Kohti kotia..

Uhkaavasti alkoi häämöttää tuo hetki jota lentolippua katsellessani pelkäsin jo matkaa varattuani ja Ebookersilta sähköpostia saatuani. Tuo päivämäärä ja kellon aika jolloin flygari suuntaa takaisin pohjoisen kylmiin ja lumisiin tuulahduksiin. Nyt se hetki sitten oli käsillä.

Edellinen ilta hivenen venähti, mutta siltikin olo oli olosuhteiseen nähden melkoisen loistava. Kevyt väsymys painoi mieltä mutta huoneen luovutuksen jälkeen vietetty viimeinen auringon säteiden keräily hetki auttoi hivenen tulevan kotiin paluun aiheuttamaan masennukseen. Ja täytyihän se kuparinvärinen rusketus viimeistellä vielä ammattimaisin ottein ilman aurinkorasvoja lähemmäksi 30 asteen helteessä.

Lopulta oli kuitenkin annettava periksi ja ahtauduttava autoon pitkälahkeiset houset ja kengät jalassa. Outoa, kun siihen hetkeen asti oli pääsääntöisesti pärjännyt släpäreillä ja shortseilla. Viimeinen aamupala Amerikassa Subway pikaruokalassa, jossa sämpylään mätettiin sisällöt melkoisen huolimattomasti. Sämpylä ei taaskaan toiminut kun yritti sitä suuhunsa änkeä.

Aamupalan jälkeen viimeinen tankkaus pienten Meksikolaisten pestessä öky autoa vieressä. Viimeinen matka lentokentälle, jossa auton luovutus sujui ilman ongelmia. Uskollinen Dodgemme jätettiin parkkiin ja purimme kaikki ne lukuisat kilot, jotka olivat jääneet mukaamme amerikkalaisista ostoshelveteistä ja ravintoloista. Laukkukin painoi paljon enemmän kuin tullessa.

Taapersimme jälleen junalle, jolla pääsimme siihen oikeaan terminaaliin ja saimme luovutettua laukut pikkoloille, jotka hoitaisivat reissukassimme koneeseen. Kansainväliselle puolelle siirtyminen sinänsä oli melko kivutonta. Ainoa odottelu oli turvatarkastukseen, mutta valehtelematta Helsinki-Vantaallakin saa odotella vaikka siellä homma on organisoitu kuitenkin melko järkevästi. Jenkkityylissä henkilökunta oli pistetty minimiin, joka sotii kaikkea muuta mihin olimme reissulla tottuneet. Yksi ihminen hutaa tureisteille melko tylsistyneen oloisena ohjeita kahden eri linjan välissä ja jos ei heti ymmärrä mitä tuo huonoa englantia puhuva tummempaa pikmenttia edustava maahanmuuttaja mesoaa tulee security tyypille vielä kireämpi ilme. Toinen alansa ammattilainen nojailee porttiin ja yksi kattelee monitoria. Suomessa sentään muutama vartija on valjastettu ennen konetta olevaan hektiseen tilanteeseen, jossa noin 100 prosenttia japanilaisista ei kuitenkaan tiedä pitääkö se vyö tai kengät ootta pois vai nou. Positiivista oli kuitenkin että passit takistettiin siinä odotellessa, niin ei sitten enää siihen tarvinnut uhrata sen enempää aikaa.

Opasteet oli kentällä selkeät vaikkakaan ostosmahdollisuuet eivät mielestäni päätä huimanneet. Saatoin tosin olla psykedeelisen kentän siinä pienimmässä terminaalissa. Kone oli ajallaan ja saimme vielä istumapaikatkin. American Airlinesin tyyliin kone näytti jälleen päältä ja sisältä muinaismuistolta, mutta onneksemme kyyti oli jälleen tasaista ja pääsimme Pariisiin vaihtamaan kotimaiseen.

Pariisin kenttä oli sitten vastakohta kaikeen siihen mihin oon kentällä tottunut. Opasteet olivat järkyttävän huonoja, vain kourallinen ihmisiä puhui hyvää englantia ja me konetta vaihtavat EU kansalaiset jouduimme arpomaan itsemme eri kerrokseen, ulos terminaalista jollekin parkkipaikalle, jälleen uuteen terminaaliin ja sitten jälleen johonkin kerrokseen ja sitten lopulta vielä oikealle portille, josta ei ollut aivan täyttä varmuutta kun portin ja näyttötaulun numerot eivät ihan täysin vastanneet toisiaan. Turvatarkastuksessa ei puhuttu englantia ja perusvittumainen luonteenihan ei antanut periksi että kansainvälisellä lentokentällä Euroopassa joutuu keskustelemaan elekielellä. Ämmä puhu ranskaa ja mä suomea. No virallisia EU kieliä molemmat. Tein asiat vaikeaksi ja yritin olla ymmärtämättä mitä se tahtoo. Oli varmaan joku muukin yrittänyt, sillä en saanut tuota ranskaa molottavaa naikkoista provosoitua juuri ollenkaan. Pettyneenä kävelin metallinpaljastimestakin ilman piippausta..

Sinivalkoiset siivet odottivat parkissa ja edessä oli enää muutaman tunnin matka kotiin. Reissu alkoi olla slut ja mielessä oli paljon hyviä muistoja ja kokemuksia. Finnair antoi jo palveluaan kotimaisella kielellä eikä tippauskulttuurista ollut enää kuin muisto vain. Olo oli tavallaan mukavan kotoinen vaikkakin hetkittäin erehdyin vastailemaan lontoon kielellä esitettyihin kysymyksiin. Tais jäädä jälleen vähän homma päälle.

Helsinki-Vantaan lentoasemalle saavuttuamme totesin pahimmat pelkoni todeksi. Pakkasta oli useampi aste ja lunta tuli vaakatasossa siihen malliin että Kirvesniemi olisi parhaimpina doping vuosinaan hiihtänyt kohti avaruutta.

Kesähepenissä meitä kuitenkin onnisti, sillä kaikki muut halusivat mennä ystäviensä tai julkisten kyydillä. Me menimme taksilla kuten kunnon porvareiden kuuluukin. Ja tuosta kyydistä annankin Vantaalaiselle, pilottitakkiin, sonnustautuneella, hivenen vanhalta viinalta tuoksuvalle länskärille vuoden palvelualan ammatilainen arvosanan. Sentään ukko vaivautu nousemaan autosta ulos ja lauttoi matkatavarat takakontiin. Ei kysyny osotetta, eikä sanonut sanaakaan. Perille päästyämme melkoisee lumisohjoon ja huomattuaan hivenen tiellä olevan auton sanoi: "Että se on siinä!" ja pystäytti auton. Matkaa kohteeseen olisi ollut vielä muutama sata metriä. No mikäs siinä ja ulos autosta makun jälkeen. Kiitin ja se mumis takaisin ja poistui. Ohitin autoni nilkat märkänä, kun huomasin aura-auton käyneen joskus edellisellä viikolla. Ja sen päälle oli sitten edellisen yön ja tämän päivän aikana satanut reilusti lisää tuota juttua jota mun puolesta vois olla lapissa jos sitä joku haluaa nähä.

Kamat kämppään ja pieni hengähdys. Talvikuteet päälle ja rapusta lapio kantoon. Me asuinalueen miehet olimme keksineet yhteisen harrastuksen. Pelastakammee autot parkkiruuduista operaatio oli käynnissä. Puoltoista timmaa duunia oman auton ja muiden autojen ympärillä ja hiki oli jälleen hatussa. Ilmassa oli suorastaan vanhaa yhteishengen tuntua kun vuoron perään jeesailimme toistemme autoja, jotka jämähtelivät noin 15 sentin railakkaan ajelun jälkeen.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kuulin huhua, että kesä on tulossa.

Ja uuden reissun suunnittelu on alkanut.. ;)

Only for the old, rich and famous..

Ennakko odotukset tuosta rauhallisesta ja hivenen eläkeläisvoittoisesta paikasta oli ristiriitaiset, mutta silti toiveikkaat. Fort Lauderdale mainostaa itseään etenkin turvallisena ja seniori ja lapsiystävällisellä ilmapiirillä. Ja sitä se todellakin on!

Katukuva on siistiä lukuunottamatta muutamaa kiintiö koditonta. Rakennukset on vanhoja ja hivenen nuhjuisen näköisiä, joka jälleen sopii kuin nyrkki silmään muun Floridan tyylin. Alue on rakennettu varmasti joskus 50-luvulla ja se näkyy vahvasti. Olin ylälttynyt myös, että mielestäni melkoisen kalliilla tonttimaalla meren rannassa oli useita monikerroksisia kerrostaloja lähestulkoon purkukunnossa. Ei taida jenkeilläkään mennä rahallisesti kovaa..

Rantaelämän aloittelimme Lauderdale-By-The-Sea alueelta ja dallailimme noin puoli timmaa majoituksestamme rannan myötäistä katua päästäksemme rantaan. Meri kyllä näkyi, mutta koko rantaviiva oli ahdettu täyteen pilvenpiirtäjämaisia asuntohotelleja, jotka tietenkin oli ympäröity aidoilla, jotta turistit ei pääse häiritteen eläkeläisten rauhaa.

Lopulta löysimme viherkaistaleen merikilpikonnareiden munimis hietikolle. Lähdimme taapertamaan kohti tuntematonta ohittaen useita asuntokolosseja, kymmeniä "No Trespassing! kylttejä, sekä muutamia lapsukaisia elämänsä isoimmalla hiekkalaatikolla. Itse ranta oli erittäin siisti, ilman rantavahteja oleva pehmythiekkainen lokottelumesta. Ranta vaikutti todellakin lapsiperheen ja suvun seniorin unelmapaikalta, jossa ei myyjät häiritte eikä narkomaani pöhise. Rannan suurin jännityksen aihe onkin, onko naapurin Irmelin stefa vuotanut juuri siihen kohtaan, johon pyyhkeen ajattelin asetella.

Päädyimme lopulta Anglin´s kalastuslaiturin tiukkaan tuntumaan ja saimme aseteltua itsemme asentoon keltainen mollukka. Muutama tunti tiukkaa väkisinmakaamista auringossa ja pystyin toteamaan itselleni naaman olevan jälleen punainen ja hivenen rapsakan tuntuinen.

Angli´s laiturin välitöntä läheisyyttää suosittelen auringonpalvontaan, sillä sen ympärillä on ravintola palvelut, sekä juoman ja sen kiinteemmän puolesta että sitten muuta krääsäliikettä, josta voi käydä hakemassa vaikkapa pullon vettä ja postikortit. Lisäksi laiturin läheisyys keräsi myös jonnin verran hivenen nuorempaa silmän iloa jo totuttuun naapurin Irmeliin ja Vaikkoon verrattuna. Jollain surffilaudan ja vatsalaudan sekoituksella nuo vallattomat teinarit pelleilivät.

Biitsi-turneemme jatkui myös Fort Lauderdale Beachille, joka oli meidän majoituksestamme noin 3 mailia etelään. Älkääkä kysykö paljon se on kilsoissa, koska en todellakaan tiedä. No kuitenkin sen verran että autolla oli pakko mennä. Ranta alkoi näyttää jo hivenen enmmän oikealta rannalta, vaikkakin rantamurmelit untuvikot olivatkin pitkältä aika samaa rataa. Lapsiperheitä oli enemmän ja perinteisiä rantavakseja kopeissaan, pitämässä huolta etteivät suuruimarit saa sydäriä kesken hauskapidon. Rantana ihan ok, tosin vieressä autoja kuljettava nelikaistainen "rantabulevardi" hivenen häiritsee rengasmelullaan.

Täydellisen rannan etsintä jatkui vielä nopealla piipahtamisella Hollywood Beachilla noin 16 mailin päässä. Tuolla emme käyneet muuta kuin syömässä ja tarkastelimme rantabulevardia muutaman sada metrin matkalta.

Alueelta löytyy todella monia eri motelleja ja pieniä hotelleja. Ulkoilme näytti melko edulliselta, vaikkakaan en löytänyt netistä kuin nuo isoimmat ja kalleimmat hotelliketkjut googlettamalla. Yleisilme oli mielestäni mitä loistavin. Rannalle saavuttuani koin sen todellisen amerikkalaisen rantatunnelman. Silmien kantamattomiin jatkuva hienoinen hiekkaranta, jossa on melko tiheään rantavaksien koppeja ja niiden terasseilla pällisteleviä hengenpelastajia. Tämän kaiken lisäksi hiekan ja kuppiloiden välissä menee oikea rantabulevardi. Hollywood Broadwalk, jolla ihmiset pyräilevät, rullaluistelevat tai muuten vain käyskentelevät auringosta nauttia ja päivää paistatellen. Vieläkin valtaosa oli hivenen vanhempaa kaliiberia, mutta nyt seassa oli jo huomattavasti enemmän myös nuoria. Alue vaikutti jo hivenen siltä, että auringonlaskiessa ihan jokainen ei kilpaile siitä kuka on ensimmäisenä hotellilla. Jees mesta nopealla arviolla.

Viimeistä iltaa loppumattoman kesän osavaltiossa päätimme hivenen juhlistaa ja lähdimme kaupunkiin vesitaksilla. Taksin aikatalutus muistutti lähinnä kotimasta VR:ää ja odotellessamme tutuistuimme Flip Flop Baarin antimiin. Bissee, drinkkejä ja pikkusuolaista. Ja nyt tarkoitin nimen omaan sitä oikeaa syötävää, sillä asiakaskunta koostui hivenen isommilla veneillä ja puskureilla varustetusta iäkkäämmästä porukasta.

Lopulta tuo uiva bussimme saapui ja pannahdimme satamasta kohti keskustaa. Olimme pysäkillä 1. ja tarkoitus oli jäädä pois pysäkillä numero 11. Reissu ottikin aikaa hivenen enmmän kuin osasimme odottaa. No vaikka hienoon ruokailuun emme sitten kerinneetkään, niin saimme kuitenkin syödä silmillämme ja kuolata oikein kunnolla. Fort Lauderdalessa on muutamia hivenen parempiaosaisten kaupunginosia, jotka on rakennettu täyteen kanavia. Eli niitä semmosia vesijuttuja jossa pääsee omalla pikku paatilla sen paritalon pihasta. No nyt ei kuitenkaan puhuttu mistään pienistä kaksioista eikä edes neliöistä, sillä noita neliöjalkoja oli kanavien varsilla olevissa linnoissa enemmän kuin perus turisti pystyi käsittelemään. Kaskisaaren ökytalot tai kulosaaren linnat luonnehdittaisiin lähinnä palvelusväen taukotiloiksi. No ehkäpä hivenen liioiteltua, mutta pytingeillä oli kyllä kokoa. Ja etenkin pimeän aikaan talot olivat juhlavalaistuksessa ja tottakai kaikkiin taloihin näki myös sisälle suurista ikkunoista. Rikkaat elvistelivät sillä mitä oli ja tajusin miksi aluetta sanotaan rikkaiden suosimaksi.

Ja kun heille ei riitä unelmatalo ja se kaikkein kallein auto, niin pitäähän se pojalla vielä vene olla. Ja kuten arvata saattaa, niin ei muuten puhuta misään jollasta tai Busterista. Isoimmat purtilot olivat marasti puolikkaan viikkarin kokoisia ja niitä oli todella paljon. Luksusvenettä veneen perään ja parhaimmilla oli talon edessä niitä kaksi. On tainnut raha menettää merkityksensä Lauderdalen lätäköillä.

Puolentoista timman ja muutaman syvän huokauksen ja kateudesta johtuvan hengenahdistuksen jälkeen pääsimme perille ja suuntasimme SW 2nd streetin eli lounaisen kakkos kadulle, jolla Lonely Planetin mukaan on kourallinen kuppiloita. Ja se piti paikkansa tosin vaan tuplana. Ja kuten kuvitella saattaa niin kauniita ja rikkaita ihmisiä oli kaikkialla ja positiivisena yllätyksenä he kaikki olivat siinä kahdenkymmenen ja kolmenkypän välimaastossa. Alue jossa kuppilat sijaitsivat oli mukavan pienehkö, joten baarin vaihtaminen oli kätevää ja kaikki hengasivat samalla alueella. Kuppiloihin ei maksa sisään ja juomatkin oli melkoisen edullisia. Meikä diggas todella paljon skenestä ja voisinpa verrata sitä vielä hivenen positiivisempana kuin Miami Beachin yöelämä. Himmarsheen alue Ft. Lauderdalessa oli ehdottomasti paras biletysmesta koko reissun aikana. Toinen varteenotettava vaihtoehto olisi varmasti ollut Cocoa Beach rennolla surffariasenteella, mutta kelit oli oikeasti jäätävät siellä eikä minkkiä ja kollia ollut liikkeellä.

Korvat tinnittäen ja kevyehkön humalan saattelemana suuntasin takaisin majoitukseen hotellille. Travellodge oli luovutettava seuraavana aamuna 11 aikaan ja sitten olisikin aika lähteä kotiin.

Kaikk kiva päättyy aikanaan. Mikäli massi ja ajallinen ongelma oli ratkennut meikän osalta esimerkiksi lotto-arvonnassa olisin saattanut jäädä oloneuvokseksi Floridan auringon alle. Never ending summer!

Viimeisiä vedellään..

Tili on noin tonnin miinuksella ja VISA-kortin luotto on loppunut jo aikoja sitten. Elän kädestä suuhun kerjäämällä ja työnnän edessäni ostoskärryjä. Onneksi yöt on taas lämpöisiä ja voin nukkua paskaisessa makuupussissa rannan tuntumassa.

Tulin tänne Fort Lauderdaleen etsimään uutta alkua, uutta toivoa ja matkani päätöstä. Mutta löysinkin itseni pahemmasta jamasta kuin vain kuvittelinkaan, vailla toivoa. Kohta on varmaan pakkasta.

Aamupalaksi kaivan roskiksesta jotain eilisen päivän jätteitä sekä vedän aamu annokseni crackia. Päivän olen sekaisin ja illalla jos muistan käyn peseytymässä meressä. Tosin siitä ei ole hyötyä kun en omista enää vaihtovaatteita.

Kytät kiusaa välillä ja tonkii kantamukseni läpi. Eivät he mitään löydä, mutta yrittävät vain kiusata, jotta pysyisin poissa ihmisten ilmoilta. Liikennelaitos asenti bussipysäkin penkille kaiteet keskelle, joittei siinä enää pysty levytteleen. Nukun maassa.

Ihoni on palanut monesti ja nyt se kesii koko ajan. Aineet auttavat, mutta samalla vievät syvemmälle. Olen ollut koditon jo vuosia ja ainoa asia mikä minut pelastaa on kuolema.

Olkoonkin kaupunki miten hieno ja kuuluisa, miten rahalla tai huumeveloilla rakennettu ja olkoonkin siellä työtä ja työttömyyttä. Asukoon siellä lapsia, vanhuksia ja aina myös kodittomia. Jenkkilässä nämä ryysyiset ja likaiset ihmiset paistavat katukuvasta enemmän silmiin, kuin omat rakkaat rupumme kotona. Etenkin Miami Beach oli aluetta, jossa melkein jokaisessa korttelissa majaili muutama rantapummi sekaisen päivän jäljiltä. Ne turvaverkot, jotka meille tarjotaan kaukana pohjoisessa on vain haave täällä. Täällä olet oikeasti oman onnesi nojassa jos et halua yrittää. Suomessa hyysääjiä kyllä riittää jos itsellä ei ole riittävästi kiinnostusta. Rahaa saa kunhan vain osaa riittävän röyhkeästi pyytää.

Hyvät ja huonot puolet molemmissa. Ihmisarvoa tulee kunnioittaa, mutta jos ihminen ei itsekään kunnioita omaa arvoaan, niin miksi muiden tarvitsee yrittää häntä pelastaa..?

Mutta silti uskallan väittää, että oikea kodittomuus Suomessa on vielä vähän enemmän hardcorea kuin tämä täällä. Ainakin kelien puolesta.

Tekstistä osa oli totta - lukija päättäköön mikä.

Most Southern..

Kookos biitsin viileähkö surffimekka jäi taaksemme ja nostimme jalan jarrulta. Seuraava kohde listallamme tulisi olemaan matkailtavamme valtakunnan eteläisin piste eli Key West. Tietyntasoista turistisoitumista ja kuuluisaa auringonlaskua lukuunottamatta kyseisestä perähikiästä ei ollut sen enempää kokomuksia eikä oikeastaan edes hirveästi huhupuheita. Muutamia kommentteja oli rytmiryhmämme saanut puolesta ja vastaan ja päätimme ottaa itse selvää paikasta josta on Kuubaan enää 90 mailia.

Pääsimme noin kymmenen pintaan liikkeelle käytyämme vielä kerran Ron Jon surffikaupassa ja tietysti hivenen tunnustelemassa miten kookosrannan hiekka jää varpaan väleihin. Mesta olisi ollut loistava mikäli sikäli kun kelit vain sallii. Lämmintä oli luvattu tulevalle, mutta meidän aikataulu eikä reissusuunnitelma antanut enää periksi jäädä odottelemaan. Veri veti jälleen kohti etelää.

Matkustettuamme jälleen koko päivän totesimme, että vaikkakin amerikka on automaa ja kaikki liikenne käytännössä makaa tukevasti yksityiautoilussa, niin siirtymisiin saa kuitenkin tuhrattua aikaa aivan tolkuttomasti - etenkin turistina. Jenkkien tyyli ilmoitella reittejä tuossa lukemattoman suuressa tieverkossa ei oikein aina tahdo upota pohjoismaalaiseen ja yks jos toinenkin ramppi ja risteys on ajettu harhaan, vaikkakin Nokialainen navigoi melkein jopa kiitettävästi. Ja jos opasteet on epäselviä, niin vasta epäselviä on nuo tietullit. Olemme ainakin pari kertaa ajaneet jonkin hemmetin automaattisen tietullin läpi, josta ei ole ollut oho hupsista vaan turisti kääntymismahdollisuutta ennen salamavalojen räiskettä. No onneksemme 100 taalan penaltystä varottava kyltti oli kuitenkin juuri ennen kyseistä toll asemaa. Ilman jotain ennakko maksujärjestelmää tms. saatamme olla hivenen köyhempiä vielä kun menemme palauttelemaan vuokraamaamme jenkkirautaa.

Key Westiin johtava 1. tie on mielenkiintoinen ajella päiväsaikaa maisemien vuoksi, mutta etenkin pimeällä tylsä ja tästä syystä myös vaarallinen. Tie on monin paikoin melko luotisuoran tuntuinen kaista toiseen ja kaista toiseen suuntaan. Keskellä on onneksi betonijakaja joten auton ratissa torkkujan ei tarvitse olla huolissaa ainakaan nokkakolarin mahdollisuudesta. En suosittele Floridan tieverkostoa rattijuopoille, unissa-ajelijoille enkä likinäköisille. Haastetta on riittävästi ilman lisäosiakin tässä liikenne pelissä.

Päädyimme kuitenkin lopulta Key Westiin ja kaarsimme Days Inn majoitusmestan eteen. Huone oli jälleen siisti ja meille riittävän hyvin varusteltu, vaikkakin pienenä miinuksena oli jääkaapin puuttuminen. Juoma lämpeni käsiin.

Key West tarjoilee aika perinteisiä judansseja aktiviteettipärinöihin. Perusmerilajit kuten sukellus, snorklaus, Kite-surffaus, vesijetti, liitovarjo veneen perässä yms. jutut on arkipäivää. Kaupungista on myös mahdollista lähteä risteilylle vielä etelämmäksi ja ainakin suuren eläkeläis massan mieltä se ajatus tuntui miellyttävän. 

 

Key Westin yöelämä on hivenen erilaisempaa kuin odotin. Duval Street on täynnä erinäisiä kuppiloita, baareja ja yökerhon tyylisiä laitelmia. Ainoa outoasia vain on se, että jokaisen baarin keski-ikä tuntui nousevan tuonne 40 - 50 korville. Eli lyhyesti sanottuna oman ikäistä porukkaa ei aivan älyttömästi ollut ja nekin harvat, jotka vastaan tulivat, oli melko tiiviisti jo pariutuneita.

Arvoisa ja sanavalmis lokaali läskiniska antoi epätoivoisille turisteille kuitenkin tipin eräästä hivenen syrjemmässä sijaitsevasta juottolasta, jossa käy nuorempaa ja enemmän paikallista väkeä. Läskiniska myös mainitsi, että kyiseinen mesta on erityisesti alueen venäläistaustaisten nuortennaisten suositti hauskanpito paikka. Heitä kuulemma kutsutaan leikkisästi prostituoiduiksi paikallisten keskuudessa.

Hivenen epäluuloisina, mutta kuitenkin uteliaina sitten päätimme tsekata tämän juottolan nimeltään Bottle Cap. Alku oli vaisu, mutta hivenen myöhemmin palattuamme meno oli jo enemmänkin meikäläisen tyylistä. Paikka oli täynnä nuorta ( lue 30-kypän molemmin puolin..) mukavan näköistä lyydiä ja kaikenkarvaista gentlemannia. Porukka joraili tanssilattialla ja venäjän kieli raikui ihmisten kommunikoidessa keskänään. Eli joo - taas tuli se olo että ei kuulu joukkkoon. Noin 80 pinnaa porukasta oli itänaapureita ja loput lokaaleita tai siellä "kesätöissä" olevia maahanmuuttajia. Ilmeisesti paikka oli niin sanottu ammattilasmesta, jonne eri alojen Westillä duunissa olevat duunarit tulevat hivenen irroittelemaan. Ja ehkäpä juuri tästä syystä turisti tunsi olonsa hivenen ulkopuoliseksi. No muutaman juoman jälkeen poistuimme paikalta ja annoimme palvelualojen ammattilaisten jatkaa illan viettoa ilman omaa läsnäoloamme. Jees mesta, mutta suosittelen venäjänkielen alkeita, mikäli haluaa kommunikoida ihmisten kanssa.

Parin illan aikana löytyi myös muutama muu ihan ok mesta, mutta lopputulema oli että Key Wets ei ole nuorten menomesta. Meno jäi vaisuksi, vaikkakin poikkeuksellisesti baarit on neljään asti auki yöllä ellei ota huomioon sateenkaari porukkaa. Key West on myös todellinen Gay Fest. Samaisen Duval Streetin keskivaiheilta löytyy muutamien Haavistolais mielisten juottoloiden keskittymä, joissa meno oli todellakin vastapainoa kadun heretopään kuppiloihin. Varovasti kadulta menoa kurkisteltuamme totesimme, että ei sovi ahdasmielisille. Eräskin saarivaltion edustaja juoksi paniikissa pois jättäen vaimonsa tiskille, kun nuorehko poika aloitti shownsa hänen nenän edessään baaritiskillä. Ja sillä pojalla kun ei ollut paljoakaan päällä. Eli mikäli olet mallia sakset sakset tai sitten nahkafagottiin tykkäät puhallella, niin varmasti löytyy menoa. Kuppilat ainakin oli täynnä. Hetero nuorisolle suosittelen jotain toista mestaa.

Dokailun lisäksi harrastelimme myös erästä muuta aktiviteettia eli snorklausta. Otimme Furysta 45 taalaa maksavan paketin, johon kuului tunnin menomatka katamanaarilla, tunnin snorklaus perusvälineillä ja tunnin kotimatka pitäen sisällään erinäisiä alkoholijuomia niin paljon kun jaksaa juoda. Suosittelen Margaritaa. Tehopaino suhde paras.

Harrastelimme snorkalusbotskilla myös kansainvälisiä suhteita ja kohteeksemme joutui kolmen virolaisen nuoren neidin seurue. Eräällä heistä oli mielenkiintoinen sukellusmaskikamera yhdistelmä, jollaista en vielä ollut edestäni löytänyt. Kyseinen kamera oli integroitu lasien yläreunaan ja kameraa ohjailtiin muutamasta namiskuukkelista. Laitos ei ollut pahanpainoinen eikä neitokainen osannut sanoa kuvien laadusta vielä mitään. Oli kuulemme vasta lasit neitsytsukelluksella.

Toinen hivenen mielenkiintoani herätellyt seikka oli neitokaisten kertomus siitä, että he ovat kuukauden reissulla jenkkilässä. No meikäläinen siihen sitten kateellisena että siinä ajassa vähän jo kerkiää eri alueita näkemäänkin. "Me ollaan oltu koko aika Miami Beachilla ja nyt ennen kotiin lähtöö tultiin käymään täällä päiväreissulla." sanoi eräs tytöistä. MITÄ VITTUA????? Mitä helvettiä???? Ei ole todellista. Meikällä meinas mennä muki nurin ja Margaritat väärään kurkkuun. Mitä hiton järkee on tulla kuukaudeks jenkkeihin ja ainoo asia minkä näkee on kaikilta osin vääristynyt ja ei todellakaan todellista kuvaa antava Miami Beach. Huh huh. Onnekseni sain hillittyä itseni ja vain muutamalla sanalla ihmettelin tyttöjen valintaa. Jokainen tyylillään ja tietysti jos haluaa vain ja ainoastaan bilettää ja jos etenkin on fyffee siihen niin antaa mennä vaan. Itse kuitenkin haluan sen biletyksen lisäksi kokea myös vähän valtakuntaakin.

Snorklausreissu oli onnistunut, vaikkakin hivenen pilvet ja aallokko haittasivat kokemusta. Muutama Margarita muuttui pieneksi pöhnäksi katamaraanin saapuessa satamaan. Ryhmittymämme kävi tarkastamassa "kuuluisan" pylvään, jossa luki että se on eteläisin paikka jenkeissä. Karttaa tosin katsoessani en millään saa siitä eteläisintä pistettä, mutta ehkäpä amerikkalainen tietää- ovathan se kuitenkin käyneet kuussa. Sen päälle vielä se kuuluisa auringonlasku risteilijäsataman vieressä olevalta aukiolta muutaman sadan muun turistin kanssa ja Key West alkoi olla illan humputteluita vaille valmis. Kahden yön jälkeen oli tarkoitus viettää lepopäivä eli maata aurigossa ja matkustaa hivenen pohjoisempaan Frot Lauderdalen alueelle.

Rankkareissu kiittää Key Westin ympäristöystävällisiä ja pinkin värisiä hybriditakseja, sanavalmista läskiniskaa perinteisessä jenkkikäbissä ja kylttejä vessan seinissä "Employees must wash hands." Erityismainonta baarille nimeltään Capt Tony´s Saloon, jossa maailman maineikas kirjalija Ernest Hemingway vietti aikaansa kaljoitellen. Sisustus on hienostunut ja seinät ja katot on täynnä eri käyntikortteja, hihamerkkejä, rekisterikilpiä ja tottakai tissiliivejä. Jotain jokaiselta. Me jätimme vain muutaman taalan bissestä.

Rankkareissu lyttää pahimpaan Danten helvettiin karvaiset läskit äijät, joilla oli helvetin hyvännäköiset venäläiset nuoret naiset kainalossa, huonon yöskenen ja Vohvelitalon. Waffelhouse yritelmä on auki 24 h, jossa palvelu oli perseestä ja silti tarjoilija juoksi vielä perään ja alkoi vaatimaan hänelle kuuluvaa tippiä. Moukkamaiset turisitit antoivat kutosen liian vähän. Paska palvelu = paska tippi. Mutta ei auttanut kuin kaivaa kuvetta ja pistää lisää taaloja tiskiin, kun se niin hänelle kuuluu.

Yöllinen palvelu sen sijaan oli erinomaista, sillä henkilökuntaa ei tuntunut olevan paikalla ollenkaan. Puoli tuntia pähkittyämme ja kiroiltuamme saapui hivenen narkkarinnäköinen leidi ulkoa ja pahoitteli kovasti. Hän oli kuitenkin iloisesti yllättynyt, sillä lokaalit olisivat kuulemma jo itse väsänneet eväänsä. Kävi se meilläkin mielessä..

Ja tähän loppuun vielä ajatus. Arvaattekin varmaan kenen kynästä. "
 

Always do sober what you said you'd do drunk. That will teach you to keep your mouth shut."

“That's one small step for man..

..one giant leap for mankind.” kuuluivat nuo kuuluisat sanat Neil Amstrongin astuessa kuun pinnalle 21. heinäkuuta 1969 Apollo 11:n kuumoduulin tikkailta. US ja A oli voittanut kilpajuoksun kuun pinnalle ja lyönyt pahasti itä naapuriamme suoraan kasvoille. Presidentti John F. Kennedyn tavoite oli toteutettu ja maailman isoin, kaunein ja rikkain oli päässyt nyt myös avaruudessa herruuteen, uuteen ja ihmeelliseen maailmaan.

Vuosikymmenien jälkeen NASA on kuin vain muisto entisestään. Miehitetyt avaruuslennot loppuivat vuonna 2011 ja nyt tuonne äärettömyyteen lähtee enää vain yksittäisiä satelliitteja Kennedy Space Centeristä. Suunnitelmat on suuret ja aika näyttää onko Mars saavutettavissa vai nou. Mutta kaikesta tuosta nykyisestä NASA:n rahapulasta ja ei enää niin kovasta imagosta huolimatta retkikuntamme suunnisti tuohon yhteen koko Yhdysvaltojen kuuluisimmasta turistinähtävyydestä. Jätimme Orlandon sadunhohtoisen ja suorastaan elokuvamaisen habituksen ja siirsimme itsemme uskollisen peltilehmämme avustuksella Avaruus Rannikolle nauttimaan hyytävän kylmästä talvikelistä.

Muutaman tunnin ajomatkan päässä sijaitsee legendaarinen surffi-mesta nimeltä Cocoa Beach. Kyseinen kyläpahanen nousi muinoin surffareiden ehdottomaan kuninkaalliseen kastiin lokaalin nimeltään Kelly Slater voitettua muutaman mualimanmestaruuden tuossa aallonratsastuksessa. Ja tämän kyläpahasen surffihuuman huomaa verrattomasti esimerkiksi siitä, että se on täynnä surffaukseen liittyvää kauppaa ja baaaria, jotka on juurikin seiniään myöten verhottu erinäisellä alaan liittyvällä krääsällä. Mainittakoon vaikkapa paikka nimeltä Sandbar. Kiva sisustus ja varmaan helteellä hyvä meno, mutta ruoka on paskaa. Älkää syökö, vaan juokaa.

Cocoa Beachilta löytyy myös eräs mainitsemisen arvoinen maamerkki, eli Ron Jon Surf Shop. Tuo vaatimaton 52.000 neliöjalan kokoinen liike palvelee 24 h vuorokaudessa, joten jos aurinkoöljy tai surffilaudan vaha on päässyt loppumaan baari-illan jälkeen, niin surffitukat voivat saapastella sisään ja saada pelastuksen ylitsepääsemättömään puutostilaan. Ja totta kai tämän maailman isoimman surffi-liikkeen edustalla komeilee Kelly Slaterin patsas.

Vaikkakin olin surffi mekassa, niin itseltäni jäi tämä ensimmäinen aalto kuitenkin kokeilematta. Lämpötila laski hivenen alle kymmeneen asteeseen, joten vilukissa ei edes haaveillut astuvansa hyisen kylmään meriveteen edes märkäpukuun sonnustautuneena. Ehkpä joskus. Sama erikoinen ja ei niin tavallinen Floridalainen sää (Osavaltio, joka mainostaa itseään loppumattomalla kesällä..) verotti myös iltaa viettävää sakkia. Kävimme nauttimassa lihaa ja muita lisukkeita Coconuts On The Beach ravintolassa, jossa meno alkuillan loppupuolella vielä vaikutti melko mukavalta. Mutta eipä huoli, sillä illan kylmetessä ja kääntyessä kohti yötä ne vähäisetkin ihmiset poistuivat jonnekin. Kävimme vielä Beach Shack lokaali mestassa ja vaikkakin meno oli ihan jees niin ikähaitari ei oikein kohdannut ja tunsimme olomme teinareiksi. Hivenen vielä uskoa itsessämme otimme vielä Cabin satamaan ja kävimme tsekkaamassa erään juottolan. Tavallaan tyhjäarpa, vaikkakin pääsimmekin seuraamaan sakset sakset naisten tanssiesitystä pöydällä ja sen jälkeen heidän hellää kuherteluaan baaritiskillä. Melkoisia mallitoimiston mammoja Losista..

Hyvin nukutun ja hivenen krapulaisen aamun jälkeen löysin itseni Kennedy Space Centerin turistibyråsta. Pysäköinti oli tällä kertaa ilmaista ja sisään pääsi vajaan 50 kypän taalan hinnalla. Kohteessa voi nauttia basic kietoajelusta tai sitten voi yrittää etukäteen buukata itselleen speciaali reissun, jolloin näkee huomattavasti enemmän. Meille koitui kohtaloksi nauttia basicista, joten nousimme vartin välein lähtevään bussiin. Bussi suuntasi vanhan ja ihan oikeasti vanhan mummon ohjastamana kohti maailman isointa rakennusta (tilavuudeltaan..), jossa avaruussukkula pistetään kiinni polttoaine säiliö / raketti yhdistelmään ennen laukaisua. Katselimme tuota melkoisen kuuluisaa rakennusta jonnin verran etäämmältä, sekä sen vieressä olevaa vanhaa laukaisu alustaa. Tämän jälkeen matkamme jatkui jollekin vanhalle sukkulan tai muun systeemin laukaisualustalle, joka oli muunnettu turistin tiirailukohteeksi. Alkuun tsiigailimme joskus varmaan 80-luvulla valmistuneen esittelyvideon ja sen jälkeen ihastelimme pienoimallia ja muutamia tietoiskutauluja. Tämän jälkeen takasin pakkaseen ja kipusin noin neljännen kerroksen korkeudelle ja otin muutaman kuvan etäällä näkyvistä eri laukaisualustoista. Muun muassa viimeisimmin sukkulan lähtöpisteestä.

Siellä jonnin verran aikaa oleiltuamme menimme takaisin odottamaan bussi kyytiä seuraavaan mestaan. Jonotus aika oli riittävän pitkä ja kauhulla ajattelen hetkeä, kun joutuisin sinne sesonkina. Ei välttämättä riittäis kärsivällisyys. Eli tässä vaiheessa tiedoksi ellette jo tajunneet, niin alueella ei todellakaan saa liikkua vapaasti muutakuin muutamassa kohteessa.

Kuva jalattomasta linnusta ja lopulta jälleen bussi kyytiin. Seuraavana vuorossa oli Apollo / Saturn V Center, jossa pienen lämmittelyvideon jälkeen pääsimme seuraamaan installaatiota oikeasta sukkulan laukaisusta. Kokemus oli mielenkiintoinen, vaikkakaan yleisön lisäksi paikalla ei ollut henkilökuntaa. Koko laukaisu käytiin lävitse ja työasemissa vilkkuivat valot ja näytöltä näkyi mitä milloinkin sukkulan ympärillä tapahtui. Lopulta koitti se maaginen hetki ja sukkulan rakettimoottorit syttyivät ja kone lähti kohti taivasta. Laukaisukeskuksen ikkunat tärisivät ja valaistusta muutettiin enemmän punaisen sävyyn. Helposti pystyi kuvittelemaan olevansa oikean laukaisun keskellä. Suosittelen. Mukava kokemus.

 

Shown jälkeen siirryimme suureen halliin, jossa on näytillä ihan oikea täysikokoinen avaruuskone kaikessa komeudessaan – tai ainakin kuoret siitä. Vaikuttava näky täytyy myöntää. Ja totta kai hallista löytyi myös krääsäliikkeet ja perus jenkki syöttölät, kuten kuvaan sopii. Mutta aina pitää olla jotain hivenen erikoista, kuten nytkin. Esille oli laitettu pieni pala kuukiveä, jota turistit pystyivät koskettamaan. Nyt olen siis koskenut kuuhun. Tuntui sileältä, hivenen rasvaiselta ja jokseenkin kuluneelta. Mahtoiko syynä olla ne tuhannet enne minua jotka ovat kiveä hiveltäneet juuri survottuaan king size ranskalaiset sisuksiinsa. 

Avaruuskeskus on auki aamu 9 ilta kuuteen ja meillä alkoi kello näyttää jo iltapäivää. Jälleen takaisin bussijonoon ja lopulta myös bussiin. Suunnistimme takaisin alkupisteelle ja kävimme vielä kokemassa hirveän hehkutuksen jälkeen laukaisusimulaattorin. Tyttö portilla kertoi, että odotusaika on yhteensä noin puoli tuntia, joka vastasi todellisuudessa noin tuntia. Eli aikamääreetkin ovat erilaiset amerikan ihmemaassa.

Pääsimme kuitenkin feikki sukkulan ruumaan mukaville penkeille ja lukitsimme turvavyömme. Kovat varoitukset ja isot odotukset. Sukkula nostettiin pystyasentoon ja tämän jälkeen lähtö. Penkit tärisivät ja G-voimien tunne saatiin penkin selkänojan painautuessa automaattisesti hivenen sisään. Avaruuteen päästyämme painottomuuden tunne rakennettiin kallistamalla kehikkoa eteenpäin ja jouduimme nojaamaa turvavyöhön. Lopuksi vielä kattoluukut aukenivat ja saimme ihastella maata kiertoradalta. Ihan jees mutta sanotaanko, että Epcotin mars seikkailun jälkeen ei tuntunut missään. Jos oikeasti avaruuteen lähtö on noin vaisua, niin astronautojen katu-uskottavuus romahti juuri muutaman pykälän.

Kellon lyödessä sata lompsimme takaisin autolle jälleen hivenen pettyneenä. Ihan hirveästi perus kierroksella ei nää ja kannatankin ottamaan jonkun erikoiskierroksen jos niitä vain on saatavilla. Ne maksaa vähän enemmän, fyffelle saa hivenen enemmän vastinetta.

 

Avaruusseikkailun jälkeen siirryimme takaisin Cocoa Beachille ja ruokailuun Sandbaariin. Läpiveto oli valtava, ruoka oli paskaa, eikä ihmisiä ollut kuin kourallinen. Jäädyimme pakkaseen!

Disney World..

Ikuisena pikku poikana ja Disneyn anastamien satujen mukaillessa maailman kuvaani totesin jo pienenä pojan kloppina Aku Ankan olevan kova juttu. Enkä tingi siitä vieläkään. Tosin Aku on saanut rinnalleen ja lähelle meikäläisen sydäntä myös muita arkipäivän sankareita kuten esimerkiksi Homer Simpson. Nuo aina niin kaiken ryssivät arjen tallaajat kokevat uskomattomia asioita ja epäonnistuvat kaikessa. Kaikesta siitä kurjuudesta, huonosta onnesta ja muiden painostuksesta huolimatta he nostavat itsensä aina uudelleen jaloilleen ja jaksavat uskoa positiivisesti tulevaisuuteen. He ovat ihmismielen luomia selviytyjiä siinä kaaoksessa jossa me kaikki olemme välillä käyneet.

Pienenä olin aavistuksen verran kateellinen niille jotka pääsivät käymään Disneyn ihmeelliseen maailmaan ja heittämään Aku Ankan kanssa ylävitoset. Tätä hetkeä olin odottanut monta, vuotta ja näin jälkikäteen sanottuna todellakin liian monta vuotta.

Lähdimme jälleen uskollisella Dodgella suunnistamaan Orlandon autoisaan liikenteeseen. Ajoaikaa tuli muistaakseni noin puolisen tuntia suuntaan. Motarilta alkoivat opasteet kohti Disneyn unelmaa ja meikäläisen kävelyn täyteistä päivää. Motarilta käännyttiin toiselle ja vielä kolmannelle. Kyltit vaihtuivat teemaan ja väritykseen sopiviksi ja ohitettuamme tervetuloa kyltin totesimme, että ensimmäistä kertaa saa huvipuistossa ajaa moottoritietä.

Eli suomeksi sanottuna alue on aivan jäätävän kokoinen. Sieltä löytyy muutama motari, joilla amerikkalaisten on helppo siirtää itsensä paikasta A paikkaan B rakkaalla peltilehmällään, monorail eli yksiraiteinen junajärjestelmä ja omat bussilinjat. Pysäköintialueet on keskiverto suomalaisen maalaiskylän kokoisia ja sesonkina aivan varmasti täynnä autoja ääriään myöten.

Koko Disney Worldin alueelta löytyy Disneyn keskus, joka on lähinnä ilmeisesti hallinnollinen alue, joka on täynnä kauppoja ja ravintoloita, pari vesipuistoa, Animal Kingdom eli eläinpuisto, Hollywood studios, Epcot ja sitten se kaikkein kuuluisin Magic Kingdom vaaleanpunaisine linnoineen. Me aloitimme retkemme juurikin tuosta viimeeksi mainitusta.

Ostimme pysäköintilipun joka maksoi jo Universalilta totuttuun taksaan 15 taalaa. Parilla kympillä olisi päässyt läskiparkkiin lähemmäksi, mutta jaksoimme hyvin kädellä muutaman sata metriä lippuluukulle. Heti alkuun harhaanajo ja älytön kierros ennen kuin Dodge istahti ruutuun. Lompsimme auringon helliessä kohti lippuluukkua, jossa hassusti pukeutunut setä myi liput. Tiketit kourassa ja noin 90 taalaa köyhempänä jatkoimme lompsimistä kohti monorail asemaa. Mikäli olisimme olleet ajoissa asialla niin olisimme saaneet ko. tiketin n. 55 taalan hintaan International roadilta erään jobbarikioskin kautta. 

 

Tiketin myynnin jälkeen matka jatkui tuolla esihistoriallisella ajalla rakennetulla liikennenöintijärjestelmällä määränpäähämme eli Ankkalinnan eli Mikki Hiiren kotiin, eli siihen maahan jossa olisin pienenä halunnut asua. Monorail juna saapui asemalle ja me nousimme kyytiin. Ulkoasu oli todellakin juurikin sitä 50- tai 60-luvun modernia aikaa, jolloin yritettiin näyttää tulevaisuudelta siinä hivenen epäonnistuen. Kyyti oli melkoisen epätasaista, mutta eipä se idän metrossakaan kaikkein leijuvinta ole. Sukelsimme erään ison ostarin näköisen jutun läpi ja lopulta pysähdyimme. Edessä odotti jälleen turvatarkastus, lipun tarkastus ja sormenjälkien ottaminen. Peruskauraa meille.

Muodollisuuksien jälkeen pystyin keskittymään jo hivenen ympäristöön ja koin ensimmäisen satumaisen hetken. Värimaailma oli todellakin sitä perinteistä ja klassista Disneytä ja rakennukset kuin suoraan sadusta. Kukkia oli valtavasti ja niistä oli väsätty teemaan sopivia kuvioita. Ensimmäinen kuva puistosta ja sen päärautatieasemasta, johon Magic Kingdomia ympäri ajava höryjuna pysähtyy säännöllisesti.

Itse puiston sisällä sama satu jatkui ja ensimmäiset hahmot olivat kuvattavana ihmisten jonottaessa vuoroaan. Pikku tytöt olivat pukeutuneet prinsessoiksi ja pojat esittivät omaa lempi hahmoaan. Nousin rautatieaseman terassille ja eteeni piirtyi tuo niin monesta Disneyn elokuvasta tuttu Tuhkimon linna. Vielä hetken satumaisuutta korosti juurikin sillä hetkellä alkanut ilotulitus, jossa linna molemmille puolille saatiin sama tunnelma kuin juurikin siinä elokuvan alku- tai loppukohtauksessa jossa linnan ympärillä rätisee tulitteet.

Matkamme jatkui syvemmälle kohti linnaa ja poikkesimme aamupalalle Main Street Bakeryyn. Tarjottimelle istahti kinkku-juusto leipä, jossa oli valehtelematta noin neljän sentin paksuudelta kinkkua. Kerrankin ei oltu täytteissä säästelty. Jostain kumman syystä tuli fläsäreita lapsuudesta ja jouduin toteamaan ettei tämä sämpylä toimi. Samaan pöytään eksyi vielä pala erittäin herkullista korvapuustia, jost ilmeisesti kyseinen leipomo on erittäin kuuluisa. Eikä syyttä.

Jatkoimme matkaa puiston keskusaukiolle,Walt Disneyn ja Mikki Hiiren patsaalle Tuhkimon linnan edustalle. Aluetta ympäröi Disneyn hahmot jonkinlaisissa kuljettimissa, sekä paljon ihmisiä hassuissa tamineissa. Kaikki lauloivat ja tanssivat ja lapset olivat haltioissaan. Kieltämättä itsekin olin vaikuttunut. Olin jälleen saavuttanut sitä klassisinta Disneytä.

Mutta sen jälkeen alkoikin alamäki. Magic Kingdom on avattu 1971 ja valitettavasti suurilta osin myös näyttää siltä. Onhan alueella paljon uusia osioita, mutta yleisvaikutelma esimerkiksi Tomorrowland:ssa on erittäin nuhjuinen ja vanha. Samaa tasoa jatkuu mielestäni koko puiston osalta jos ei ota huomioon niin sanottua pääkatua ja tuota linnaa. Ehkä pieni kasvojen kohotus olisi jo paikallaan.

Pettymysten sarjaa jatkoi vielä se etten löytänyt puistosta sen klassisen Disney tunnelman lisäksi mitään kiinnostavaa itselleni. Vuoristorata oli remontissa, tukkijokeen oli yli tunnin jono, vaikkakin olimme puistossa off siisonin aikaan. Puisto on unelma varmastikkin 5-vuotiaalle pikku prinsessalle tai prinssille. Nyt jäi vähän tylsä maku suuhun kun odotin elämyspuistolta jotain muutakin kuin kauppaa kaupan perään ja vaihtelun virkistämänä älytön määrä ravintoloita. Joku pikku vekotin olisi ollut esimerkiksi ihan kiva. Eli suosittelen perheen pienimmille vain ja ainoastaan, mutta varatkaa aikaa riittävästi. Vähintään päivä Tuhkimon linnanympärille, niin ei sitten tartte juosta. Jäi ylävitoset antamatta Akun kanssa, mutta koin hetkellisen samaistumisen jälleen satujen tunnelmaan. Hivenen pettynyt, mutta kuitenkin nyt olin käynyt. 5-vuotiaana olisin varmasti osannut ottaa tuosta puistosta enemmän irti.

Pistimme leuat rintaan ja päätimme lähteä kohti uusia pettymyksiä. Lippuluukun mies oli kehunut Epcotia parhaaksi alueeksi ja päätimme startata siihen suuntaan monorailin tärisevällä kyydillä. Junan vaihto lipunmyyntipisteellä ja saavuimme tuon kuuluisan hopeisin pallon ympäröimään tutkimus- ja tulevaisuuskylään. Lisävirtaa jouduimme pulittamaan 35 taalaa, joka oikeutti sitten ihmettelyyn toisessa melkoisen tylsässä mestassa. Jälleen karvas pettymys.

Epcot (Universe of Energy, Wonders of Life, Horizons and World of Motions) on avattu 1982 ja todellakin näyttää siltä. Jälleen on yritetty rakentaa jotain hienoa, modernia ja tulevaisuutta saamalla aikaiseksi vain nuhuisen ja halvan näköisen teeman joka lähinnä muistuttaa avaruusseikkailu 2001:htä. Epcotissa hehkutetaan maailmojen näyttelyä, jossa esitellään valtioiden rakennustyyleijä ja valtioita ympäri pallukkaamme. Lenkki on pitkä kävellä ja joo varmaan ihan jees jenkeille, kun eivät oikeasti tiedä mitä maailmassa on. Halpa versia siitä kun tuodaan kohde kotiin. 

 

Koko Epcotin järisyttävän kokoiselta alueelta ei löytynyt kuin muutamia "laitteita" jotka olivat kiinnostavia. Test Track autojen testausrata on ihan hienosti tehty ja viihdyttävän näköinen, mutta kyyti on valitettavasti vaisu. Lisää tehoa ja enemmän vauhdikkaita mutkia. Ainoa asia koko Epcotissa, joka saa meikäläiseltä ison peukun on Missio: Space niminen laitos. Simulaattorissa simuloidaan matka marsiin ja täytyy sanoa että G-voimat ja muutkin tuntemukset oli melkoisia. Suosittelen lämpimästi ja täysin verrattavissa kunnon vuoristorata kokemukseen.

Muuta mainittavaa ei sitten oikein käteen jäänytkään. Disney oli kaikkinensa iso pettymys, vaikkakaan emme tutustuneet kuin murto-osaan valtavasta resortista. Oli kiva käydä, mutta sanotaanko näin että ennemmin menen viihtymään Universal Studioille tai johonkin toiseen puistoon, jossa on oikeasti jotain tekemistä. Turhasta ei jaksa maksaa.

Pettymysten päivän jälkeen menimme sitten nauttimaan illallista Brasialaiseen ravintolaan nimeltään Cafe Mineiro. Ja nyt täytyy jälleen antaa aito ja iso kiitos Metropolitan Express hotellin respaan, kun suosittelivat kyseistä ravitsemisliikettä. Aivan täydellistä naudan sisäpaistia ja muita herkkuja joko seisovasta pöydästä tai sitten Ala Carte listalta. Suosittelen testaamaan, sillä hintakaan ei ollut päätä huimaava. Koko komeus vaivaiset 15 taalaa ruuasta, josta suomessa saisi maksaa pienen omaisuuden.

Päivä päättyi lopulta onnellisesti vatta täynnä irkku pubin kautta hotellihuoneen punkkaan. Jälleen useita uusia kokemuksia rikkaampana ja seuraavaa toiminnan täyteistä päivää odottaen.

Orlando Shopping..

Ostoskeskukset eli Moolit (Mall..) on suorastaan käsite amerikassa. Niitä on paljon ja ainakin Floridan alueella nämä Outlet tyyliset shoppailijan paratiisit vielä näyttävätkin samalta. Kaikki on rakennettu saman kaavan mukaan ja Outlet liikettä on toisen perään. Toisaalta erikoista, jos kerta kaikki ostarin liikkeet on niitä outletteja niin missäs ne normit liikkeet sitten on?? Ehkä keskustassa tuplahinnoin varusteltuna..

Orlando, kuten muukin Florida, on shoppailijan paratiisi. Alueelta löytyy kaikkea mitä voi kuvitella tarvitsevansa Disneystä aina avaruusaikaan. Ostareilta löytyy kaikki tämän hetken kuumimmat brändit, halvimmat viritelmät ja kalleimmat juppien suosimat ja travellerin vierastamat suuren rahan muotitalojen putiikit. No jokaiselle jotakin.

Vierailimme International roadin lähistöllä kahdessa varsin samanlaisessa ostoshelvetissä. Ensimmäisenä oli vuorossa Premium Nationalin eteläpuolella pienen motarimatkan päässä. Kaikki tarpeellinen ja ehkä hivenenen ylikin näin heräteostelijalle. Safka on paskaa, mutta niinhän se pääsääntöisesti pikana on. Suurin yllätys ja vielä positiivinen löytyi liikkeestä nimeltä Marc Echõ. Miesten vaatteisiin keskittynyt New Yorkilainen muotitalo tarjosi kerrankin juuri meikäläisen makuun sopivia kuteita ja erityisen edulliseen hintaan. Mukaan lähti useita T-paitoja ja muutama muukin judanssi. Innolla odottaen tuotemerkin Suomeen saapumista. Toistaiseksi merkki on saatavilla vain amerikan mantereella.

Seuraavana vuorossa oli Prime Outlets Internationalin pohjoisella alueella lähellä Universal Studiota. Täysi kopio edellisestä lisättynä muutamalla mainitsemisen arvoisella. Ed Hardy, North Face, Burton jne.. Olihan niitä. Tosin Hardyn paita mallia T ei aivan uponnut Largen miehen päälle. Dammit! Paita olisi ollut puoli-ilmainen ja mopo aiheinen. Suurin ongelma Outlet myymälöissä onkin sopivien kokojen rajallisuus.

Prime Outletin löytyönä mainittakoon Dior Fahrenheit 32 tuoksu 2 x 100 ml hintaan noin 70 taalaa ja Oakleyn Holbrook pleksit kullan värisillä linsseillä 120 taalaa. Tosin Oakleyn osalta tehdas määrittelee hinnan valmiiksi ja vähittäismyyjillä ei ole sanottavaa tuotteen hintakilpailuun. Taitaapi Suomessa asettua samaan kategoriaan hinnan osalta.

Shoppailu ei ole todellakaan loppulaskun mukaan halpaa, mutta erona Aasiaan on se, että tällä kertaa tuli ostetua merkkikamaa eikä mitää paskaa kopioo, jota ei tule kuitenkaan pidettyä itsensä yllä. Tai ainakin näin uskottelin itselleni.

Next plan Disney World ja sen jälkeen pari hiivaa pubissa. Keep reading folks!

Universal Studios..

Matkaa hotellilta on noin pari kilsaa ja tiedusteltuamme parasta keinoa siirtyä sinne respan ehdoton vastaus on auto. Hmm.. kävellenhän tuo ei olisi matka eikä mikään, mutta kun amerikassa olemme ja kävely on niin 1800-lukua otimme urhoollisen peltilehmämme ja lähdimme seuraavaan seikkailuun.

Matka aika oli juurikin sen muutaman minuutin. Perusparkki bungaa sen 15 taalaa ja jos haluaa auton noin 100 metriä lähemmäksi niin pitää pistää 5 taalaa lisää massia. Parkkitilaa on todella runsaasti ja kaikki on sen verran hyvin organisoitua, joten luulenpa heidän ohjanneen pari autoa parkkiin ennen meikääkin.

Sen jälkeen dallailua lippuluukulle erikoisen värikkään, valorikkaan ja mainostäyteisen ruoka- ja ostos helvetin läpi. Lopulta edessä siintää tuo kuuluisa Universal Studios maapallo ja sen takana ”vaatimaton” portti elokuvan ihmemaahan. Lippu yhdeltä päivältä Universal Studio puistoon ja Island Of Adventures puistoon maksaa veroineen 127 taalaa, joka oikeuttaa pääsyyn kaikkeen hauskaan mitä porttien sisäpuolelta löytyy.  Ja huomatkaa aina amerikassa ilmoitetun hinnan päälle tulee verot. Puoli timmaa jonottelua ja tiketti händyssä portista sisään sormenjälkitunnistimien kautta. Mahtoiko antaa hitin tiedusteluorganisaation konttorissa..?

Helmikuu on erittäin hyvä aika matkailla Orlandossa, sillä sää pääsääntöisesti on miellyttävän lämmintä ja aurinkoista eikä turisteja ole älyttömästi. Ainoa hivenen ärsyttävä ryhmittymä oli tuo suurilukuinen saapasmaa kansakunta, jonka 15-vee nuoriso oli ottanut mestan haltuunsa. Heidänkin kanssaan tuli toimeen kun osasi riittävän ajoissa antaa tilaa eikä taklannut heitä kumoon. Ilmeisesti Italiassa ei ole muita kun Italialaisia, sillä yli ne yritti juosta. Laitteisiin ei tarvinnut jonottaa, vaikka jonotus kapasiteettia on useille sadoille per laite tai elämys. Onnea heille jotka haaveilevat sesonkina saapumista ko. kohteeseen. Voisinpa veikata että eräät laitteet ottavat tunninkin ennen kuin pääsee itse hauskanpitoon.

Isoin kiitos molempien puistojen vuoristo- ja tukkijokityylisille radoille, sekä elokuvista tutuille eläimille ja heidän showlleen. Vuoristoratojen G-voimat saivat härmän pojan kuupan sen verran sekaisin, että hyvä kun pystyssä pysyi asteltuaan iso virne naamalla pois koneesta. Äänen sain myös käheäksi, ei niinkään tyttömäisestä kirkumisesta vaan siitä tuskaisesta möyrinnästä, kun ilma pakeni keuhkoista koneen syöksyessä kuolemaa halveksuen kohti tonttia. Suosittelen etenkin korkean paikan ja kovan vauhdin pelkoisille. Eväät kannattaa syödä vasta koneiden jälkeen.

Tukkijoessa kastuu todella ja sitä helpottamaan on amerikan poika keksinyt vallattoman ihmiskuivaimen. Valokuvakioskin kokoiseen mööpeliin astellaan sisään heti sen jälkeen kun koneelle on tarjottu vitosen edestä vihreää paperia. Kone puhaltaa lämmintä ilmaa ja käyttää ilmeisesti jotain lämpölamppua turistin freesaukseen. Suosittuja näytti olevan, vaikkakin skotti päissäni ja jotain märkää housujeni sisäpuolella kerrankin tuntiessani totesin nauttivani saavuttamastani olotilasta auringon siirtyessä jo laskuun. Hivenen tärisytti, mutta edessä odottava maailman suurimman Hard Rock Cafeen illallinen lämmitti ainakin mieltä ja kurnivaa vattan pohjaa.

Rockin listalta pöytään tipahti New York pihvi 12 oz:n kokoisena muusin kera ja se vei todellakin kielen mennessään. Sorry mutteri, mutta muusi melkein jopa päihitti sen kotona nautitun. Jälkkärinä vielä omena paistosta vanilja jäden kanssa ja kalorit oli jälleen kohdillaan. Hiilarin määrä on uskomaton mitä jenkit itseensä tankkaa ja nyt oli sitten jälleen vatta ihmeissään siitä proteiini paukusta, joka sinne istahti. Me like!

Suosittelen lämpöisesti Universal Studiota niille, jotka diggaa roller costereista, perheen pienimmille ja rikkaille vanhemmille. Jos et tykkää huvipuistoista, niin älä tuu, mutta jos tuut kuitenkin niin tuu sit kans autolla. Meikälle riitti hyvin tuo päivä molempiin puistoihin, mutta lasten kanssa kannattaa varata varmasti aikaa oma päivä molempiin kohteisiin. Ei tartte juosta sitten pikku pirpanan isin perässä vuoristoradasta toiseen. Äidit voi sit sen aikaa olla tyttärien kanssa vaikka hattaralla.

Kylläisenä ja tyytyväisenä oli hyvä siirtyä takaisin hotelliin ja sen pool baariin. The Oasis Poolside Tiki Bar on hiljainen mesta, jossa on hyvä syventyä musiikin soidessa miellyttävällä voimakkuudella taustalla vaikkapa blogi-kirjoitteluun muutaman Budin avustuksella. Pullolliseta Budia saa pulittaa 3,5 taalaa, joten sen kanssa voi elää kun vertaa Miami Beachin överihintoihin.

Huomenna olis tarkoituksena viettää lepopäivä ja nauttia tuosta kaakeloidusta lätäköstä sisäpihalla Floridan auringon alla. Eli stringit jalkaan ja baby-oilit pintaan kun meitsi astelee kalman valkoisena altaan ääreen. Nyt sov gott folks!