli hyvä ja ympärillä oli paljon hassusti puhuvia ihmisiä. Tällä kertaa kukaan ei puhunut venäjää. He olivat ilmeisesti jo nukkumassa. Oli myös minun aikani poistua Lappeenrannan keskustasta. Mutta vielä oli yksi kokemus kokematta. Vety tuo kaikkein kuuluisin Lappeenratalainen erikoisuus. Lihis keitetyllä kananmunalla ja kinkulla tarjoiltuna jätskikupissa. Olihan se kokeiltava, mutta ens kerralla vedän perus skedabit!

Aamu koitti ja Lappeenranta hiljeni. Jäljelle jäi vain jokaiseen suomalaiseen keskustaan kuuluvat roskat ja muutamat sammuneet. Sunnuntain jälkeen koittaa arki ja alkaa valmistautuminen uuteen viikonloppuun. Kello alkoi tikittää ja siirsin itseni vesisateessa kohti kotia. Aurinko jäi itään. Ehkä joskus haen sen sieltä pois.