Lämpöinen hetki

Tunsin tunteen lämpimän. Tunsin hetken pysyvän. Koin lämmön kasvavan ja unelmani toteutuvan. 

Camaraman kiertää..

Yleiset WC:t ovat tunnetusti huonossa maineessa likaisuudestaan ja tunkkaisesta hajusta johtuen. Östersundomin yleinen WC on toista luokkaa, sillä harvoin pöntöllä istuen voit odotella saapuvaa linja-autoa ja ihastella vieressä avautuvaa maaseutumaisemaa. Erikoista kyllä, että Karhusaaren miljonäärit antoivat pöntön makoilla työmatkan varrella niinkin pitkään, että siitä kuvan kerkesi napsimaan. Tai ehkä tämä on vain mahdollista, kun rahaa on riittävästi..

Sumu verhosi Pakkalan kaupunginosan syksyisenä iltana. Taustalla  hehkuva urheilukentän valo antoi aavemaisen  tunnelman.

Polku Vuosaaren huipulle antaa kuntoharjoitteen niin lenkkeilijälle kuin vain maisemia  ihailevillekin. Vanha jätemäki on muuttunut ukoilualueeksi.

Vuosaaren huipulta on mukavat näkymät Suomen suurinpaan ja moderninpaan tavarasatamaan, Vuosaaren satamakeskukseen.

Etana, etana näytä sarves tuleeko tänä talvena lunta? Vuosaaren huipulla syyspäivän sumussa oli paistattelemassa etena, jota kostea syyskeli ei vaivannut.

Levin maailman Cup..

Levin maailman kuppi sai tänä vuonna nauttia talvisesta  maisemasta  ja onnekkaasta kisakelistä naisten laskujen suhteen. Miesten kisa käytiinkin sitten jo eteläisessä härmässä totutun vesisateen merkeissä.

Kanadalainen Brittany Phelan jäi lopulta häntäpäähän sijoituksissa, mutta kuvaajalle  hän tarjosi ainoan järkevän kuvan koko kisasta. Huomautuksena, että tähän eivät olleet syynä muut huonot laskijat vaan kameramiehen sijoittuminen ja vääräaikainen laukaisu.

Talvisen kisapäivän jälkeen oli aika nauttia ystävien  seurasta. Pöydällä poseeraa kuvajaan paras kaveri illalta. Jaakko Taneli.

Valistusta..

Tänään olisin halunnut takoa järkeä päähän, kun kuulin hänen kertomuksensa.

Hän oli ollut lastensa kanssa kotona. Yksi nukkui ja kaksi leikki keittiössä hänen tehdessä ruokaa. Äkkiä liedellä kattilassa poriseva öljy syttyi palamaan ja hän hätääntyi. Hän ajatteli, joka oli ensimmäinen virhe. Hänen täytyi sammuttaa palava kattila, hän mietti. Hän otti kupin käteensä ja käänsi hanasta vettä kuppiin. Kuppi nurin kattilaan ja hups. Nyt paloi myös liesituuletin ja hän säikähti todella paljon.

Liesituuletinta ei ole putsattu koskaan ja rasva alkoi tiristä iloisesti liekkien kasvattaessa kokoaan ja voimaansa uudella alustalla. Hän hätääntyi lisää. Keittiöön alkoi muodostua savua ja oli vaikea hengittää. Hän tarvitsi happea. Hän päätti avata keittiön ikkunan, jotta raikas ilma poistaisi savun tukahduttavan tunteen keuhkoista. Hän huomasi epäonnistuneensa. Hän otti leikkivät lapset ja poistui keittiöstä raikkaan syysilman tulviessa avonaisesta ikkunasta. Hän sulki keittiön oven. Hyvä, että teki edes jotain.

Hän herätti lapsen päiväuniltaan ja poistui asunnosta. Tottakai hän jätti asunnon oven auki, koska asunnossa oli niin savun hajuista. Savun haju hiipi myös portaikkoon.. Hän meni tuttavansa asuntoon odottamaan ja soittamaan apua. Hän jätti myös sen oven auki. Myös siellä hetken päästä haisi palaneelta.

Onneksi punavalkoiset autot tulivat nopeasti. Hän kertoi ylpeänä kypäräpäiselle, kuinka oli yrittänyt taistella pahan liekkiä vastaan.

Minä mietin, että onneksi kukaan ei kuollut..

Toimettoman päiväkirja osa 3.

Huomenna se päivä vihdoin koittaa ja nuo ristipistot jalassani ovat vain tylsä muisto. Jahka vain selviän tämän illan tylsyydestä, maltan mennä nukkumaan Heroiini päiväkirjan raadollisesta maailmasta ja herään virkeänä huomiseen muslimien pyhäpäivään. Kippis sen kunniaksi! Seuraavassa kuvakollaasissa saikkuun liittämiäni tuntemuksia kuvainnollisesti! ;)

Vapaus tuntuu kivalta.

Kunnes törmää konfliktiin.

Ja haistattaa tylsyydelle.

Toimettoman päiväkirja osa 2.

Jotain outoa on tekeillä. Parina aamuna olen herännyt noin kello 04.00, kun nilkka tuntuu siltä kuin joku kutittelisi ja tunkisi neulaa yhtä aikaa. Tuki jutut hetkeksi pois ja antaa veren jälleen kiertää. Uudelleen tuki juhanit kiinni ja unta palloon. Herään aamu seiskalta. Mitä helvettiä? kysyn itseltäni. Olen viimeeksi herännyt vapaa ehtoisesti tuohon aikaan aamusta silloin kun paskoin vielä vaippaan. Enkä voi edes syyttää nillkaa, sillä uudelleen herättyäni se tuntuu ihan hyvältä. Astua en uskalla vielä, siis kipeän jalan päälle.

Nousen ylös ja aloitan normaalit arkirutiinini. Kaivan kepit lattialta, melkein kompastun päiväpeittoon, kun toinen keppi luistaa yllättäen. Köpöttelen toilettiin ja hoidan aamu judanssit. Ajan keppejä jälleen kohti keittiön ruokaherkkuja ja avaan gourmet jääkaappini. Ylähyllyllä on rahkapurkki, ovessa näyttäisi olevan jaloviinaa ja jogurttia. Keskihyllyllä kaljaa ja alalaatikot on tyhjät. Perkele. Onnekseni olin ollut etukäteen viisaas ja tilannut kotihoidon.

Roudaan itseni ja maukkaan rahka-jogurtti ateriani sohvalle. Nostan läppärin syliin ja kaadan jogurttia sohvalle. Prkl.. Köpöttelen takaisin keittiöön ja otan talouspaperia ja tulen pyyhkimään jälkiäni. Tyynyyn jää kaksi vaaleaa tahraa. Ja kaikki varmasti uskovat, että ne on jogurtista..

Avaan telkkarin ja totean ettei sieltä tänäänkään tule mitään. Edellisenä iltana aloittamani Pasific sarjakaan ei juuri nyt inspaa, joten syvennyn naamakirjaan. Saan haasteen Age Of Empires III peliin, jonka valloittavalla vailloittajan luonteellani hyväksyn. Tosin säädän koneeni kanssa kuin pikku tyttö alkuun, koska olen käsi näiden aparaattien kanssa.

Häviän pelin kuin akat ja elän edelleen kivikautta kaverin taiteillessa jo renesanssiajalla. Haukun häntä homoksi! Poltti mun kylän, joten mieleni tekee haukkua häntä saksalaiseksi, mutta ehkä se olisi jo liikaa. Hän on kuitenkin sukua.

Luovutan ja nuolen haavojani. Ajattelin palkita itseni operaatiolla, johon tarvitaan pankkitunnuksia ja rahaa. Laskut on rästissä. Neppailen itseni oikealle sivulle ja kokeilen salasanaa. Väärin. Kokeilen uudelleen. Väärin. Kokeilen yhtä toista. Väärin. Kokeilen toista uudelleen. Väärin. Kokeilen ensimmäistä pienellä muutoksela. Oikein, mutta tunnus lukittu, ota yhteys numeroon XXX XXXX XXXX. Otan yhteyden.

"Valitettavasti kaikki asiakaspalvelijamme ovat varattuja, olkaa hyvä ja odottakaa, samma på svenska ja sit vielä lontooks." Tämä pariin kertaan. Sit hentoinen naisääni vastaa ja kerron ongelmani. Olkaa hyvä ja menkää lähinpään konttoriin, jotta voimme varmistaa henkilöllisyytenne. Olen liikuntarajoitteinen nyt ja se on todella epämiellyttävää nousta sohvalta. Olkaa hyvä ja menkää lähinpään konttoriin. Kiitos soitos.. Lyön luurin korvaan. Kerkisinpäs ennen kuin sanoit loppuun!! HÄHÄHÄHÄ...

Miksi tuotakaan ei voitu kertoa suoraan nettisuvuilla, vai tuottaako nuo turhat puhelut tämän päivän pankeille ne kaivatut tuki eurot. Prkl. No omaa tyhmyyttäni, mitäs en ole kirjoittanut muistiin salaista salasanaani.

Siirrän itseni jälleen internettiin.

Ovikello soi ja riennän kepit kolisten avaamaan. "Kylläpäs kesti!" tervehtii iloinen systeri ovelta kaksi kauppakassia käsissään. "Missä ne roskat on? jatkuu puheripuli. Lataan kaapin tilaamillani elintarvikkeilla ja saan yllärinä vielä mässyjä ja colaa. NAM! Syön tänään suruuni herkkuja.

Voivottelen ääneen kuinka pölyistä täällä on ja siskoni saa ahaa elämyksen, että hän voi imuroida. Yritän esittää "ettei sun nyt oikeesti tartte" tyylistä roolia, vaikka salaa mietinkin mielessäni, että joo ilman muuta! Pölyt joudun kuulemma pyyhkimään itse. "Helvetti!" kiroan mielessäni. Yritän olla avuksi ja nakitan systeriä kantamaan rojujani lähemmäksi kaappia, jotta pystyn asettelemaan ne mahdollisimman pienellä vaivalla omille paikoilleen. Samalla ylpeän kuvainnollisesti taputtelen itseäni selkään ja totean olevani varsinainen diktaattori oikeassa elämässä, vaikka yksinvaltiuteni pelimaailmassa olikin vallan lyhyt. Saatanan saksalainen!

Saan kamat pois lattioilta ja sysse hoitaa villakoirat tarhaan. Seuraava operaatio olisi sitten varata tikkien poisto. Jälleen kaahaan kämpän läpi kepit kolisten ja jälleen melkein kaatuen toisen kepin luistaessa matosta. Rojahdan sohvalle ja otan läppärin syliin. Vantaan kaupungin sivut, terveyspalvelut, terveyskeskukset. Ja ei mitään hajua mille terveysasemalle pitäis mennä. Varaa aikasi oikeasta tiimistä. Sit neljä tiimiä ja jokaiseen oma numero. Miks helvetissä nitä ei oo voitu jaotella vaikka postinumeroilla tai jollain että tietäis mille hiton tiimille mä soitan. Paskat sivut. Tavaan pienellä präntättyä ja saan selville, että kaupungin vaihde kertoo mielellään mihin tiimiin pitää soittaa. Jälleen harrastellaan puhelin rahastusta! Soitan vaihteeseen ja jälleen jonotan kun ne kaikki palvelijat on taas jossain. Kaiutin päälle ja jatkan surffailua.. Havahdun tuut tuut ääneen ja jonkun hoitsun hivenen kyllästyneeseen ääneen "Tikkurilan teveysasema..". "Moi pitäis varata perjantaille tikkien posto aika!"

Systeri lähti ja jätti jälkeensä ruokaa ja imuroidun kämpän. Arvostan! Jännä nähä mitähän se toinen sysse oikein meinaa tehä jos ajattelee edes pitävänsä arvostuksensa samalla tasolla kun tää nykyinen ykkös-sisko.. ;)

Palkitsen itseni uuvuttavasta ja henkisesti raskaasta päivästä colalla ja mässyillä. Vedän sokerihumalan ja mahassa tuntuu pahalta yllättävä hiilari hyökkäys. Tasapainotan oloani lasillisella viskiä ja saatanpa jopa laittaa jälleen pari sanaa paperille. Tyhäjn paperin kirous tuntuu jatkuvan, eikä kirjaimet tahdo hypähdellä entiseen malliin.. Ehkä pitäisi aloittaa nuuskan käyttö jälleen ja siirtyä takaisin punkkuun.. Siitä se ajatus sitten lähtikin!

Toimettoman päiväkirja osa 1.

Olen ollut aina siinä onnellisessa osassa että etten ole ollut sidottuna omaan pieneen asuntooni väkisin. En sillä että olisin mitään sen suurempaa suunnitellutkaan, mutta henkisellä tasolla en voi käsittää miten rajoittunut olo on. Miten ihmiset, jotka ovat oikeasti sängyn vankina, liikunta kyvyttömänä tai muuten vangittuna oman itsensä kanssa tyhjässä loukussaan pärjäävät. Heidän pääkopassaan pitää olla jotain tiettyä henkistä vahvuuttaa jota mekästä ei löydy.

Nyt on kuitenkin kaikesta suuresta itsesäälistä ja liioitellusta jalan tukemisesta huolimatta vasta toimettoman päivä numero kaksi. Olen aivan henkisesti rikki. Kämppä näyttää kaaokselta, koska en jaksanut ennen leikkausta siivota. Nostin äsken kalsarit lattialta kepeillä, kun meinasin liukastua niihin.

Aurinko paistaa ulkona ja on syksyn ensimmäinen järkevä päivä lähteä ulos vangitsemaan hetkellisiä hetkiä objektiivin välityksellä. No mitä minä teen. Menen nukkumaan edellisenä yönä ehkä noin kello kolme kun aloin pelata tietokoneella. Otin muutaman särkyä ehkäisen tabun naamaan ja totesin että nyt on aikka nukkua. Muutaman sivun koluttuani Heroiini päiväkirjasta silmäluomenikin, jopa totesivat asian olevan juuri näin.

Yö meni kääntyillessä enkä löytänyt hyvää asentoa kuin muutamaksi minuutiksi. Aamuyöstä tabujen vaikutus lakkasi ja aloin tuntea pientä sykettä jalassni. Tunsin kohdan josta minua leikeltiin. Tunsin sen säälittävän pienen haavan ja nousin ylös. Olihan kello jo seitsemän.

Lääkäri kielsi käyttämästä alkoholia. Kännissä ihmisen tuntoaisti turmeltuu ja kipeät paikat paranevat valonnopeudella. Ainakin seuraavaan aamuun asti. No eipä olisi tullut mieleeni muutenkaan. Olenhan alkoholin suhteen vain nautiskelija. Nautin seurassa lasin punaviiniä ja ehkä jos iloittelen niin lasin viskiä. Ylilyönneistä ei puhuta. Jos joku haluaa drinkin niin saa tulla kylään.

Nyt juurikin sinä, joka olet kohdannut paljon pahempaa paljon masentavampaa luet tätä ja katsot kieroon. Säälittävä paskiainen, joka inisee muutaman sentin viillosta. Mutta hei lääkäri sanoi että se on paskamainen paikka.

No kuitenkaan en ole niin vahva enkä etenkään ole niin sohvaperuna kuin sinä. Minulle tämä on koettelemus ja tahdon jo ulos omasta pienestä luukustani.

Onneksi Hank Moody on seuranani..

Makumatka Turkuseen..

Apteekin ovet.

Oli aika lunastaa katteettomia lupauksia, lunastamattomia ajatuksia ja siirtää itseni kaupunkiin, jossa Tamperelaiset teekkarit hyppivät tasajalkaa ja ainoa positiivinen asia on sieltä saapuva tyhjä juna. Yksikään suomalainen ei ymmärrä miksi vielä nykyäänkin kaupunki pitää jakaa kahteen osaan ilman mitään järjellistä syytä. Enkä tarkoita nyt vain luonnon muovaamaa luonnollista rajaa vaan sitä henkistä rajaa ja kuilua, joka tuntuu olevan kaikkia fyysisiä esteitä isompi. Kaikesta huolimatta Turkulaiset toivottivat minut iloisesti ja ystävällisesti kylään!

No mitä Turussa voi sitten tehdä keskiviikkoiltana? Ensimmäinen ajatus on tietenkin lähteä laivalla Tukholmaan tai junalla Helsinkiin, mutta jos jostain kumman syystä haluaa pysyä kaupungissa..? Mennäkkö tihrustamaan sitä kuuluisaa Linnaa, haukkaamaan aidosta ja alkuperäisestä ratikka snägäristä mättöä vai vain loikoilla ja ihastella tuota yhden murrepääkaupunkimme erikoista kieltä?

Uusi Apteekki.

Itse ajattelin tutustua pubeihin, josta löytäisin sen aidon Turun, sen tunteen miksi tätä kaupunkia rakastetaan niin paljon, vihataan niin paljon ja miksi jollain on aina jotain sanottavaa tästä rakastetun vihatusta kaupungista.

Luonnollisin vaihtoehto on aloittaa todellisen turkulaisen hengen metsästys muutamasta perinteikkäässä juottolassa. On Apteekkia, Pankkia, Koulua ja Vessaa. Ja tiedoksi teille tietämättömille, niin nämä mestat ovat oikeasti olleet juurikin niitä ennen kaljahanojen asennuksia.

Uuden Apteekin tiski ja lääkeputlot.

Mitäpä kaikkein kuuluisin Turkulainen tekisi, jotta saisi ajatuksensa kulkemaan? Tietenkin hän astelisi jommalla kummalla puolella jokea olevaan Apteekkiin ja tilaisi sieltä Kukon Pill´s oluen. Tämän jälkeen hän istuisi tuolille ja siemailisi sitä kunnes ajatus kirkastuisi tai sitten se sumentuisi ennestään. Vareksen jalanjälkiä seuratessani löysin itseni istumasta vuonna 1907 perustetun Uuden Apteekin baarijakkaralta. Tällä kertaa sain päihteeni ilman reseptiä, sillä reseptilääkkeet siirrettiin toiseen taloon oluen tieltä vuonna 1993.

Historian havina ja humina kuului korvissa ja näkyi silmissä. Alkuperäiset kalusteet koristavat vieläkin kyseistä mestaa ja todennäköisesti tulevat tekemään sitä vielä useamman vuoden. Vaikkakaan keli ei hivellyt ja sadepisarat rankoivat oli tupaan eksynyt muutamia asiakkaita. Hevenen vanhempaa ja enemmän oluen ystävän näköistä. Mutta missään nimessä mesta ei ole mikään synkkä lähiä kapakka vaan todellinen oluen ystävän mekka. Erityinen kiitos ammattitaitoiselle ja ystävälliselle henkilökunnalla, joka oli tehnyt kotiläksynsä mestan historiasta.

Tallelokerot johdattavat nykyään erilaisiin talletuksiin.

Kukon jälkeen siirryin toiseen nimimestaan eli Pankkiin. Se oli eripuolella jokea kuin Apteekki eli tois- tai tälpuol. Edelleenkään en tiedä kummalla. Pankki oli jo totuttuun tyyliin entisessä elämässään ollut rahanvälitys piste tai oikeammin oikea konttori. Rakennus oli upea kuten Turun keskustan vanhat rakennukset ovat ja sama loisto jatkui sisällä. Ihmisiä oli enemmän kuin Apteekissa ja asiakaskunta koostui fiinimmästä ja hivenen enemmän kalliimman oluen ystävistä. Pidin mestasta myös vaikka keski-ikä oli useamman kerran korkeampi kuin omani.

Holvi.

Lehmä.

Seuraavana vuorossa oli nuorekkaampi, mutta silti hivenen omalaatuinen mesta. Ensivaikutelma muutaman prosentin hippi, useamman prossan verran taiteellinen ja vielä enemmän varaisin sanalle trendikäs. Astelimme sisälle Lehmän miellyttävään tunnelmaan. Tilaa juottolassa oli hyvin ja muutamia kansainvälisiä opiskelijoita oli viettämässä iltaa. Iloisesti keskustellen ja hymyissä suin. Kukaan ei ollut silminnähden humalassa ja ilmapiiri oli erittäin miellyttävä. Ja koska vielä oli kesää jäljellä niin terassia varten oli mahdollista ottaa vilttiä harteille jottei vilu iske.

Semi Burger lähellä toria.

Tämän jälkeen alkoikin sitten olla jo jäätävä nälkä ja kuten Suomen hampurilaispääkaupunkia kunnioittavana ihmisenä totesin ainoan oikean vaihtehdon yösyöntiin olevan hampparin. Eli siis en todellakaan mennyt Hesburgeriin vaan astelin Semi Burgerin punaisen rätin alta yöruokaparatiisiin. Iloinen myyjätär tervehti turkulaisittain ja aloitin menun arpomisen. Hmm.. Jotain tulista tekisi mieli. Listalta löytyi juurikin täydellinen annos sudennälkään ja tilaukseni koostuikin Superjättihampurilaisesta terästettynä hivenen chili-majoneesilla ja jollain muulla tulisella judanssilla sekä ranuilla kaikilla mausteilla. Paras hampurilainen mies muistiin! Päihitti McDonald´sin ja Hesburgerin viritelmät kuusi nolla. Se burgeri oli lämmöllä, ammattitaidoilla ja kevyellä vittuilulla valmistettu. Suosittelen kaikille.

The Menu.

En löytänyt Turusta syytä sen vihaamisen, vaan enemmänkin syitä sen rakastamiseen. Löysin Turusta erittäin ystävällisiä ihmisiä, historiaa vaalivia paikkoja ja hauskaa kekseliäisyyttä. Toivonkin etteivät nuo Tamperelaiset teekkarit pääse koskaan tavoitteeseensa, sillä seuraavalla kerralla kun olen jälleen läpikulkumatkalla tässä kauniissa kaupungissa, niin saatan pysähtyä hivenen pidemmäksi ajaksi. Täytyyhän jokilaivoillakin käydä!

Makumatka Lappeenrantaan..

Lpr:n Linnoituksen ortodoksisen kirkon risti.

Tuo noin 72 000 tuhannen asukkaan kaupunki Karjalan sydämessä lähellä Venäjän rajaa, jonka arkipäivän kieli ainakin keskustassa on Itänaapuri. Fillaroin keskustan läpi ja kuulen Venäjää, näen Venäjän kilvissä olevia autoja. Kauppojen mainokset ovat venäjäksi ja suomeksi. Jossain kyltissä näen englantia. Mietin mitäköhän paikalliset lukiolaiset ajattelevat pakko ruotsista?

Mutta mitä muuta Lappeenranta on kuin psykedeelinen määrä Venäjää ja heidän jättämää rahaa. Se on kesäkaupunki, joka on panostanut viihtyvyyteen kukkaistutuksin, se on urheilukaupunki, joka on panostanut kesään mahtavalla uimalalla ja rannalla. Lasten rantaleikkipuistolla, erinomaisilla Beach-Volley kentillä ja puissa kiemurtelevalla seikkailuradalla. Lappeenranta on rakentanut hiekkalinnan ja pitää Linnoituksestaan huolta. Se vaalii historiaansa ja kutsuu opiskelijoitaan. Viihdyin siellä.

Hiekkalinna.

Nousen bussiin tai linja-autoon tai siihen mikä se nyt sitten ikinä sattuukin kenenkin mielestä olevan. Siinä on useita pyöriä ja vielä useampia istuimia. Kaikki lähtevät samaan suuntaan. Bussi tulee määränpäähänsä ja valmistaudun nousemaan ulos. Tyttö ehtii ennen minua. Hän hihkaisee kiitoksen kuljettajalle. Olen äimistynyt, lähestulkoon yhtä ihmeissäni kuin päivällä ottaessani aurinkoa laiturilla pienten lasten vääntäessä Karjalan murretta. On hassua kuinka hauskalta se kuulostaakaan. Voiko tuolla kielellä olla edes vihainen? Voiko vihaista Karjalalaista ottaa tosissaan? Palaan todellisuuteen ja vertaan samaan tilanteeseen ruuhkaisessa Suomessa. Täällä syvässä eteläisessä Suomessa emme todellakaan kiitä kuljettajaa, kun nousemme hänen turvallisesta kyydistään. Toisaalta emmehän aina voi olla varmoja osaako hän edes Suomea. Olin otettu Karjalalaisten ytävällisyydestä ja hyvistä tavoista. Tuo tyttö ei ollut ainut, myös muut kiittivät. Minun oli myös pakko kokeilla ja menin etuovesta. "Paljon kiitoksia!" ja kuljettaja vastasi lievällä hymyllä ja pään nyökkäyksellä. Ensi kerralla kokeilen samaa myös etelässä. Odotanko kuljettajalta hämmentynyttä katsetta vai välinpitämättömyyttä. En tiedä. Jännä nähdä!

Menen istumaan Teerenpeliin. Viereiseen pöytään istuu hassunnäköinen mummeli. Pinkit legginsit ja hippimäinen pitkä paita. Kädessä sateenkaari kello ja isot vanhat lasit nenällä. Mummeli tuoksahtaa kokoukselta tai ehkä tässä tapauksessa taiteelta. Mummeli tilaa tapaksia ja valkoviiniä. Hän hymyilee, myhäilee ja eläytyy ruokaansa. Oliivit ovat vaikeita. Juusto aiheuttaa kulmien kurtistelua ja mitä ilmeisemmin rapean leivän päälle ei löydy sitä oikeaa einestä. Otan itse välillä kulauksen Teerenpelin omasta sitruuna siideristä. Se on hapanta. Ei makeaa. En osaa sanoa pidänkö siitä. Se on erilaista mitä olen tähän mennessä maistanut.

Linnoituksen valleja pitkin voit nauttia kesäisestä päivästä.

Mummeli saa ahaa elämyksen. Hän nousee ylös, pyytää minua katsomaan hänen laukkunsa perään. Hänen pitää mennä naisten huoneeseen. Ettei säiliö täyty liikaa. Ehkäpä hänen ylivuoto venttiilinsä toimii liian ripeästi. Mummeli ei kiertele eikä kaartele - hän sanoo suoraan.

Otan jälleen huikan. Sama happamuus.

Mummeli tulee takaisin. Hän menee ulos ja levittää kätensä. Hän katselee itään kohti taivasta. Hetken kuluttua hän palaa takaisin ja kertoo siellä olleen sateenkaaren. Näin sen itsekin hetkeä aiemmin.

Otan happaman huikan ja mummeli istuu viereiseen päytään.

Samat eleet ja ilmeet ja ihmetykset. Jälleen hän pyytää katsomaan laukkuaan. "Nyt pitää mennä tupakalle!" Hymyilen takaisin ja nyökkään.

Vaihdoin paikkaa ja tarkistin Vihreän Omenan. Haisee maksulliselta. Poket pitää varmasti liivejä vapailla. He ovat töykeitä, aivan kuten kotonakin. Vaihdan paikkaa. Lokaali kertoo Vanhan Kukon olevan legendaarinen. Ainakin heidän mainoksensa väittää niin. Pettymys. Melkein tyhjä. Siirrän itseni takaisin lähtökuoppiin.

Torin laidalla totean katseellani jotain tuttua ja turvallista. Jotain kotiseuduita tai ainakin samanlaista. Nuhjuinen mies istuu puistonpenkillä toisessa kädessä olut ja toisessa kädessä se mitä sepaluksen avattuaan löytää. Mies aloittaa virtsaamisen kaiken kansan edessä osuen vanallaan samalla hivenen käsilleen ja osittain housuilleen. Yrittäkääpä itse virtsata penkillä löhöten - se on vaikeaa. "Varo ettei mene käsille!" ja saan vastauksen mongertaen. En ymmärrä mitä mies vastaa. En puhu rupua.

Olen melkein lähtökuopissa. Edellistä vastapäätä. Birra. Suosittelen! Siellä muutamia hyvässä seurassa ja sitten kuningas idea. Käydäänpä yökerhossa, sillä olenhan varustautunut terassi kamoilla. Pahoittelut WC:ssä asioineille. Oli pakko. En löytänyt Ekokemiä läheltä.

Edessä on jono ja jokaisella jonottavalla on joko iltapuku tai puku sukupuolesta riippuen. Olen hivenen epäilevä sisään pääsystä. "Tervetuloa!" Näin sitä eteläistynyt rantapummilta näyttävä wannabee surffarin elämästä haaveileva shortsi sankari meni heittämällä sisään yökerhoon. No onneksi sentään oli Marshall´n mainospaita päällä ettei tarvinnut hävetä itseään. Hupparin jätin narikkaan, jotta sain vastinetta palvelumaksuille, eli extra sisäänpääsymaksulle.

Yön jälkeen tulee aamu. Ilta jättää jälkensä. Tämän roskan viereen joku oli vielä piirtänyt kirkkoveneen hiekkaan.

Meno oli hyvä ja ympärillä oli paljon hassusti puhuvia ihmisiä. Tällä kertaa kukaan ei puhunut venäjää. He olivat ilmeisesti jo nukkumassa. Oli myös minun aikani poistua Lappeenrannan keskustasta. Mutta vielä oli yksi kokemus kokematta. Vety tuo kaikkein kuuluisin Lappeenratalainen erikoisuus. Lihis keitetyllä kananmunalla ja kinkulla tarjoiltuna jätskikupissa. Olihan se kokeiltava, mutta ens kerralla vedän perus skedabit!

Aamu koitti ja Lappeenranta hiljeni. Jäljelle jäi vain jokaiseen suomalaiseen keskustaan kuuluvat roskat ja muutamat sammuneet. Sunnuntain jälkeen koittaa arki ja alkaa valmistautuminen uuteen viikonloppuun. Kello alkoi tikittää ja siirsin itseni vesisateessa kohti kotia. Aurinko jäi itään. Ehkä joskus haen sen sieltä pois.

Lokkeilua..

Olin jo hetken käyttänyt nuuskaa. Pussi mallista. Irto ei ole mun juttu. Ei ainakaan kavereiden mukaan. Tosin eipä se ollut nuuskattomien kavereiden mielestä se pussikaan. Aluksi olin vain ja ainoastaan viihde ja päihdekäyttäjä. Viimeisimmällä ulkomaan reissulla homma eteni uudelle uralle. Aloin duunikäyttäjäksi. Miksi? Sitä en tiedä. Ehkä se helpotti väsymykseen tai sitten se oli vain tapa. Ehkä se oli vain tapa. Kun muutkin käyttivät.

Nyt lopetin. Ei enää omaa purkkia. Eipä sitä koskaan oikein tehnyt mielikään. Olin vain tavan orja. Sen tavan pystyin lopettamaan sillä sekunnilla.

Ehkä aloitan lokkeilun. Lokkeilen muiden purkeille. Ehkä en kuitenkaan. Ei ole mun juttu. Mutta jos oluen kanssa joskus tarjoat niin saatan vaikka ottaakin. Yhden. Verestellä muistoja. Kokea sen nikotinismin vielä hetken.

Helsingin lokit ovat ahnaita käymään muiden purkeilla.

Rupu kukkii..

Vielä hetki synkistelyä, vielä hetki sitä kurjuutta keskustasta. Vielä hetki sitä suomalaista melankoliaa ja alkoholia. Yritin tänään katsella Anthony Bourdainin No Reservation Suomi jaksoa. Jouduin jättämään kesken. Sarja oli kuvattu joskus marraskuun räntäsateella ja se näyttää juurikin sen nuhjuisimman puolen rakkaasta pääkaupungistamme.

Juoppo ottaa suuren kulauksen viinapullosta, kaikkialla on synkkää eikä värejä näy missään. Kaikilla on masentunut ilme. Se on sitä Suomi kuvaa jota meistä esitetään. Se on sitä Suomi kuvaa jota minä esitän. Eihän tänne kukaan halua. Halusin jo lapsena pois. Lämpimään ja aurinkoon.

Laitoin silti nämä kuvat tänne. He ovat aitoja ihmisiä, eivätkä esitä mitään muuta. He ovat aidompia kuin monet muodikkaat ja hyvin menestyneet.

Mies istui Narinkkatorin rappusilla sammumispisteessä. Välillä vähän huojuen ja asentoaan korjaten. Juomakin kaatui maahan. Juopon ehkä amatöörimäisin virhe.

Iloinen nojailija, joka huitoi ja huuteli kaikille ohikulkeville. Mitään selvää en saanut hänen puheestaan enkä oikein ollut varma hänen äidinkielestään. Crocksit olivat pinikit.

Hetkiä Helsingistä..

Kaivoin kamerani naftaliinista, pyyhin pölyt linssistä ja otin kusot muutamaan ystävään. Tapaan heidät terrellä ja käyn syömässä. Otan myös muutaman kuvan. Haluan etsiä sitä Helsingin kurjuutta, juoppoutta ja ankeutta. En tahdo löytää. Juopot ovat hävinneet ja värit ovat astuneet synkkään Suomeen. Ilmeisesti elämme kesää, sitä hetkeä, jolloin jokaisella suomalaisella on kerrankin kaikki kunnossa.

Rautatieaseman ympäristö kerää aina ihmisiä. Sieltä löydät yleensä koko elämän kierron ankeudesta ahneuteen. Nyt en tarvinnnut kuin muutaman minuutin kun satuin tilanteeseen, jossa uusi kohtaa vanhan, jossa vetreys kohtaa vanhuuden tuomat vaivat. Nuori mies vanteella oli taitava, mutta silti huomioni kiinnittyi enemmän vanhaan herraan taustalla. Toivon että hän nautti kesäisestä päivästä yhtä paljon kuin minäkin.

Noin sata metriä etelään ja muistin hetken hivenen humaltuneesta tunnelmasta, jota seurasin. Siis minä olin humaltunut ja ehkä hekin. He vain toisistaan.

Jatkoin matkaani kohti Sokosta. Näin edessäni ilmeisesti jonkinlaista taidetta esittävän kappaleen. Muutama ilta sitten näin nuoren parin istuvan teoksen sisällä nojate seiniin ja katsoen toisiinsa rakastuneena. Olisin halunnut sellaisen kuvan. Se olisi sopinut urbaaniin ympristöön, jossa taide yrittää mukautua Design pääkaupungin ilmeeseen ja ihmisten arkipäivään. Minua ei onnistanut. En saanut rakastunutta paria, en saanut sydäntä sulattavaa katsetta, mutta sain väriä harmauteen. Sain kuuluisaa Marimekkoa jota rouva kantoi vieden samalla Suomi kuvaa maailmalla. Vieressä oli ryhmä kiinalaisia turisteja. Muokkasin kuvan osittain mustavalkoiseksi. Annoin oikeutta niille värikkäille väreille, jotta ne saisivat ansaitsemansa erikoisuuden. Tosin täytyy myöntää etten ole Marimekko fanittaja enkä oikein tiedä tuon skeittirampin funktiota.

 

 

 

 

 

 

 

 

Matkani jatkui. Rautatieaseman alue oli pienimuotoinen pettymys tavoitteelleni. En löytänyt sitä mitä haluaisin kuvata. En halua löytää kaunista maisemaa enkä upeaa auringonlaskua, vaan mielelläni ikuistaisin sen kusisen rupun. Kaverini kertoi että hetki sitten hän näki todellisen hommien. Pipo päässä, toppatakki yllään nukkumassa penkillä. Se oli juurikin sitä mitä halusin löytää. Ehkä lähden itään. Nyt tyydyn vain kerjäläiseen.

Tuo Romanian ja Bulgarian vitsaus Suomelle. Nuo taskuvarkauksien ammattilaiset ja organisoidut kerjäläiset. Nuo Euroopan Unioniin kuuluvan maan kansalaiset, jotka ovat tulleet paremman elämän toivossa tai sitten pakotettuna. En vihaa heitä. En tosin halua heitä tänne. Vihaan niitä kukkahattutätejä täällä meidän keskuudessa jotka eivät näe asiaa oikeilla silmillä. He näkevät asiat niillä ihanilla pohjoismaalaisilla sinisillä silmillä. Onko ihminen oikeasti hädässä jos hän päivän kerjättyään luovuttaa kolikkonsa viereen kaartavan Audin kuljettajalle? Ja Audimiehethän pukeutuvat yleensä mustaan pukuun. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Olettehan te ennenkin nähneet teatteria. Joskus jopa maksaneet siitä.

Siirryin narinkkatorille. Uutisissa on ollut kuinka Helsinki haluaa hiljentyä. Kuinka ihmiset kaipaavat jälleen hengellisyyttä. Kuinka se maallisuus on hävinnyt meistä ja kirkko on aloittanut uuden kamppanja saadakseen suomalaiset jälleen sunnuntai saarnaan. En halunnut hiljentyä enkä oikeastaan halunnut ottaa kuvaa sisällä olevista ihmisistä, vaikka yleensä pidän heidän kuvaamisestaan. Vain yleisesti ottaen. En mitenkään perverssillä tavalla. Pidin kappelin seinästä. Se näytti hienolta.

Kamppi ei petä koskaan. Kävelin sinne ja kuinka ollakaan löysin ensimmäiset elävät kaljamainokset. Harmi kun en saanut tölkkejä kuvaan.

Jos oikeasti luullaan että maailma parannetaan kahvihuonekeskusteluilla niin olette todellakin väärässä. Maailma parannetaan puistojen penkeillä, linja-auto pysäkeillä ja mäyrä baareissa. Ei meidän keskiverto ihmisten toimesta, ei älymystön vaan niiden jotka ovat nähneet sen kaiken kurjuuden. He ovat ihmisiä, jotka tietävät mikä mättää ja että suomalaiseen peruskulttuuriin ei ole lääkettä. Se on osa meitä, aivan kuten Venäjälläkin. Onneksi päättäjien ei tarvitse matkustaa julkisilla jos he eivät halua. Siellä saisi pian kuulla totuuden.

Itäinen Helsinki ei petä koskaan. En sano muuta. Seuraava tournee on siellä. Älkää huoliko. Kyllä Kolho ja Vantaa pääsee myös listalle, sillä onhan jostain tehtävä se positiivinenkin juttu!

Narkomaani istuu Meri-rastilassa. Hän on varmaan valvonut muutaman päivän putkeen ansaitakseen seuraavan kolmen päivän loman. Hän on ottanut ehkä nollakakkosen muutama päivä sitten. Nyt on aineet loppu. Nyt on keho loppu. Uni tulee väkisin. Hän makaa elottomana maassa. Ohikulkija herättää hänet. Hän nousee pystyyn. Ja istahtaa laatikon päälle. Silmät pysyvät auki hetken, jonka jäkeen hän valahtaa jälleen kasaan. Se on jokaisen oma asia mitä sisuksiinsa tunkee. Se on jokaisen oma asia miten sen rahoittaa. Se on jokaisen oma asia kuinka paljon haluaa vakuutusmaksuja maksaa heidän tekemistään murroista, varkauksista ja ryöstöistä. Se on jokaisen oma asia.

Tapahtuipa jälleen kerran..

Olipa jälleen kerran aamu. Heräilin melko makiasti nukutun yön tai oikeammin aamun jälkeen kellon lyödessä melkein puoltapäivää. Nousin ylös ja nautiskelin aamuisen rahkan kurkustani alas.

Pukeuduin kesäisesti, kuten kesäkuussa kuuluu ja lähdin frendin kanssa hakemaan hänen moottoripyöräänsä liikkeestä. Starttasin uskollisen moponi ja aloin nauttia kesästä.

Pienen lähisiirron jälkeen frendini hypähti pois tarakalta ja nouti oman silmäteränsä hellään huomaansa. Uusi ja kiiltelevä mopo suorastaan huuti haluaan päästä jo vihdoin ulkoilemaan. Podin huonoa omaa tuntoa. En ollut ulkoiluttanut omaanikaan vielä riittävästi tälle kesälle.

Nyt saimme neljä pyörää liikenteeseen, siis neljä pyörivää pyörää. Oma uskollinen muruni etunenässä ja nuori rookie perässä. Seuraavaksi tulisi tankata sekä kone että kuski.

Ajoin läheiseen kuppakeskukseen, jossa tiputtelimme tankit täyteen öljyn sivutuotteella ja tämän jälkeen siirsimme itsemme cafeteriaan nauttimaan lisää luonnon tuotteita. Ravittuamme kaikki neljä olimme valmiita pienen pieneen ajeluun.

Frendin neitsytmatka uuden karhealla mopolla oli lähtenyt käyntiin.

Lähdin liikkeelle parkkitalosta ja käänsin tielle. Edessäni hahmottui liikenneympyrä, josta kaartaisein vasuriin ja ulos kohti seuraavaa tietä. Siirryin ympyrään ja aloin kallistaa sisäkurvin suuntaan kuten olin tehnyt kymmeniä kertoja ennenkin. Jatkoin kaartamista ja hups.. Tajusin olevani selälläni maassa ja näin kuinka uskollinen muruni jatkaa kylkimyyryä muutaman metrin edessäni. Kappas. Kaaduin.

Ystävälliset ihmiset onnekseni vain tyytyivät tuijottamaan autoistaan ja muodostivat jonoa ympyrään minun rykiessän mopoani pystyyn suoralla selällä kyykkäys asennossa. Pieni ähinä, pihinä ja voiman keskityttä repeihin painovoima antoi periksi ja sain uskollisen armaani jälleen pystyyn. Toyota kuski toljotti edelleen minua parin metrin päässä.

Kaverini sai oman pyöränsä parkkiin jalkakäytävälle ja tuli avukseni. En saanut vaihdetta enää vapaalle. Kytkinkahva oli paskana. Vaihteenvalitsin oli vääntynyt. Muruni kylki oli ruvella. Jouduimme työntämään nahkoineen haavakon sivuun. Toyota kuski ilostui kun pääsi jatkamaan matkaa. Minä menin nuolemaan haavojani sivuun.

Vahinko sattuu kun sitä vähiten odottaa. Pienellä siirtymällä, lyhyellä matkalla, pienessä vauhdissa. Onnekseni ei käynyt sen kummenpaa. Henkisillä vaurioilla ja mopon fyysisillä osien vaihdoilla otaksun että tästä eteen päin suojaudun aina vastaavan varalta. Suojaudu sinäkin!

ps. varo öljyä ympyrässä..

Makumatka Räyskälään..

Keppana Kellarin käyttäytymis koodistoa.

Starttasin rakkaan kaksipyöräiseni ruuhka-Suomesta ja lähdin ajamaan kohti luonnon läheistä maaseutua ja mutkikkaan mäkisiä asfaltti pätkiä. Halusin päästä nopeasti pois kaupunkimiljööstä ja valitsin itselleni moottoritien, vaikkakin tuolloin pärrällä ajamisen nautinto katoaa tyystin. Suoraan on tylsää ja helppoa ajaa.

Lopulta Hyvinkään rampin kohdalla suuntavaistoni ohjasi minut pois automaailmasta kohti enemmän pyöräni ansaitsevia ajoreittejä. Taitoin kulkuni kohti länttä ja aloin taitella menopeliäni hyväkuntoisia asfalttipätkiä pitkin kohti Räyskälän lentokeskusta.

Räyskälän lentokenttä on pohjoismaiden vilkkain purjelentokeskus, jossa kieltämättä noita liidokkeja on optimikelillä aikamoinen määrä liitelemässä. Vaikkakaan allekirjoittanut ei voi käsittää sitä miten voi kone pysyä ilmassa ilman minkäänlaista moottori hyödyntäen vain nousuvirtauksia..

Räyskälän kentällä on myös mahdollista harrastaa kaksipyöräisillä riippuen lentotoiminnasta ja siihen vaikuttavasta tuulesta ja sen suunnasta. Muun muassa MP-maailma lehti käy säännöllisesti tekemässä erinäisiä testejä lukijoitansa varten Räyskälän Lentokeskuksen alueella. Ratahinnat kaksipyöräisille määritellään erikseen eikä valmista hinnastoa ole esillä ainakaan netissä. Radalla ajetaan myös Road Racing kisoja moottoripyörillä ja seuraavan kerran ylitehoiset mopot valtaavat lentokeskuken 11.-12.8.2012. Ei muuta kuin tsiigaileen ammattilaisia.

Ja mikäli sikäli ei halua pelkästään kuluttaa polvipaloja lentokentän ylipitävällä asfaltilla niin Räyskälän ympäristö tarjoaa erittäin mukavia mutkapätkiä motoristien iloksi. Tiet ovat pieniä ja pinta pääsääntöisesti erinomaisessa kunnossa. Muuta liikennettä ei ole juurikaan, koska mestahan on keskellä ei mitään. Isoimmat kaupungit lähellä on Forssa ja Hämeenlinna, joihin kuitenkin matkaa tulee jonnin verran. Lähin järkevä kauppa on Räyskälän kyläkauppa noin kilsan päässä lentokeskuksesta tai sitten vaativampaan makuun Tammelan S-market. Majoitusta läytyy Räyskälän urheiluilmailuopiston motellista tai sitten viereisestä metiköstä, jonne karavaanari purjelentäjät ovat parkkeeranneet perässä vedettävän tönönsä.

Ajohommeleihin voin erityisesi suositella lentokeskuksen lähituntumassa olevaa Härkätietä (2831), joka on erittäin mielenkiintoinen ajeltava, vaikkakin aiheuttaa järjettömän pettymyksen heti kun on päässyt vauhtiin. Tie on melko lyhyt ja jatkuu sitten 54 -tien jälkeen hiekkapätkänä. Toinen mukava pätkä on kun lähtee Räyskälästä Härkätietä (2824) kohti Tammelaa ja jatkaa Portaan kohdalta suoraan ja heti sen jälkeen vasempaan Liesjärventielle (2825). Erikoiskoetta voi ajella aina Vistinkoskelle ja kääntyä siellä oikealle kohti Liesjärven kansallispuistoa Kanteluksentielle. Kenteluksentie päättyy tiehen numero 2, josta voi sitten poistua isompaa pätkää takaisin ruuhka-Suomeen sikäli mikäli saa skutsista tarpeekseen.

Kun seuraavan kerran päätät lähteä Räyskälän lentokeskukseen harrastamaan sitten ilmailua tai viettää päivän moottoriradalla, niin jossain vaiheessa alkaa mieli tehdä ruokaa. Räyskälän lentokeskuksen kahviosta saa ruokaa ja muuta pikkusuolaista aamusta alkuiltaan. Ruoka on maittavaa ja järkevän hintaista.

Mikäli haluaa hivenen erilaisen kokemuksen ruuan ja juoman osalta kannattaa pistäytyä Liesjärvenlenkillä osoitteessa Koivulantie 6. Keppana Kellari toivottaa sinut lämpimästi tervetulleeksi keskelle metsää ison talon alakertaan, jossa tarjoillaan erittäin maukasta ja kohtuuhintaista ruokaa ja juomaa kohtuullisella valikoimalla. Valikoima on sen verran kohtuullinen, että suosittelen sen moottoripelin jättämistä majotukseen ja saapuvan itse vain matkustajan ominaisuudessa. Keppana Kellarin viski-valikoima käsittää noin 500 eri mierkkiä, oluita löytyy noin 300 erilaista. Ravintelissa on yhteensä noin 1500 erilaista alkoholimerkkiä aina siideristä ja lonkerosta kalliisiin konjakkeihin.

Noin 300 eri olut laatua.

Eli mopot sivuun ja nauttimaan kellarin antimista. Mutta muista että mesta on auki vain kesällä ja sesonkina pöytä pitää oikeasti varata etukäteen mikäli mielii istumapaikkaa leveän ahterinsa alle.

Noin 500 eri viski laatua.

Räyskälän alue on keskellä metsää ja lähellä luontoa noin reilun tunnin matkan päässä Helsinki - Vantaa akselilta. Motoristille lentokeskus ympäristöineen tarjoaa hyvät puitteet hauskapitoon, kunhan muistaa ottaa ilmailijat huomioon ja mutkapätkillä sen että Suomen poliisivoimat kouluttaa kaikki kaksipyöräiset lentokeskuksen alueella ja sen lähiteillä. Eli sikäli mikäli mielii kortin pysyvän omassa taskussa, niin nopeudet kannattaa pitää järkevinä..

Mutkaisia kesäkilometrejä!


Räyskälän lentokeskus

Keppana Kellari

Wapun jälkeen..

Kaikki meistä odottivat tuota ehdotonta kevään juhlaa, perinteistä työläisen ilonpitoa ja ainoata päivää, jolloin punalippu liehuu ilman suurempaa ihmetystä. Valkoiset lakit oli painettu päähän, osalla hivenen kellertävänä. Ilmapallot oli puhallettu ja sepentiinillä oli vuorattu ystävät, heidän autonsa ja lapsensa. Jopa maassa makaava juoppo oli saanut serpentiini koristelun vaatteisiinsa.

Ihmisiä alkoi kerääntyä Helsingin keskustaan Mantan ympärille. Perinteinen patsaan lakitus alkaisi hetken kuluttua. Kadut oli suljettu liikenteeltä ja ihmiset iloitsivat skumppalasit käsissään. Aurinko paistoi eikä parempaa vappusäätä voinut toivoa.

Useat kymmenet tuhannet ihmiset todistivat kuinka Sibelius Akatemian Ylioppilaskuntaan kuuluvat opiskelijat painoivat lakin Havis Amandan päähän. Jopa yksinäinen juoppo likaisissa vaatteissaan yritti päästä lähelle väkijoukkoa. Helsingin keskusta oli täynnä iloisia ihmisiä juhlistamassa kevään alkua, kesän alkua. Varttuneemmat keskittyivät keskustaan, ravintoloihin ja koteihinsa. Nuoret keskittyivät Kaivopuistoon.

Helsingin kaupunki oli varautunut roskasotaan Wapun varalle. Kaupungin katukuvaan oli ilmestynyt jätelavoja ja roskiksia. Kaunis ajatus. Kaikki vain eivät ymmärtäneet vinkkiä..

Seisoskelen Kaivopuiston laitamilla ja katselen ympärilleni. Mitä näen? Näen tuhat päisen nuorisolauman. Näen useita alaikäisiä poikia ja tyttöjä, näen useita vähän vanhempia poikia ja tyttöjä. Näen useita poliiseja, näen vapaaehtoisia ensiapuihmisiä ja näen vapaaehtoisia nuorisotyöntekijöitä. Näen noin 11-vuotiaan tytön keräämässä tyhjiä pulloja keskellä päihtyneitä nuoria. Näen vanhan miehen keräävän pulloja. En näe yhtäkään huolestunutta vanhempaa. En näe yhtäkään lapsestaan välittävää huoltajaa. Näen vain lapsia, joiden huolenpidon vanhemmat ovat ulkoistaneet poliisille, SPR:lle ja nuorisotoimelle.

Näen alkavan tappelun. Näen kuinka poliisi menee väliin ja erottaa riitapukarit toisistaan. Toinen riidan haastajista siirtyy muutaman metrin päähän ja häviää poliiseilta väkijoukkoon. Näen uuden tappelun. Jälleen sama nuori on paikalla. Poliisi ei huomaa tätä kahakkaa. Yhdellä nuorista valuu verta nenästä. On aika nähdä SPR.

Näen nuoren tytön nurmikolla. Hän on enintään 16-vuotias. Yllään lyhyt hame ja toppi. Viisas valinta pimeään puistoon. Kaksi hänen ystävätärtään yrittää nostaa hänet ylös. Tyttö vain nauraa eikä hänen jalkansa kanna. Hän on juonut wappusimaa muutaman annoksen liikaa. On aika nähdä Selviämisasema.

Siirryn poliisiauton viereen. Noin 19-vuotias sättii poliisiautossa olevaa poliisia. "Miks te vittu ette tee mitään, kun mun kaveria lyötiin?" Poliisi yrittää kysellä tekijän tuntomerkkejä. Nuorimies ei osaa kuvailla.

Hetken päästä toinen nuorukainen kertoo, että hänen puhelin on anastettu, toinen kertoo että hänen laukkunsa on viety kolmas kertoo, että häntäkin lyötiin. Kaikki kysyvät miksei poliisi tee mitään. Edessä velloo vieläkin useampi tuhat päihtynyttä nuorta.

Mietin missä vaiheessa ihmisen oma vastuu häviää ja viranomaisten vastuu astuu peliin.

Nuori tyttö ja poika istuvat kaatuneen puun päälle. He vaihtavat muutaman sanan ja tämän jälkeen lähentyvät toisiaan. Poika tekee aloitteen ja suutelee tyttöä. Heillä on romanttinen vappu. He siirtyivät hivenen syrjään muusta nuorisosta, kallion viereen. Heidän viereensä rysähtää pullo, joka hajoaa. He eivät huomaa. Viereisessä puskassa virtsalla ollut nuori mies tosin huomaa ja alkaa kirota ääneen ja katselee ylhäälle kallion päällä olevia nuoria. Hetken päästä hajoaa toinen pullo. Kolmas, neljäs jne..

Nuori tyttö kysyy poliisilta, että antaako tämä sakon jos hän virtsaa kallion viereen. Poliisi kertoo ettei hän anna, mutta kehottaa menemään toiseen paikkaan koska ylhäältä sataa pulloja. Tyttö ei kuuntele vaan tekee tarpeensa ja poistuu takaisin kavereidensa luokse. Muistaa jopa laskea hameensa ennen väkijoukkoa. Isi ja äiti olisivat varmasti ylpeitä tyttärestään.

Lopulta kello alkaa olla paljon. Ainakin niin paljon, että osa nuorista poistuu. En tiedä minne he menevät, mutta puisto ei enää heitä kiinnostanut. Lohikäärme jää yksinäisyyteen. Muutamia pieniä ryhmiä on siellä täällä, muutama humalainen nukkuu nurmikolla, muutamalle käy huonosti. Muutama valitsee seuransa väärin. Toivottavasti ainakin nuorimmat pääsivät ehjinä kotiin. Toivottavasti pullotyttö ei saanut lentävästä pullosta päähän, toivottavasti hän sai riittävästi taskurahaa wapusta ettei hänen tarvitse tulla ensi vuonna enää. Toivottavasti joku ravistelee hänen vanhempiaan ja kertoo missä lapsi oli. Toivottavasti joku ravistelisi vanhempiamme ja kertoisi heille että lapsista tulisi välittää. Poliisi, pelastuslaitos, nuorisotoimi, kirkko, SPR ovat liian kiireisiä välittämään kaikista niistä jotka rajoja tarvisisivat.

Mitä meille jäi wapusta? Ehkä roskaisimmat puistot mitä olen ikinä nähnyt. Eniten lasinsiruja mitä olen koskaa havainnut. Eniten päihtyneitä lapsia ilman vanhempiaan mitä olen koskaan tavannut. No oliko meillä sitten kivaa? Minulla ei ollut, toivottavasti teillä oli. Mahtavaa juhannusta odottaen..

Kohti kotia..

Uhkaavasti alkoi häämöttää tuo hetki jota lentolippua katsellessani pelkäsin jo matkaa varattuani ja Ebookersilta sähköpostia saatuani. Tuo päivämäärä ja kellon aika jolloin flygari suuntaa takaisin pohjoisen kylmiin ja lumisiin tuulahduksiin. Nyt se hetki sitten oli käsillä.

Edellinen ilta hivenen venähti, mutta siltikin olo oli olosuhteiseen nähden melkoisen loistava. Kevyt väsymys painoi mieltä mutta huoneen luovutuksen jälkeen vietetty viimeinen auringon säteiden keräily hetki auttoi hivenen tulevan kotiin paluun aiheuttamaan masennukseen. Ja täytyihän se kuparinvärinen rusketus viimeistellä vielä ammattimaisin ottein ilman aurinkorasvoja lähemmäksi 30 asteen helteessä.

Lopulta oli kuitenkin annettava periksi ja ahtauduttava autoon pitkälahkeiset houset ja kengät jalassa. Outoa, kun siihen hetkeen asti oli pääsääntöisesti pärjännyt släpäreillä ja shortseilla. Viimeinen aamupala Amerikassa Subway pikaruokalassa, jossa sämpylään mätettiin sisällöt melkoisen huolimattomasti. Sämpylä ei taaskaan toiminut kun yritti sitä suuhunsa änkeä.

Aamupalan jälkeen viimeinen tankkaus pienten Meksikolaisten pestessä öky autoa vieressä. Viimeinen matka lentokentälle, jossa auton luovutus sujui ilman ongelmia. Uskollinen Dodgemme jätettiin parkkiin ja purimme kaikki ne lukuisat kilot, jotka olivat jääneet mukaamme amerikkalaisista ostoshelveteistä ja ravintoloista. Laukkukin painoi paljon enemmän kuin tullessa.

Taapersimme jälleen junalle, jolla pääsimme siihen oikeaan terminaaliin ja saimme luovutettua laukut pikkoloille, jotka hoitaisivat reissukassimme koneeseen. Kansainväliselle puolelle siirtyminen sinänsä oli melko kivutonta. Ainoa odottelu oli turvatarkastukseen, mutta valehtelematta Helsinki-Vantaallakin saa odotella vaikka siellä homma on organisoitu kuitenkin melko järkevästi. Jenkkityylissä henkilökunta oli pistetty minimiin, joka sotii kaikkea muuta mihin olimme reissulla tottuneet. Yksi ihminen hutaa tureisteille melko tylsistyneen oloisena ohjeita kahden eri linjan välissä ja jos ei heti ymmärrä mitä tuo huonoa englantia puhuva tummempaa pikmenttia edustava maahanmuuttaja mesoaa tulee security tyypille vielä kireämpi ilme. Toinen alansa ammattilainen nojailee porttiin ja yksi kattelee monitoria. Suomessa sentään muutama vartija on valjastettu ennen konetta olevaan hektiseen tilanteeseen, jossa noin 100 prosenttia japanilaisista ei kuitenkaan tiedä pitääkö se vyö tai kengät ootta pois vai nou. Positiivista oli kuitenkin että passit takistettiin siinä odotellessa, niin ei sitten enää siihen tarvinnut uhrata sen enempää aikaa.

Opasteet oli kentällä selkeät vaikkakaan ostosmahdollisuuet eivät mielestäni päätä huimanneet. Saatoin tosin olla psykedeelisen kentän siinä pienimmässä terminaalissa. Kone oli ajallaan ja saimme vielä istumapaikatkin. American Airlinesin tyyliin kone näytti jälleen päältä ja sisältä muinaismuistolta, mutta onneksemme kyyti oli jälleen tasaista ja pääsimme Pariisiin vaihtamaan kotimaiseen.

Pariisin kenttä oli sitten vastakohta kaikeen siihen mihin oon kentällä tottunut. Opasteet olivat järkyttävän huonoja, vain kourallinen ihmisiä puhui hyvää englantia ja me konetta vaihtavat EU kansalaiset jouduimme arpomaan itsemme eri kerrokseen, ulos terminaalista jollekin parkkipaikalle, jälleen uuteen terminaaliin ja sitten jälleen johonkin kerrokseen ja sitten lopulta vielä oikealle portille, josta ei ollut aivan täyttä varmuutta kun portin ja näyttötaulun numerot eivät ihan täysin vastanneet toisiaan. Turvatarkastuksessa ei puhuttu englantia ja perusvittumainen luonteenihan ei antanut periksi että kansainvälisellä lentokentällä Euroopassa joutuu keskustelemaan elekielellä. Ämmä puhu ranskaa ja mä suomea. No virallisia EU kieliä molemmat. Tein asiat vaikeaksi ja yritin olla ymmärtämättä mitä se tahtoo. Oli varmaan joku muukin yrittänyt, sillä en saanut tuota ranskaa molottavaa naikkoista provosoitua juuri ollenkaan. Pettyneenä kävelin metallinpaljastimestakin ilman piippausta..

Sinivalkoiset siivet odottivat parkissa ja edessä oli enää muutaman tunnin matka kotiin. Reissu alkoi olla slut ja mielessä oli paljon hyviä muistoja ja kokemuksia. Finnair antoi jo palveluaan kotimaisella kielellä eikä tippauskulttuurista ollut enää kuin muisto vain. Olo oli tavallaan mukavan kotoinen vaikkakin hetkittäin erehdyin vastailemaan lontoon kielellä esitettyihin kysymyksiin. Tais jäädä jälleen vähän homma päälle.

Helsinki-Vantaan lentoasemalle saavuttuamme totesin pahimmat pelkoni todeksi. Pakkasta oli useampi aste ja lunta tuli vaakatasossa siihen malliin että Kirvesniemi olisi parhaimpina doping vuosinaan hiihtänyt kohti avaruutta.

Kesähepenissä meitä kuitenkin onnisti, sillä kaikki muut halusivat mennä ystäviensä tai julkisten kyydillä. Me menimme taksilla kuten kunnon porvareiden kuuluukin. Ja tuosta kyydistä annankin Vantaalaiselle, pilottitakkiin, sonnustautuneella, hivenen vanhalta viinalta tuoksuvalle länskärille vuoden palvelualan ammatilainen arvosanan. Sentään ukko vaivautu nousemaan autosta ulos ja lauttoi matkatavarat takakontiin. Ei kysyny osotetta, eikä sanonut sanaakaan. Perille päästyämme melkoisee lumisohjoon ja huomattuaan hivenen tiellä olevan auton sanoi: "Että se on siinä!" ja pystäytti auton. Matkaa kohteeseen olisi ollut vielä muutama sata metriä. No mikäs siinä ja ulos autosta makun jälkeen. Kiitin ja se mumis takaisin ja poistui. Ohitin autoni nilkat märkänä, kun huomasin aura-auton käyneen joskus edellisellä viikolla. Ja sen päälle oli sitten edellisen yön ja tämän päivän aikana satanut reilusti lisää tuota juttua jota mun puolesta vois olla lapissa jos sitä joku haluaa nähä.

Kamat kämppään ja pieni hengähdys. Talvikuteet päälle ja rapusta lapio kantoon. Me asuinalueen miehet olimme keksineet yhteisen harrastuksen. Pelastakammee autot parkkiruuduista operaatio oli käynnissä. Puoltoista timmaa duunia oman auton ja muiden autojen ympärillä ja hiki oli jälleen hatussa. Ilmassa oli suorastaan vanhaa yhteishengen tuntua kun vuoron perään jeesailimme toistemme autoja, jotka jämähtelivät noin 15 sentin railakkaan ajelun jälkeen.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kuulin huhua, että kesä on tulossa.

Ja uuden reissun suunnittelu on alkanut.. ;)