Luksusta loppuun..

Playa Del Carmenin ranta ei yltänyt aivan Isla Mujereksen tasolle.

Nuhjuiset majatalot, likaiset hostellit ja halvat hotellit saivat jäädä taakse. Reissumme viimeinen viikko alkoi. Siirryimme Cozumelin saarelta Playa Del Carmenin turistiparatiisiin nauttimaan vaivattomuudesta, helppudesta ja ennen kaikkea siisteydestä. Toinen puolisko ryhmästämme oli tehneet varauksen Air BnB:n kautta ja kattohuoneiston loisteliaisuus odotti meitä.

Mutta ennen majoittumista näkisimme kuitenkin muutaman suomalaisen reissarin. Maailmanympäri matkaajat, jotka olivat juuri siirtyneet Uudesta Seelannista Havaijin kautta Cancuniin. Nyt he olivat ilonamme Playa Del Carmenissa tämän päivän.

Nostimme rinkat selkäämme lauttahenkilökunnan avustuksella ja taapersimme kohti rantaa. Cozumelille jonottavia turisteja oli tungokseen asti ja aurinko lämmitti jo mukavasti, vaikka olikin vielä aamupäivä. Olimme sopineet tärskyt rannassa sijaitsevalle torille ja kuten kuuluukin niin jälleen näkeminen pitkästä aikaa oli mukavaa. Piti sitten ihan Meksikoon asti lähteä, jotta näkee!!!

Matka jatkui samalla turisten kuulumisia ja reissukokemuksia. Suunnistimme kohti osoitetta, jossa huoneistomme pitäisi olla. Olimme ilmoittaneet saapumisaikamme etukäteen, kuten oli sovittu joten innolla odotimme miltä mahtava loppuloman mesta näyttää.

Tulimme risteykseen ja sovimme tapaavamme reissurepet paikallisessa baarissa jahka olemme saaneet kamat kämppään. Alkoi onneton etsintä. Kävelimme risteyksen ympärillä, kyselimme ja turhauduimme. Kyselimme ja kävelimme, Lopulta erään liikkeen nainen sanoi, että kyseinen osoite on tämä talo ja sisään käynti vieressä. Vailla varmuutta soitimme ovipuhelinta ja naisääni vastasi espanjaksi. Yritin kertoa asiani englanniksi, muttei yhteisymmärrystä saavutettu. Saamamme viestin mukaan asunnossa olisi välittäjä meitä vastassa, joten ilahduimme kun ulko-oven summeri piti äänen oven avautuessa.

Huoneisto numero 9. Hissillä ylös ja oven taakse. Paikallinen nainen tuli varovasti avaamaan oven.

Sol ja Play Del Carmenin ranta.

Hän päästi meidät sisään ja jatkoi siivoamista. Lopulta hän sai työnsä tehtyä ja aloin kysellä häneltä avaimia yms. Hän puhui espanjaa ja minä englantia. Hän yritti saada meidät ulos asunnosta ja puhui edelleen espanjaa. Minä aloin turhautua ja vaihdoin englannin suomeen.. Lopulta hänellä meni hermot ja hän soitti jonnekin. Hetken päästä varsinainen välittäjä tuli paikalle tuohtuneena. Hänelle olisi pitänyt ilmoittaa etukäteen monelta tulemme. Ja senhän me olimme tehneet.

Alkusekaannuksesta huolimatta saimme vihdoin perusteellisen briiffauksen asuntoon, ovikoodeihin ja yleisiin asioihin. Poreammeen käyttöön ja jne. Asunto oli todella siisti, iso ja upea. Se oli hyvällä paikalla ja palveli täysin meidän tarpeitamme reissumme loppuhuipennukseen. Se oli sitä pientä luksusta mistä olimme haaveilleet sitten ensi kerran jättäessämme Cozumelin saaren ja Hotel B Cozumelin.

Sosiaalinen WC toi omaa tunnelmaa huoneeseen.

Asunnossa oli isohko keittiö baaripöydällä, pienimuotoinen olohuone, kaksi isohkoa makuuhuonetta ja kattoterassa omalla jacuzzilla. Mahtavaa. Pienenä erikoisuutena pidin makuuhuoneisiin integroituja WC-tiloja, joita ei oltu eritelty eri huoneiksi. Vain pieni lasitiiliseinä, joka ulottui juuri sen verran että pöntöllä istuvan pää näkyi sen takaa maatessa sängyllä. Sosiaalinen WC oli jälleen pop ihan kaikilla tuoksuelämyksillä rikastettuna.

Muutoin Playa Del Carmen oli sitä samaa missä olimme jo pikaisesti vierailleet. Turisteja täynnä oleva pääkatu, porukkaa pursuava ranta ja yltäkylläisyyttä kaikkialla. Ja hinnat myös sen mukaisia. Vaikkakin mesta oli varmasti suurimmalle osasta vain maksimissaan viikon tai kahden lomailua varten pidin sitä kuitenkin miellyttävämpänä paikkana kuin Cancunia. Huomattavasti miellyttävämpänä.

Cancunin 5. avenuelta löytyi myös paljon hyvää ja etenkin jäätelön muodossa. Aldo´s tarjoili erinomaista ja suussa sulavaa italialaista jäätelöä ökyhintaan aidon vohvelin kera. Ja vohveli todellakin maistui jopa vohvelilta eikä pahvilta, kuten monessa suomalaisessa kioskissa. Jätskikiskoja oli lähestulkoon joka korttelissa. Jollei Aldosia, niin sitten joku muu eurooppalainen tai paikallinen yritys. Mitä ilmeisemmin turistit tykkäävät tötteröstä..

Muita makuelämyksiä nautimme muutamasta ravintolasta. Maailmanympärimatkaajien kanssa kävimme evästämässä juurikin tuolla turistikadulla ja totesimme ruuan olevan ihan ok, mutta sikahintaista. Onneksemme aivan vieressämme oli yksi amerikkalaisuuden perikuva ja koko elämäntyylin kiteyttävä ja pienet yritykset ahdinkoon ajava Wallmart, joten meillä ei ollut syytä huoleen. Saisimme edullisia raaka-aineita ja voisimme itse kyhätä ruokaa.

Tosin pieni hemmottelu tällä lomamme lopettajaisella olisi paikallaan ja halusimme evästää paikallista muonaa myös ravintolassa. Ja teimme sen kolmena päivänä ja samassa mestassa. Todettuamme turistikadun aivan liian kalliiksi päätimme yrittää pientä ja idyllistä ravintolaa 10 avenidalla. El Ranchito tarjosi erinomaista ruokaa ja kohtuuhintaan. Se oli pieni mesta, johon oli koko ajan tulijoita. Paikan omistaja vaikutti eurooppalaiselta ja keittiö oli avoin, joten ruuan valmistamisen näki. Aivan loistava mesta ja erityinen suosionosoitus raflan överille purilaiselle. Sen kun asetti vattan pohjalle, niin ei tarvinnut hetkeen miettiäkkään ruokaa. Ja itse testailimme vain medium koon.. El Ranchito nousi reissumme ravintolalistan kärikipäähän.

El Ranchito nousi yhdeksi reissun parhaista ravintoloista.

Kuten monessa muussakin asiassa niin ruuassakin laatu ja hinta paranee kun jaksaa ottaa muutaman askeleen pois turistikeskittymistä. Ja tämä sama pätee kaikkeen olkoonkin sitten kyse, hedelmistä, majoituksesta, kuntosalista tai sitten juuri siitä ravintolasta. Muovituolit ja paljon paikallisia. Silloin ruoka ei voi olla kallista eikä huonolaatuista.

Mutta palatakseni vielä hetkeksi päivään kun saavuimme Playaan. Pääkaturuokailun jälkeen oli aika vaihtaa kuulumisia oluen, auringon ja kattoterassimme luodessa tunnelman. Olipa mukavaa rupatella kokemuksista ja sattumuksista ja vertailla miten reissut olivat menneet. Meidän reissu alkoi hiljalleen hiipua kohti loppuaan, mutta toisilla se jatkuisi vielä hetken. He onnekkaat!

Pääskysten saari..

Around the Cozumel ja tottakais skoballa.

Olimme ihastuneet Cozumelin saareen. Sieltä löytyivät mahtavat puitteet rentoutumiseen ja hemmotteluun, auringon palvontaan ja omaehtoiseen seikkailuun skobedeilla. Pääskysten saari nousi yhdeksi suosikeistamme, vaikkei se aivan yltänyt Holboxin tai Isla Mujeresin tasolle.

Olimme löytäneet muiden turistien lailla ADO:n bussit ja kerran kun hyvän löytää niin turha sitä on vaihtaa. Loto Tulum huoneistojen omistaja rouva yritti tilata meille taksin, mutta pyhäpäivästä johtuen se oli kuulemma mahdotonta. Erittäin ystävällisenä ihmisenä hän tarjoutui heittämään meidät linja-autoasemalle ja kertoi vinkkejä Meksikoon sekä omasta taustastaan. Todellista omistautumista hän osoitti vielä lopuksi asiakkailleen sanomalla, että jos meille tulee mitä tahansa ongelmia Meksikossa, niin voimme aina soittaa hänelle. Jos hän ei pysty auttamaan niin ainakin hän pyrkii antamaan hyviä neuvoja. Olin otettu!

Otimme bussin Tulumista Playa Del Carmeniin, josta edelleen jatkaisimme lautalla Cozumelille. Meille mestat olivat jo tuttuja ja täysin erilainen ilmapiiri Playassa sai hymyn reissukumppaniemme kasvoille. Ravintoloita, kauppoja, kojuja ja ihmisiä. Turisteja ja paikallisia. Nuoria ja vanhoja. Vaikkakin Playa Del Carmenin 5. avenue on todellinen turistikatastrofi, niin se on kuitenkin paikka, jossa pääset vähän lähemmäksi kotimaista laatua, puhtautta ja yltäkylläisyyttä. Siellä voi pitää loman keskellä lomaa ja kun vilinä alkaa ketuttaa, niin matkaa on helppo jatkaa. Palaisimme kaupunkiin myöhemmin.

Hikikarpalot alkoivat muotoutua otsalle ja muutama valui selän ja rinkan välissä kastellen paidan. Ne lisääntyivät ja lisääntyivät. Matkaa oli muutama kilometri korkeintaan, ei ehkä niinkään paljon. Rinkka alkoi jälleen painaa hartioita.

Saavuimme lippuluukuille ja teimme nopean vertailun hinnoissa. Eroa ei ollut juurikaan, mutta valitsimme halvimman. Kaikki säästö on kotiin päin ja terve kilpailu tekee överihinnoille hyvää. Luovutimme rinkat henkilökunnalle, jotka jälleen muistivat mainita rinkan painosta yllättyen. Tiedetään, ne painaa per*****sti!!

Matka otti sen puolisen tuntia ja asetuimme smootisti laituriin. Myös tällä saarella, kuten myös Isla Mujeresilla majoituksemme oli kävelymatkan päässä. Ainoa ero vain oli se, että tällä kertaa pääsimme perille suorinta reittiä. Hotel Plaza Cozumel tarjosi tilavan huoneen ja erittäin siistin WC:n todella rumalla takapihan näkymällä. Katto allas oli OK, vaikka koko hotelli vaatikin pientä pintaremonttia ja päivitystä. Hotelli on varmasti rakennettu silloin kun ensimmäiset loistoristeilijät alkoivat rantautua ja tuoda turisteja Karibian retkiltä.

Cozumel on Meksikon tärkein Karibian risteilijöiden satama, joka aiheuttaa sen että Cozumelin kaupungin, San Miguelin, kaduilla on turisteja. Parhaillaan satamaan asettuu viisikin risteilijää, joissa jokaisessa on useampi tuhat matkustajaa. Kaikkein yllättävintä asiassa on kuitenkin se, että se ei juurikaan näy kaduilla. Kadut eivät ole tupaten täynnä, kuten Playassa, siellä ei ole samanlaista lierihattujen merta kuin Cayman saarilla, eikä siellä ole niin ahdistunut olo kuin Cancunissa. Porukka jotenkin häviää kaduille ja ravintoloihin, snorklausreissuille ja veneretkille. Laitappa sama määrä turisteja Helsingin keskustaan, niin tunnet olevasi kiinalaisessa hississä.

San Miguel hotellimme kattoaltaalta.

Cozumelin saarella vietimme kaksi yötä. Suunnitelmamme olivat käydä meren rannassa sijaitsevassa suurehkossa muovituoli mestassa syömässä, jonka olimme löytäneet edellisellä vierailulla noin kuukausi sitten ja toinen hyväksi havaittu ajan viete oli reissu saaren ympäri skobilla. Molemma onnistuivat hyvin.

Skobedit vuokrasimme hotellin viereisestä vuokraamosta kohtuu hintaan. Perinteiseen tyyliin kuvasin skobat ympäriinsä, vaikka kuinka pyörää luovuttanut henkilö kertoi sen olevan tarpeetonta. Valitettavasti en luota kyseiseen ammattiryhmään, sillä he ovat samaa kastia taksinkuljettajien kanssa. Dollarit silmissä kohti seuraavaa turistin kusetusta! Ja onnekseni otin kuvat, sillä palautettaessa alkoi vuokrausfirman kaiffari kakomaan, kun lappuihin ei oltu merkattu haljennutt etu lyhtyä. Lyhty oli rikko ja saadessani mopon. Lopulta ukkeli uskoi. Edellisenä päivänä vikaa ei suostuttu laittamaan lappuihin..

Otimme mopot alle ja aloitimme matkan kohti toiselle puolle saarta. Koko rinkulan ympäriajaessa yhteismatkaa tulee reilu 60 kilometriä ja jo ennen puoltaväliä alkaa pakaralihakset huutamaan taukoa. Pidimme tauon lähellä saaren etelä-kärkeä, jossa oli Jamaikalais tyylinen ravintola riippumattoineen, aurinkotuoleineen ja kylmine virvokkeineen. Hiekka oli pehmeää ja se tuntui mukavalle varpaiden välissä. Olo oli rentoutunut.

Matkamme jatkui vielä hetken ja lopulta pääsimme suunniteltuun kohtaa sinisen meren jatkuessa loputtomiin oikealla puolellamme. Laitoimme skobat parkkiin tien viereen ja suuntasimme rantaan. Meri oli erittäin tuulinen ja isohkot aallot rynnivät kohti hiekkaa. Rohkeasti kuitenkin leikittelimme aalloilla, jotka heittelivät uimaria ja antoivat mahdollisuuden muutamaan mahtavaan maha liukuun. Vatsalautaa tuli ikävä!

Paikalliset pullukat rantavahdit pelasivat palloa selkämme takana ja heidän poistuessaan valloitimme kentän. Biitsiä ja hivenen miniatyyri jenkkifutiksen heittelyä. Voisin elää rannalla! Suomi on kaunis ja hieno maa. Olisipa siellä vain ilmasto yhtä hyvä kuin Meksikossa.

Lopulta aika alkoi takomaan isoja lukuja ja pilvet kerääntyivät ympärille. Päätimme ottaa mopedit alle ja jatkaa rinkulaa jälleen kohti San Miguelin kaupunkia. Nälkä kurni vatsanpohjassa ja ajatukset alkoivat olemaan muovituolimestassa. Kana fajitas. Nam!

Auringonlasku San Miguelin rantabulevardilta.

Aurinko laski Playa Del Carmenin ihmisvilinän taakse ja Cozumel siirtyi uneliaaseen iltaan. Rempassa olevan torin laidalla bändi soitti musiikkia ja churros kärry höyrysi makeaa tuoksua. Muutamia ihmisiä iloitsi ja opiskelija ryhmä kuvasi kameroillaan kun heidän kaverinsa nousi estradille. Aikamma Cozumelilla alkoi olla ohitse ja seuraavana päivänä siirtyisimme mantereelle keskelle turismia, keskelle yltäkylläisyyttä ja turhuutta.

Reissun vimonen kivikasa..

Tulumin El Castillo ja turistit koko komeudessaan.

Kulttuuria. Olimme saaneet arvovaltaisia vieraita Pohjolasta asti. Retkemme edeltävät vaiheet ja ideologia ei kietoutunut pelkästään paikallisen oluen, tequilan ja rommin ympärille niin miksi nytkään. Päätimme jo etukäteen harrastaa myös tällä niin sanotulla viimeisellä osiolla kulttuuria ja paikallista muinaishistoriaa. Helpoin ja erikoisin vaihtoehto oli itsestäänselvä. Tulum.

Miksi Tulum? No siksi, että sinne on helppo päästä ja se on ainoa Maya imperiumin kaupunki, joka on rakennettu meren rantaan. Syytä tähän ei ole tiedossa. Osa historiaan hivenen enemmän perehtyneistä on sitä mieltä, että kaupungin oli tarkoitus suojata muinaista kauppareittiä ja satamaa ja osa on sitä mieltä että se on vain sattumaa. Faktaa on kuitenkin se, että muinainen Maya kansa diggasi enemmän asua hakatussa viidakossa, kuin hiekkarannalla. Outoo possee!

Isla Mujeresin heikko hostelli ja koko reissun paskin kasvispizza oli taka-alalla ja töppöset tepastelivat määrätietoisesti kohti satamaa. Rinkat reippaasti selässä heiluen suunnistimme uutta seikkailua ja määränpäätä kohti. Jälleen kerran säästimme muutaman pennin kun olimme ottaneet meno-paluu lipun lauttaan. Matka meni helposti ilman ongelmaa. Taksi oli halvempi kuin edeltävällä kerralla ja pääsimme Cancunin ADO bussiasemalle. Poistimme liput Tulumiin ja siirryimme odotustilan kautta dösään. Aikaistin suunniteltua lähtöä puolihuolimattomasti ja aiheutin tilanteen, jossa WC vierailuun ei ollut enää aikaa. Hyvin nesteytyksestä huolehtineet reissarit antoivat aiheellista palautetta. Onnekseni vankkurissamme oli kuitenkin suhteellisen siisti käymälä.

Olimme varanneet jälleen onnistuneesti Tulumista booking.com sivuston kautta huoneiston hivenen syrjempää. Loto Tulum sijaitsi noin kahden tai kolmen kilometrin päässä keskustasta hiljaisemmalla ja rakenteilla olevalla alueella. Taksikuski ei tahtonut löytää perille, mutta onneksemme kiinteistön omistajat sattuivat juuri sopivasti saapumaan mestoille. Nopea pikamarssi muutama sata metriä ja sen jälkeen ison portin takaa avautui lähes uusi ja iso talo. Talossa oli neljä huoneistoa turisteille ja pienen pieni piharakennus, jossa paikallinen puutarhuri asui naisensa kanssa. Omistaja pariskunta oli mitä ilmeisemmin sitä parempaa meksikolaista taustaa, sillä he olivat keskiverto meksikaania huomattavasti pidempiä, hoikempia ja pukeutuivat astetta paremmin. Eglannin kielen taito oli rouvalla aivan loistava ja asioiden hoito ja neuvot tulivat helposti. Asunto oli erittäin siisti ja toimiva. Tosin pienenä miinuksena huoneistosta löytyi vain yksi makuuhuone, jote puolitimme vietetyn ajan olohuoneen sängyksi muuntuvalla sohvalla.

Edellisen WC kokemuksen jätettyä pienimuotoisia traumoja kaiken kokeneelle sissillemme, helpotus oli suuri havaitessamme toaletin siisteyden ja kiiltävyyden kilpaillessa keskimääräisen leikkaussalin klaatua ennen operaatiota. Toimituksen jälkeiseen aistikkaaseen havainnekuvaan en ota kantaa tässä kirjoitelmassa.

Mutta summa summarum olimme kaikki tyytyväisiä majoitukseen verrattuna edelliseen ja viettäisimme helposti pari yötä kyseisessä majoituksessa.

Tulumiin tutustumisen aloitimme marssimalla noin viisi kilometriä paahtavassa auringossa lähinpään Citymarkettiin, jossa suoritimme tarvike täydennyksen. Sniiduilu kunniaan ja käytimme hyväksemme erinomaista keittiötä, joka oli käytössämme. Yleisön pyynnöstä päätimme ottaa taksin takaisin ettei homma nyt aivan kuntoiluksi menisi. Iltaa varten oli vedettävä henkeä, sillä eräällä alkoi jälleen salikenkä vipattaa.

Tulumin keskustasta löytyi perus gymi, joka ei pyytänyt vierailusta sikamaista hintaa. Perinteinen irtopaino sali tarjosi hyvän ympäristön ylläpitävään treeniin ja saimme hien pintaan. Henkilökohtainen motivaatio ennen salille raahautumista hipoi lähellä miinusmerkkistä lukemaa, mutta treenin jälkeen olo oli kiirinyt plussan puolelle. Lähtö aina hankalin.

Gymi kisulit treenin jälkeen.

Seuraavana päivänä menimme sitten sinne minne kaikki Tulumissa menevät. Raunioille, kivikasoille tai muinaismuistolle. Ihan mitä nimeä haluaa käyttää. Taksilla siihen pisteeseen, mihin autolla pääsee ja sen jälkeen reippaasti reippailimme kohti porttia muutaman sata metriä tai ehkä kilometrin. Turisteja täynnä olevat traktori vetoiset kärryt ohittivat meitä ja tiesin olevamme myöhässä siiten autuaasta aamusta, jolloin lierihattuiset jenkit ovat vain karvas muisto edellisestä päivästä. Nyt se oli silmieni edessä.

Liput lähtivät inhimillisen jonottamisen jälkeen ja kierros alkoi. Kävelimme muurille pienen lenkin ja sujahdimme sisään. Meri näkyi vasemmalla ja koko komeus edessäni. Tunsin pettymyksen. Temppelit ja rakennelmat olivat vaatimattoman matalia ja niitä oli vähän pienellä alueella. Päätemppelin piha oli nauhoitettu ja kielletty turistilta. Meri oli kaunis, mutta olin valitettavasti odottanut enemmän. Mikään ei tuntunut miltään Tikalin jälkeen. Ei edes Coban jälkeen. Olimme auttamattomasti aloittaneet tämän kulttuurihistorian väärässä järjestyksessä. Tulevaisuuden turistille ohjeeksi. Aloita Tulumista, vieraile Cobassa ja päätä Tikaliin. Kokemukset ja rakennukset ovat nuosujohteisia eikä pettymyksiä tule niin helposti.

El Castillo ja viereinen partsi, josta on kaunis näköala merelle.

Mutta emme masentuneet vielä. Alueella piti olla kaksi upeaa hiekkarantaa, joista toinen valitettavasti oli suljettu kilppareiden pesintämenojen ajaksi. Ei näkynyt kilpeä eikä konnaa vaikka kuinka yritin kurkistella pientä hiekkaista rantaa. Jatkoimme matkaa ja ohitimme sen kaikkein kuuluisimman ja hienoimman temppelin, joka oli vaisu. Olihan se hienolla paikalla ja jos oma kartanoni oli sellaisella merinäköalalla saattaisin virtsata hunajaa. Nyt ihastelin sitä turistiryppäässä.

Laskeuduimme portaat alas ja katsoin hiekkarantaa naama mutrulla. Eipä ollut upea ei. Se oli pieni, paljon vesiheinää lilluva ranta ja kelikin oli vielä pilvessä. Liikaa turisteja eikä auringon ottoa. Petyin. Muut löysivät viereiset kalliot. Minä istuin hiekalla ja tuijotin horisonttiin.

Lähdimme pois ja kuulimme suomea. vaihdoimme muutaman lauseen ja jatkoimme matkaa. Menimme viereiselle rannalle.

Ranta oli OK. Iso ja melko puhdas. Jos vesiheinää ei oteta huomioon. Sitä oli jälleen psykedeelinen määrä. Joimme limpparia, heittelimme jenkkifutista ja ostimme kaljan naiselle. Hän ei ollut mukana. Hän ei ollut tarkkaavainen. Herätys oli yllättävä pallon iskeytyessä rintaan. Olimme pahoillamme, onneksi emme saaneet selkäämme. Hän otti asian yllättävän hyvin. Ehkä Amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluu, ettei pohjoismaalaisia saa lyödä. Sama kuin silmälasipäisiä. He ottivat asian hyvin.

Pienimuotoisen auringonotto session jälkeen lähdimme ja jätimme hyvästit rannalle. Cittarin kautta majoitukseen ja illallisen jälkeen nukkumaan. Seuraava päivä olisi jälleen matkustuspäivä. Cozumelia kohti!

Naisten saari..

Kaksosten poseeraus Playa Nortella.

Nelikkomme oli saatu kasaan ja otimme ensimmäisiä askeleita yhdessä. Osa kokeneempia reppureissaajia ja osa vähemmän kokeneita. Yhdessä olimme kuitenkin vasta-alkajia.

Cancun oli meidän kaksikolle jo entuudestaan tuttu. Ei mitään mielenkiintoista eikä miellyttävää. Rannat oli ok, mutta liian teennäistä. Ei mitään aitoa. Ei edes bikinien sisällä.

Vietimme kuitenkin hetken aikaa ja aloitimme nahkan käristämisen. Zona Hoteleralla alkoi Spring Break lähestyä ja amerikkalaisten teinien määrä hipoi hiljalleen kauhuskenaarioita. Onneksemme pääsisimme hetken päästä kauneuteen. Siihen ainakin luottaisimme.

Otimme taksin hotellilta Puerto Juarezin satamaan, josta lautta vie meidät Isla Mujeresille, naisten saarelle. Odotukset olivat kovat luettuani kehuja saaresta. Lauttamatka kesti hetken ja varaamamme majapaikan löytyminen vielä hetken enemmän. Olimme varanneet huoneen hostellista. Hintalaatu suhteeltaan edullisimman. Tai ehkä vain edullisimman.

Lautta rantautui ja majoituksen piti suunnistus taitojeni mukaan olla aivan vieressä. Kävelimme muutaman korttelin Golf-autojen seassa ja saavuimme aukiolle. Ei havaintoa. Jatkoimme matkaamme ja kysyimme paikallisilta. Eteen päin, eteen päin. Jälleen kysyin neuvoa. Eteen päin ja ja pääkatua oikealle. Saavuimme ravintolan luokse jonka julkisivun tunnistin. Ei havaintoa hostellista, ei respaa. Jälleen kysymys lokaalille ja neuvoi meidät rakennuksen taakse. Hostal Plaza Isla Mujeres oli hivenen hankala löytää. Lopulta muutaman hikipisaran ja litimäräksi kastuneen selän jälkeen pystyimme luopumaan rinkoistamme ja laskimme ne maahan. Respa oli kiinni.

Täytyyhän se lokaalinkin syödä ja etenkin tällaisessa palvelulaitoksessa kaikki kolme respan ukkelia lähtee samaan aikaan syömään. Se on luonnollista.

Saimme huoneen, petivaatteet. Ilmastoinnista jouduimme maksamaan. Jokaiselle asukille oli varattu oma lukittava kaappi. Kaksi niistä oli jo valmiiksi lukossa. Huone oli perussiisti neljän hengen dormi. Kaksi kerrossänkyä eikä juurikaan muuta. WC. No WC oli ehkä yksi reissun kuvottavimmista, mutta se toimi. Pytty ainakin. Suihku ei niinkään. Vettä tuli tiristämällä ja siivous oli niin ja näin. Kurkistin maton alle. Ei olisi kannattanut.

Isla Mujereksen Playa Norte eli pohjoinen ranta oli ehkä tämän kyseisen reissun hienoin. Hienoa valkoista hiekkaa, kirkasta vettä ja kokonaisuus oli puhdas. Ainoa negatiivinen asia oli turistien psykedeelinen määrä. Ja suurin osa heistä vielä käyttivät aurinkovarjoja. Nöyränä kuitenkin löysimme reitin varjomeren keskeltä oikean meren ääreen. Oikea meri oli kaunis. Paratiisimainen.

Playa Norte.

Isla Mujeres on aktiivinen saari päivällä. Pääkatu täyttyy varhain turisteista ja kaupustelijoista. Illan tullen ravintolat täyttyvät illastajista ja kadulla on muutamia esiintyjiä. Live musiikki soi ja sisään heittäjät yrittävät parhaansa. Ravintolat ovat kalliita.

Isla Mujereksen pääkatu on täynnä kauppoja ja ravintoloita.

Katu kuitenkin tyhjenee yhtä nopeasti kuin täyttyykin. Vain harva paikka on auki myöhempään ja bilehileet saavat todella tehdä työtä löytääkseen bailumestan. Discoja tai yökerhoja on turha etsiä ja varmaan parast meno saarelta löytyy itä rannan hostellista. Nuorten bilettäjien suosima. Kävimme portilla kurkistamassa. Meno oli vaisu. Käännyimme pois.

Koripallo on kovassa huudossa paikallisten keskuudessa.

Isla Mujeresilla on tekemistä mikäli haluaa. Voi käydä kilpikonna farmilla, tutustua vanhaan kartanoon, ajella Golf autolla tai lähteä snorklaamaan. Kaikki tämä on vaan täysin ylihinnoiteltua ja reppureissaajalle liian kallista. Me tyydyimme hengaamaan ja nauttimaan auringosta. Hioimme brunaa.

Isla Mujeres tarjoili varmasti koko reissun parhaan biitsin leppoisann ilmapiirin. Se tanssi samassa sarjassa Isla Holboxin ja Caye Caulkerin kanssa. Se oli osa paratiisia.

Loppu lähenee..

Istun jo tukevasti kotisohvalla. Reissu siintää enää onnellisina ja haikeina muistoina kaukana mielessäni. Sielu on osittain vielä siellä kaukana, kuten äitini aina minulle kertoo reissun jälkeen. Ilmeisesti olen poissaoleva ja kaukokaipuu vaivaa niin näkyvästi.

Valehtelisin jos väittäisin muuta. Synkän kolea Suomi ei antanut parastaan palatessamme. Kauniit ja aurinkoiset terassikuvat olivat muuttuneet räntäsateeseen ja synkkyyteen. Suomalaiseen melankoliaan. Harmauteen ja värittömyyteen. Ankeuteen ja hyvinvointiin.

Olin jälleen maassa, jossa ihmiset valittavat turhasta ja turhamaisen pienistä asioista. Mikään ei ole koskaan hyvin eikä mikään riitä. Olkoon asia niin tai näin niin siitä löydetään aina se huono puoli. Kuten tässäkin aloituksessa. Oli ikävä tulla takaisin.

Avasin joitain päiviä sitten salkkuni, jossa tärkeimmät olivat tallessa. Otin käteeni Maya aurinkoni ja katsoin sitä hetken. Pyyhkäisin peukalollani. Ehkä sen oli jälleen aika alkaa valaisemaan kulkuani rakkaassa kotimaassani. Synkkyys sai jäädä ja alan iloita niistä arkipäivän turvallisista ja helpoista asioista, joita Suomi tarjoaa. Kaikki se on kuitenkin lähestulkoon paremmin kuin missään muualla. Kelit nyt on perseestä, mutta minkäs sille tekee..

Kiidetään kuitenkin ajassa taaksepäin. Olimme tykästyneet todella Isla Holboxiin, mutta reissumme loppu alkoi häämöttää. Reissukoplamme tuplaantuisi Cancunissa. Olimme ostaneet jo paluulipun valmiiksi ja astelimme aamulla lautalle. Aurinko teki nousuaan horisontissa ja satama oli rauhallinen ja tyyni. Lautta tuli ajallaan ja toi saarelle jokapäiväisen lastin duunareita palvelemaan turisteja. Tavaroiden, ihmisten ja turistien purun jälkeen oli vuoromme astella kyytiin. Aina halvempi, aina nopeampi lähti samaan aikaan kilpailevan yrityksen kanssa ylittämään saaren ja mantereen väliin jäävää suolaista vettä.

Cancunista olimme varanneet hotellin Ciucad Cancunin puolelta. Eli mantereelta, mahdollisimman kaukana Zona Hoteleralta. Kaukaa turisti hömpötyksistä. Hotelli oli ok. Se oli vanha. Nimeltään Hotel Caribe Internacional oli juurikin sitä mitä kuvittelimme. Se oli paikallisten suosiossa ja edullinen. Huoneet olisivat kaivanneet pientä päivitystä, mutta muuten ne olivat toimivat muutamalle yölle Cancunissa.

Valmistelimme tervetuliais paketin nimikyltteineen ja lähdimme lentokentälle. Aloitimme odottamisen. Jatkoimme odottamisesta. Jatkoimme edelleen odottamista. Olimme näemmä jälleen yötä kentällä, ulkona ilman viiletessä ilman kunnon vaatteita. Alan vihaamaan lentokenttiä, vaikka ne yleensä ovat olleet miellyttäviä.

Useamman tunnin jälkeen kuitenkin koitti se hetki, kun kone New Yorkista laskeutui ja toi mukanaan muutaman Blancon ruskettumaan Karibian auringon alle. Siitä hetkestä, siitä ikimuistoisesta hetkestä kun sisaret halasivat toisiaan alkoi matkamme viimeinen vaihe. Se kruunattiin kippistelemällä Meksikolaisella oluella.

Kohti pohjoista..

Aamu herätys oli aikainen. Otimme pienen aamiaisen hotellimme yhteydessä sijaitsevasta kaupasta ja nautimme sen samalla raapien kutiavaa ihoa. Sängyssä saattoi elää myös muita olioita. Bussista ei ollut mitään hajua ja kimppatakseja saattaa mennä sanoi kauppias. Ei muuta kuin tien varteen venttaamaan. Hetki odottelua ja näin Mayab dösän. Tulum? Kysyin ja yllättäen kuski vastasi murtaen eglantia käyttäen että ei. Bussi menee Validoliin tai johonkin vastaavaan.. Iso pettymys ja takaisin tien varteen. Vielä hetki ja ottaisin taksin. Taksi Tulumiin Cobasta maksaisi noin 400 pesoa, joten se ei houkutellut. Odattaisimme vielä hetken.

Taksi lähestyi meitä ja vilkutteli valoja. Viitoin pysähtymään ja kysyin meneekö se Tulumiin. Si! Eli menee. Eka hinta reilusti yli tonnin ja naurahtaen kieltäydyin. Hinta laski 130 pesoon. Varmistin vielä että ymmärsimme toisiamme ja sen jälkeen kamat kyytiin ja menoksi. Olimme matkalla Holboxin saarelle.

Pääsimme Tulumiin ja sieltä edelleen bussilla Cancuniin. Cancunissa vaihdoimme ADO:n bussin Orienten paikallisbussiin ja taivalsimme vaihtelevalla nopeudella useamman tunnin Chiquilan satamakylään. Sieltä otimme lautan Holboxin saarelle ja edelleen Golf auto taksin majoitukseemme. Tosin suhari ei tiennyt mestaa ja ajoi pienen kiertoreitin. Pääsimme kuitenkin perille Paradise Hostelliin, joka oli parin korttelin eli kävelymatkan päässä satamasta. Mukavan pieni huone oli ok ja hostelli vaikutti viihtyisältä. Rantaan oli matkaa muutama sata metriä ja perus palvelut aivan vieressä. Tällä saarella kaikki on lähellä.

Holbox on erittäin viihtyisä ja hieman syrjäinen paratiisi, joka tarjoaa kaikki turistin perusmukavuudet. Autot ja asfaltti ei saarella häiritse ja kulkeminen hoidetaankin kävellen tai golf autoilla hienohiekkaisilla teillä. Saaren hintataso on hivenen korkeampi kuin esimerkiksi Gozumelillä, mutta etsivä löytää myös tältä saarelta upeita ja hyviä mestoja. Mitään sen erikoisempaa tekemistä chillailun lisäksi ei kannata odottaa vaan turistin tulee keskittyä levyttelyyn ja lepoon.

Aktiviteetti hönöille ei löydy salia, joten ainoaksi kuntoilu muodoksi koituu juokseminen upealla ja pitkällä rannalla ja erilaiset oman kehon painon hyödyntävät lihastreenit.

Holbox kirii top kymppiin!

Kivikasoja ja vesikuoppia..

Mayojen futiskenttä Cobassa.

Loppureissumme on aikataulutettu tiukasti, koska saamme matkaseuraa Suomesta viimeiselle kahdelle viikolle. Puerto Moreloksen ja edessä siintävän Holboxin saaren väliin jäi aikatyhjiö, joka piti täyttää. Ehkä hivenen yllätyin kun vaimoni ehdotti Coban kylää. Sehän tarkoittaisi kivikasoja ja muuta kulttuurihistoriaa.

Näin sitten päädyimme palaamaan muutaman napsun takaisin päin Matkallamme kohti Cancunia, jonne reissu kumppanimme aikanaan saapuvat.

Puerto Moreloksesta otimme ADO:n bussin jälleen Playa del Carmeniin ja sieltä edelleen sösän Cobaan. Yhteydet toimivat järkevästi siihen suuntaan mutta pois ei. No se on sen ajan murhe.

Majoituimme Hotel Sac Be:ssä, joka oli erittäin vaatimaton parin tähden majoituslaitos. Hotellin yläkerrassa sai lähinnä Kuubalaisen ruuan kanssa kilpailevan makuelämyksen ja huoneen sänky kutitti selkää siihen malliin, että emme tainneet olla yksin vällyjen välissä. Myöskään kämmenen kokoisen hämiksen löytyminen seinältä ja toisen puolra pienemmän lattialta ei nostattanut vaimoni tähtiasteikkoa hotellille. Yksi tö menee taistellen, mutta toiseen tarvittiin jo jääräpäisyyttä!

Coban kylä on kuuluisa Maya jälkeläisten ylläpitämä nukkumalähiö, joka herää joka aamuiseen turistibussien hörinään. Päivämatkalaiset Playa del Carmenista ja Tulumista tulevat kansoittamaan muinaiset kivikasat vain jättääksen ne vain seuraaville samanlaisille seuraavina päivinä. Itse saitti ei ole pahan hintainen, mutta pidä huoli että olet portilla heti aamu kasilta kunnportit aukeaa. Ellet ole niin tulet kärsimään. Tulet kärsimään amerikkalaisesta ja kanadalaisesta turistista joka fillaroi viimeistä päivää maksimissaan kilometrin pituista siirtymää muinaismuistolta toiselle. Jos olet onnekas kukaan ei aja ylitsesi ja kerkiät hivenen nauttimaan rauhallisuudesta ilman järkyttävää kukkahattujen jonoa. Jossain sanottiin että siellä on mahdollista nähdä lehden leikkaajamuurahaisten muodostamia polkuja. Me näimme loppupäivästä vain turistien muodostamia jonoja. Eli ole ajoissa liikenteessä.

Panoraamaa ison temppelin huipulta.

Muutoin temppelit olivat enemmän alkuperäisessä kunnossa jos vertasi esimerkiksi Tikaliin, mutta muutoin se ei todellakaa voinut kilpailla Tikalin mahtavuuden kanssa. Ehdottomasti makein oli niin sanottu pää temppeli Nohockmul. Päälle 40 metriä korkea muinaismuiston päälle oli mahdollista kiivetä ja ihastella uskomattoman kaunista maisemaa, jonka rikkoi vain yksi viidakon yläpuolelle ulottuva toinen temppeli. Kaunista. Jälleen vain tämän kaiken kauneuden rikkoi ne suuret bussilasteittain paikalle saapuneet muut turistit. Ylhäällä oli pieni tungos. Kipuaminen ylös oli raskas ja melko jyrkkä. En yhtään ihmettelisi vaikka tämäkin temppeli jonain päivänä ottaa uhrinsa myös turisteista ellei se jo sitä ole tehnyt. Must do thing: kiipeäminen temppelin huipulle jossa sade kastelee ja liukastaa askelmat.

Se iso temppeli.

Temppelin huiputuksen jälkeen siirryimme ulos alueelta ja vuokrasimme fillarit paikallisesta erikoisliikkeestä. Maya kansan asetuksilla olevat fillarit saivat pohjoismaalaisen tuntemaan olevansa lilliputtien keskellä. Kuusi kilsaa hierottiin polttavaa asfalttia ja vielä vähän erittäin pölyävää hienkarietä Multum Ha cenotelle eli jonkin sortin maanalaiselle lätäkölle. Ensin uikkarit päälle, pikku suihku ja sen jälkeen 15 metriä maan alle kierreportaita. Sen jälkeen avautui uskomattoman kaunis ja rauhallinen näkymä maan alaiseen lampeen. Vesi oli todella kirkasta ja pohja näkyi selkeästi. Muutamia luolakaloja ja me yhden perheen kera. Vesi oli miellyttävää eikä liian kylmää. Kokemus oli hieno eikä mesta ollut liian tukossa turisteista. Ainoa eriskummallinen fiilis oli yli herkkä henhästyminen jo muutaman uintiliikkeen jäljiltä. Hapen puute syvällä iski. Uinnin jälkeen oli miellyttävää lähteä taas hikoilemaan fillarin selkään.

Cobassa oli miellyttävä käydä, mutta kylä ei todellakaan tarjoa muuta kuin kivikasat ja nämä maanalaiset montut joissa voi uida. Ole yksi yö ja lähde seuraavana iltana pois. Illalla kulkee bussejakin. Me otimme tsägätaksin, koska bussit kulki liian harvakseltaan aikatauluumme. Holbox huuti jo nimeämme!

Takaisin rannalle..

Moreloksen kalteva torni rannalla.

Jostain kumman syystä suurin osa reittimme biitsi mestoista on ollut hivenen varttuneempien reissareiden suosiossa. Ei pelkästään vain niiden valmismatkalaisten mutta myös vanhan liiton backpackereiden. Olen valitellut mestojen kalleutta ja todennut otselleni, että tämä on varmasti syynä monelle nuoremmalle. Ei ole varaa levytellä mestassa, joka on lähes Suomen hinnoissa. Etenkään jos sossu ei maksa kattavasti kuluja..

Samaan sarjaan asettui myös seuraava kohteemme Meksikon itä rannikolla. Linja-autossa oli jälleen tunnelmaa hyvästeltyämme Bacalarin kauniin järvimaiseman ja suunnistaessamme kohti Puerto Morelosin kalastajakylää. ADO ja muut paikallisyhteydet toimivat jälleen moitteetta ja saavuimme määränpäähän. Olimme buukanneet majoituksen Airbnb:n kautta ja kämpän olistaja Erick antoi loistavat ohjeet. Olisi jopa itse saapunut hakemaan meitä mikäli olisimme tienneet rarkan saapumisajan.

Otimme motarin varresta taksin ja porhalsimme noin kilometrin matkan juuri valmistumassa olevalle asuinalueelle. Kämppä oli juuri valmistunut, siisti ja puhdas. Ainoat miinukset oli wifin ja telkun puuttuminen sekä kolmen kilsan matka rantaan. Onneksemme majoittajamme oli myös havainnut etäisyyden ja hankkinut pari semi OK:ta maastotsyggeliä, jolla pääsi helposti polkasten biitsille läpi krokotiilen kansoittaman suoalueen. Emme nähneet yhtään. 

Valmiita ja valmistuvia hiekkaveistoksia biitsillä.

Puerto Moreloksen ranta on hieno ja vesiheinää lukuunottamatta puhdas. Pääsääntöisesti turistit siellä koostuvat jenkkikalastajista ja heidän perheistään. Ranta-alue on täysin turistialue ja jos haluaa aitoa elämää niin pitää jaksaa kulkea kylästä. Hinnat rannalla on turistihintoja ja kylällä vähän edullisempaa. Mikäli diggaa vanhemmasta jenkkituristista tai lapsiperheistä, niin suosittelen mutta muutoin ei mestalla ole paljoakaan annettavaa perus reppuliikkujalle. En mene toista kertaa.

Bacalar järvi..

Bacalar järvi on kuin makea meri.

Matka jatkui. Riittävän tylsyyden keskelle oli kehitettävä jotain. Jotain kaunista ja katseltavaa. Tarvitsimme järvimaiseman. Lähdimme kohti Lacuna Bacalaria.

Yö bussi Chetumaliin ja sieltä edelleen Bacalarin kylään. Chetumaliin saapuessamme joku oli vaihtanut aikavyöhykettä tunnilla eteen päin. Istuskelin rennosti ja odottelin tunnin päästä lähtevää dösää. Miitta oli ostoksilla kahvilassa. Henkilökunta oli ihmeissään kun ei kyyti kelvannut. Sain huudeltua Miitan kahvilasta ja kerkesimme bussiin. Jäimme pois Bacalarissa saksalaisen pariskunnan kanssa ja aloitimme via dolorosan kohti tuntematonta. Majoitusta ei oltu varattu etukäteen ja rinkat alkoivat painaa niskaa ja selkää. Alkoi olla kuuma. Alkoi olla hiki. Oli nautinto olla reppureissulla. Haikeana muistelin käsimatkatavara reissuja. Reppu oli tuolloin kevyt!

Parin ei oon ja muutaman ylihintaisen majoitusmestan jälkeen saavuimme parin kilsan pikamarssin uuvuttamana Amigos Hotelliin. Väsymys voitti ja otimme huoneen 700 peson hintaan. Majatalo oli rauhallinen, miellyttävä ja järven rannalla. Keskustaan oli matkaa psykedeelisesti mutta hyötyliikunta on muotia.

Majataloa piti pystyssä omistajien poissaollessa saksalainen opiskelija, joka antoi hyviä tipsejä kylällä ruokailuun yms.

Sportti hetki laiturilla.

Bacalar järvi oli kaunis ja monivärinen. Uskomattoman kirkas vesi hehkui sinisen eri sävyjä. Vesi oli makeaa ja näkymä kuin merellä.

EnerGymillä pystyi hyvin treenaamaan.

Hermo lepäsi ja ikiliikkujamme löysi salin Calle 10 tienoilta. EnerGym vastasi tarpeisiin 40 peson kertahinnalla. Muutoin kylä on melko rauhallinen, mutta majoittajamme mukaan turismi on kiihtyvää. Massa pako Tulumista, Cancunista ja Playa del Carmenista on havaittavissa. Rauhallisuus tulee rikkoutumaan ja jonakin päivänä rannalla seisoo ihka oikea resortti. Onneksi se päivä ei ollut vielä.

Palenque..

Kupla on suosittu sairaus myös Meksikossa.

Mitäs me täällä sit tehdään? Oli kysymys kun pääsimme perille. Ei ollut vastausta. Palenque piti olla vain väliasema jatkaessamme matkaa johonkin rantakohteeseen, joka olisi kätevän matkan päässä. Onhan kaupungin vieressä samalla nimellä kulkeva kivikasa kaupunki viidakon syömänä, mutta sniiduileva budjettimme ei tällä kertaa antanut periksi kulttuurihistorialle. Tyydyimme siis vain lusimaan, huoltamaan ja lusimaan.

Tähän aikaan vuodesta maaliskuun alussa Palengue ei ilmeisemmin nauti suuresta massa turismista. Hotellit olivat edullisia ja meillekin irtosi oikeasti kolmen tähden hodlasta erittäin siisti huone hyvinkin huokeaan hintaan. Olimme erittäin tyytyväisiä Hotel Maya Rue:hen sijainniltaan kaupungin yrimessä, hintaan kuuluvaan aamupalaan ja erityisesti hodlan siisteyteen ja nykyaikaisuuteen. Oli jälleen reppureissaajan lusiminen kaukana majoituksen suhteen. Ajan käytöllisesti ei voinut sanoa samaa..

Aktiviteetteina harrastimme hikoilua läheisellä Olympos gymillä, joka oli perinteinen junttisali ilman sen suurenpaa laitehuoltoa. Perusjutut onnas hyvin vaikkei olympia nostot olleetkaan mahdollisten liikkeiden listalla tälläkään bodaripesällä. Hiki tuli kuitenkin ja kaippa se jossain lihaksessakin tuntui. 40 paikallista ränkylää per naama aiheutti sen että yhden treenikerran hinnaksi tuli kaksikoltamme vähän alta kuusi euroa.. Siedettävissä hinnoissa. Muu hikoilu hoidettiin salien ollessa kiinni juoksulenkillä kumpareikkaassa katukuvassa sekä käyskentelemällä kaduilla auringon paahteessa. Siis silloin kun se paahtoi. Pari päivää oli melko kosteaa menoa, vaikkei edes olut kuulunut kuvioon. Vuoriston tai ehkä paremminkin kukkuloiden ilmasto oli erittäin vaihtelevaa ja me saimme kokea sen skaalan märästä kuivaan.

Skeittari pojat keskusaukiolla.

Muutoin kaupunki täytti tarpeemme ja saimme pyykit pesetettyä pesulassa, hiukset leikattua parturissa, täydennettyä huvenneen kolehtikukkaron automaatista ja hivenen levähdettyä erittäin hyvässä sängyssä. Ruoka Palenquessa oli halpaa kun suosi muovituoli mestoja tai marketteja. Muutoin ainoaksi huviksi ja ajankuluttamiseksi sopi vaatekauppojen ja kenkäkauppojen kiertely. Hintataso ei ollut paha mutten usko laadunkaan yltävän ihan helly hansenin tasolle.

Taktiset mopo poliisit kohtaamassa kansalaista.

Palenquessa näki todellisen meksikolaisen pikkukaupungin elämää ja kadun vilskettä. Kirkon eteen torille kerääntyi koko kansan otanta alkoholistista käsityöläiskauppiaaseen sekä leikkiviin lapsiin. Arkkitehtuuri oli rumaa eikä kaupunki muutoinkaan kilpaile kauneudellaan. Aitoudellaan sitäkin enemmän. Kolme yötä ilman muinaishistoriaa oli vähän liikaa ja järkevien rantakohteiden puuttuminen tai sitten osaamattomuutemme niiden etsimisessä aiheutti sen, että kävelimme ADO:n bussiasemalle ja ostimme tiketit Chetumaliin Karibian rannikolle lähelle Belizen rajaa. Määränpäämme olkoon Pacalar, jossa kirkasvetinen järvi saa helliä meitä muutaman päivän ajan.

Mikäli eksyt Palengueen niin käy testaamassa kirkon edustalla olevan torin kulmassa sijaitseva kahvila. Keskuskatua tullessa löytyy oikealta kädeltä torin takalaidasta kulmauksesta. Suolaiset lätyt, milkshaket, smoothiet ja kahvit on loistavia ja palvelun saattaa saada jopa englanniksi jos omistaja itse intoutuu tarjoilemaan. Suosittelen!

Maaseutu matkailua..

Kylän raittia Guatemalan maaseudulla.

Guatemalan ja Meksikon välinen rajaseutu on ihmissalakuljetuksen, laittoman siirtolaisuuden, kidnappausten ja jonkin asteisen huumesodan tyyssijaa. Miten se näkyy? Ei oikeastaan mitenkään. Ei ainakaan sillä erittäin lyhyellä otannalla minkä me istuimme juurikin siinä vaarallisessa minibussissa, joita bandiitit ovat tottuneet ryöväämään.

San Juan matkatoimiston kautta ostetut tiketit pitivät paikkansa ja bussi tuli lähes ajallaan hotellin eteen. Vain puoli tuntia myöhässä. Tällä kertaa mukaan tilaamamme aamiainen oli myös pakattuna ja valmiina. Respa ei pettänyt meitä tällä kertaa.

Me ja vanhempi Kanadan Kiinalainen herrasmies astuimme bussiin ja matka kohti syvää maaseutua alkoi. Muutaman mutkan ja parin pikku pysähdyksen jälkeen olimme pimeällä tiellä ulkona kaupungista.

Päämäärämme Palenque Meksikossa oli nopea päätös palatessamme Tikalista. Toinen vaihtoehto olisi ollut Chetumal, mutta olisimme saaneet nauttia vielä kerran Belizen rajamuodollisuuksista. Ehkä tämä oli kuitenkin se helpompi vaihtoehto ja näkisimme vähän enemmän. Ehkä enemmän aitoa Guatemalaa bussin lasin läpi ja omin silmin Meksikossa.

Päivä alkoi valkenemaan ja asfaltti muuttui möykkyiseksi soratieksi. Olin ennenkin ollut erämaassa vastaavanlaisilla teillä, mutta tuolloin alla oli maasturi eikä Toyotan väsäämä joukkoliikenneväline. Keskinopeus lähenteli melkein 40 kilometriä tunnissa ja ylämäet ryömittiin varmasti ensimmäisellä vaihteella. Karja-aidat alkoivat harvenemaan ja kylät pienenemään. Tie huononi entisestään. Suuntamme oli vahvasti luoteeseen kohti Meksikon rajaa.

Oppaissa varoiteltiin. Vältä ulkona liikkumista pimeällä. Käytä busseja vain päiväsaikaan, sillä turistibusseja on ryöstetty. Bussimme etupellissä luki isolla Turismo. Meitä oli kaksi suomalaista ja yksi ihan kuutamolla oleva kandalainen kinukki. Myös yksi paikallinen nainen ja kaksi kuljettajaa. Yhä edelleen syvemmälle rajaseutua ryömiessämme väkisinkin tuli ajatuksiin, että meitä ei löydettäisi ikinä jos jotain tapahtuisi. Eihän täällä ollut edes juuri muuta liikennettä. Samassa toinen Turismo bussi ampaisi ohitse valkoisen miehen räpsiessä kuvia paikallisista hökkeleistä. Olin huojentunut. Tiesin että tuon selkeämpää kohdetta ei Kontulalainen narkomaanikaan löytäisi.

Useamman tunnin kokovartalohieronnan ja hakkaamisen jälkeen saavuimme paikallisen talon pihaan. Bussikuski nousi ulos autosta ja sanoi jotain mumisten. Olin jälleen kuutamolla, mutta en suinkaan niin paljon kuin kiinalainen ystävämme. Nousimme ulos autosta ja saimme selville että oli aika ensimmäisten rajamuodollisuuksien. Passit tiskiin ja leimat papereihin. 40 guetzalia per naama tuli pyyntö lasin takaa. Aloitin englannin puhumisen ja rajamies espanjan. Pääsimme neuvotteluissa eteen päin ja lopputulokseen. Maksoimme yhteensä 20 paikallista ränkylää, joka on se oikea ja virallinen summa. Kiinalainen oli pihalla kuin lumiukko. Antoi muutamia ränkylöitä ja sitten vielä pyynnöstä kokonaisen amerikkalaisen vihreän ykkösen. Kaikki olivat tyytyväisiä ja matka jatkui käsidesin kirkastaessa bussin sisäilmaa vaimoni kokeiltua paikallista hotelli helpotusta.

Maaseutuasumus Guatemalan ja Meksikon rajaseudulla.

Tie huononi entisestään ja ylämäet ja alamäet jyrkkenivät. Talot alkoivat muistuttaa hökkeleitä ja betoni rakennusaineena vaihtui epämääräisiksi laudoiksi, risuiksi ja olkikatoiksi. Deja Vu Laosista siirtyessämme pois Vangviengistä. Olimme syvällä maaseudulla, jossa lintuinfluenssa siirtyy luonnollisesti eläimestä ihmiseen molempien jakaessa elinympäristön täydellisessä symbioosissa. Lapset leikkivät kanojen ja muiden eläinten keskellä perheen äidin laittaessa ruokaa vuohen mutustellessa jätteitä. Yhteistä oli että kaikki kääntyivät katsomaan bussia.

Lopulta tulimme ensimmäisen bussimatkan pääteasemalle joen rantaan. Rinkat selkään ja sadan metrin asfaltoitu pika marssi jokiveneelle. Vastarannalla siinti Meksiko.

Kinukki oli ihmeissään. Bussikuskimme käveli kanssamme ja osoitti joelta saapuvan veneen. Astelimme kyytiin ja siirryimme lyhyehkön matkan joen toiselle puolelle Meksikoon. Rannalla oli taksikuski huitomassa. Astelimme hänen autonsa luokse pienen ylämäen. Kiinalainen oli kauhuissaan ja kysyi huolestuneena miten olimme tehneet diilin länskärin kanssa. Yritimme selventää että hän oli ostanut lipun Paelqueen asti ja tämä kaikki kuului hintaan. Ei tainnut mennä ihan sipuliin asti, mutta setä suostui kyytiin. Lyhyehkön matkan jälkeen oli vuorossa Meksikon rajamuodollisuudet. Vakuuttavasti leima istahti passin sivulle sen enempää kysymyksiä herättämättä. Takaisin taksiin ja bussiasemalle odottamaan Meksikolaisen Hiacen starttaamista. Tunti aikaa nauttia paikallisesta pelkistetystä ravintelista todella surkeaa muru kahvia ja helpottaa hätäänsä kaatopaikan ympäröimällä yleisellä käymälällä. Tunsin jälleen käsidesin tuoksun erittäin vahvana ilmassa.

Kiinalainen ei ollut vieläkään varma, mutta liikkui massan mukana. Hän luuli ostaneensa lipun ainoastaan joelle asti ja tämä kaikki ylimääräinen oli hänestä kovinkin epäluotettavaa ja kuumottavaa.

Lopulta aika koitti ja Hiace starttasi. Alku oli rauhallinen hiekkapätkä ja asfaltin alkaessa Hiacen kiihtyvyys ja kaarreominaisuudet pääsivät antamaan parastaan. Maisema alkoi vaihtua hippasen eri tahtiin kuin edellisellä erikoiskokeella ja ohitukset nostattivat sykkeet hetkellisesti hivenen yli lepo rajojen.

Ennen lähtöämme bussiin ahtautui paikallinen bändi ja muutamia muita latino määritelmän täyttäviä kansalaisia. Edessämme avautui jonkin sortin rajapoliisin tai vastaavan tarkastuspiste eli tsekkari. Yllättäen bussimme liputettiin sivuun ja sivuovi avattiin. Virkapukuinen katsoi meitä ja käänsi sen jälkeen katseensa takana oleviin paikallisen näköisiin ihmisiin. Alkoi neuvottelu ja kysely. Bändi ja pari muuta ulos. Heidän matkatavarat ulos. Osoittelua ja paikalliset seisoivat paskajäykkänä. Me ihmettelimme autossa.. Bändi sai lopulta luvan tulla autoon. Pari muuta miestä jäi viranomaisseulaan. Kuski antoi rahat takaisin ja laittomien siirtolaisten matka katkesi. Bussi jatkoi matkaa.

Hiace kulki ja ohitteli liikenteessä. Tyyli oli Porilainen. Edessä on auto, joten se pitää ohittaa ja sen jälkeen pysähtyä armeijan tsekkarille. Jälleen sivuovi aukesi ja sivustalle avautui näkymä taisteluvarusteissa olevista sotilaista. Espanjaa ja katse meihin. No hablo espanol! Ei espanjaa tuli kysymys. Ei espanjaa vastasin. Lisää espanjaa ja vastasin olan kohautuksella ja käsien levittelyä. En ymmärrä. Lisää espanjaa ja vieressämme olevien matkatavaroiden esittelyä. Osoitin omamme. Käsky kävi ja bussi tyhjäksi. Matkatavarat kantoon ja ulos tiskin eteen. Siis kaikki muut paitsi me ja kinukki. Me saimme vain iloisen naurun turistikortin käyttämisestä. Epäilyttävää ei löytynyt ja matka jatkui hetken. Jälleen rajapoliisin tsekkari. Samat bändi ukkelit ulos ja pari jannua erityistarkastukseen. Hetki neuvottelua ja matka jatkui edelleen. Vielä yksi tsekkari, joka onneksemme ohitettiin vain käden heilautuksella. Tankille, kuselle ja bussiin. Paikallinen Räikkönen janosi asfaltin poltetta Hiacen alle. Porilainen ajo tyyli muuttui turkkilaiseksi ja ohitukset entistä arveluttavimmiksi.

Kuitenkin kuskistamme, poliiseista, armeijasta ja muista tienkäyttäjistä huolimatta pääsimme usean tunnin matkanteon jälkeen perille Palenquen kaupunkiin. Matka oli mielenkiintoinen.

Maya historiaa..

Järvi Isla de Floresin ympärillä.

Olimme levytelleet ja chillailleet riittävästä. Oli aika harrastaa hieman kulttuuria ja historiaa. Ehkä enemmän historiaa. Hyvästelimme paratiisi saaren ja siirryimme vesitaksilla takaisin Belize Cityyn. Kaupunki ei sinänsä vaikuttanut hirveän mielenkiintoiselta onneksemme, sillä jatkaisimme matkaa bussilla melko nopeasti. Pikkubussi pysähtyi sataman porttien eteen ja 25 jenkkitaalaa maksava matka alkoi kohti Guatemalaa ja Floresin kaupunkia.

Noin kolmen tunnin jälkeen saavuimme rajalle. Belizestä poistuessa piti maksaa vajaa 40 belizen dollaria erinäisiä veroja ja tällä kertaa jopa kuitti tuli ilman pyytämättä. Asia hoitui mallikkaasti. Rahan vaihtajia on molemmin puolin ja saattaapa olla ettei Belizen raha kelpaa enää muualla.. Suosittelen vaihtamaan. Sen jälkeen kävellään noin satametriä Guatemalan viranomaisten puolelle ja passitiskiin. Leima irtosi heti ja ukkeli alkoi pyytämään 20 guetzalia rahaa sisään pääsystä. Enmaksanut, koska ei kuulu maksaa. Saimme tullikaavakkeet täytettäväksi ja sen jälkeen passit takaisin. Mihis nyt? Kysyin ja mies katsoi minua nauraen. Guatemalaan! Selvä naurahdin takaisin ja menimme katoksen ulkopuolelle odottelemaan muiden kanssa bussimme saapumista. Argentiinalainen pariskunta oli joutunut vastailemaan outoihin kysymyksiin ja Hollantilaiselta pariskunnalta ei oltu pyydetty rahaa. Passi tai ulkoinen hapitus määrittelee kohtelun.

Bussi saapui ja nousimme kyytiin. Seuraava kolme tuntia saimme nauttia Guatemalan maaseudusta. Lopulta saavuimme ison ostarin pihaan, jossa turistifirman edustaja hyppäsi kyytiin. Hän ohjeisti porukan pankkiautomaatille ja sen jälkeen alkoi omien palveluiden markkinointi. Menimme San Juan matkatoimiston konttorille pienen matkan päähän josta poistimme tiketit seuraavalle aamulle Tikaliin. Auringonnousu temppelin huipulta on kuulemma taianomainen hetki.

Auringonlasku Floresin saarella.

Floresin kaupunki oli isompi kuin odotimme ja etenkin Isla de Floresin ympäröimä järvi oli todella kaunis. Majoituimme Green World hotelliin, joka todellakin täytti vaatimattomat kaksi ilmoitettua tähteä. Paska netti ja huoneet ok juuri ja juuri pariin yöhön. Juuri ennen saarta oli isompi ostari josta pystyi kätevästi poistamaan perus kauppa kamat, nostamaan rahaa ja käymään tottakai salilla. Melko ankee ja pieni sali, mutta hien sai pintaan. Ehkä enemmän ilmastoinnin puutteesta kuin tekemisestä. Saari itsessään sitten on täynnä pieniä hotelleja ja ravintoloita. Etenkin rantabulevardi on kaunis ja auringonlasku hipoo täydellisyyttä.

Seuraavana aamuna tai oikeammin yöllä kello 2.30 soi herätyskello. Bikkudösä tulisi hakemaan meitä hodlan edestä ja halusimme olla valmiina. Olimme tilanneet aamiaisen mukaan, joka kuului huoneen hintaan kirjautuessamme sisään. No mutta kuinkas kävikään. Kuso ei ollut kulkenut ja leivät saivat jäädä syömättä. Eväs banaanit ja pähkinät tulivat tarpeeseen ennakoitua aiemmin. Bussi tuli, kuten saattaa arvata myöhässä, mutta tuli kuitenkin. Pari muutakin oli lähtenyt matkaan ja ahtauduimme auton penkeille. Oli ihan helvetin viileä keli. Matka kesti reilun tunnin tai siltä se ainakin tuntui. Olimme maksaneet kyydistä ja oppaasta ja Tikalin kansallispuiston portilla piti maksaa vielä erillinen sisäänpääsy maksu 250 paikallista. Matka jatkui ja pääsimme perille. Otsalamput paikoilleen ja matka alkoi. Pieni liirum laarum aluetta esittelevän pienoismallin äärellä, vessa ja kahvi tauko ja kaikki turistit olivat kiltisti jonossa kohti historian havinaa. Hetken tallusteltuamme pimeässä saavuimme ensimmäisen kivimöhkäleen viereen, joka näytti pimeässä mahtavalta ja aggressiiviselta. Aika ja ylpeys huokui siitä. Oppaamme osaI kertoa historiasta kattavasti ja tyyliin joka antoi kuvan ettei kaikki asiat tule täysin liukuhihnalta. Matkamme jatkui. Pysähdyimme keskusaukiolle, jota ympäröi kaksi isoa temppeliä ja muutama muu pienempi rakennelma. Nimi Tikal on aikoinaan argeologien antama nimi paikalle, koska keskusaukiolla on mahtava kaiku. Sana Tikal tarkoittaa suomeksi kaikua. Klap klapbopasblöi kädet yhteen ja aavemainen ehkä hivenen eläimen ääntelyä muistuttava kaiku toistui. Mayat olivat suunnitelleet aukion hyvin ja akustisesti oikein, jotta papiston ja älymystön puheet kuuluisivat selkeästi alamaisille.

Matkamme jatkui ja lopulta aloitimme kiipeämisen puisia portaita pitkin kohti korkeuksia. Hiki alkoi nousta pintaan ja sykkeet kohosivat. Ei ollut viileä enää. Vielä vähän ylemmäs ja lopulta temppelin kylki aukesi hämärässä aamuyössä ilman kaiteita edessämme. Jyrkät kivirappuset jatkuivat muutamia askelmia ja ostahdimme muiden turistien sekaan. Paikka on osalle porukkaa henkinen meditoinnin pyhättö ja tästä syystä sitä tuli kunnioittaa hiljaisuudella. No turistina kaivoin kameraa ja kolistelin jolloin joku ranskalainen mongersi jotain takanani. En ymmärtänyt. Ehkä pahoitti mielensä toiminnastani. Toinen turisti alkoi ottamaan kuvia. Taas ranskalainen pahoitti mielensä. Saksalaiset alkoivat jutella. Kaikki pahoittivat mielensä. Mikäli kokemuksesta olisi halunnut täydellisen niin kaikki muut turistit olisi pitänyt poistaa mestoilta. Ja etenkin kieltää kamerat ja saksalaiset.

Aurinko alkoi hiljalleen nousta ja valaisi yhä enemmän ja enemmän. Korkeus alkoi hahmottua ja etenkin se ettei kaiteita ollut. Oli vain jyrkät rappuset ja putous viidakkoon. Linnut alkoivat laulaa, apinat mölytä ja turistit napsia kuvia. Olisi taianomaista ilman turisteja.

Viidakko avautui edessämme auringon noustua ja muutaman temppelin laen rikkoessa puiden valtameren. Kokemus oli hieno.

Kaikilla rakennuksilla ja temppeleillä oli tarkoituksensa ja merkityksensä. Monet niistä liittyivät ajan laskuun ja vuoden aikojen määrittelyyn. Auringon sijainti oli tarkasti mietitty. Joka 52:s vuosi temppeleihin tuli uusi kerros ja näin ollen korkeus kasvoi hiljalleen. 52 vuotta oli yksi elämän kierto.

Alue on vaikuttava ja verrattavissa Angor Watin raunio kaupunkiin Kampotsassa. Osaan temppeleisrä pääsee kiipeämään, mutta turistien antamien uhrilahjojen vuoksi korkeimmat ja jyrkimmät ovat nykyään kiipeilyltä kiellettyjä.

Opas antaa hyvän lisän ja tietoiskun alueesta ja historiasta, joten suosittelen retkeä. Tämän jälkeen on mahdollista vielä jäädä tutkimaan paikkoja omatoimisesti. Vaikka reissulle tuleekin hintaa niinon se mielestäni sen väärti. Etenkin auringonlasku reissu, koska suurin osa samaonite turisteista saapuu puistoon vasta päivällä.

Jotain vielä parempaa..

Vista del Carmenin terassi ja treenihetki.

San Pedro kahveineen, munkkeineen ja chillin lugnina paikkana sai jäädä taaksemme kuultuamme suosituksia useammasta lähteestä vielä paremmasta. Läheinen saari nimeltään Caye Caulker olisi sitä mitä emme olleet vielä löytäneet. Perinteisempi backpacker helvetti, jossa reppureissaajan mieli lepää.

Caye Caulker watertaxi irtosi satamasta ja aloitimme siirtymisen seuraavaan kohteeseen. Meri oli tyyni ja aurinkokin alkoi jälleen lämmittään muutaman viileämmän päivän jälkeen. Botski oli pakattu täyteen, mutta silti minusta tuntui että tilaa olisi ollut vielä muutamalle.

Olimme siirtymässä muutenkin perinteiseen reppureissaamiseen. Tähän asti olimme pelanneet majoitukset varman päälle ja varanneet ne etukäteen. Nyt hankimme sen perinteikkäästi ovelta ovelle tyyliin.

Vene asettui laituriin ja lähdimme astelemaan rinkkojen hiostaessa selkää. Ensimmäinen kohtuu hintaisen mestan näköinen majatalo oli loppuunmyyty ja jatkoimme tallustelua. Vajaan sadan metrin päästä laiturista tärppäsi. Vista del Mar tarjosi perushuoneita ihan siedettävään hintaan aamiaisen kera. Kaupat tuli ja rinkat tipahti selästä noin sadan metrin vaelluksen jälken.

Pier. Chillailua.

Caye Caulker vaikutti heti ensikosketuksesta asti miellyttävältä, rennolta ja juuri minun mestalta. Rannat eivät olleet mitään paratiisin omaisia hiekkarantoja tehokkaan maan käytön vuoksi, mutta sitäkin suositumpaa oli levytellä saaren pohjois- kärjessä olevalla laiturilla. Saarelta on vaikea löytää autoja ja suurin osa liikenteestä koostuu edelleen niistä golf-autoista. Täällä oli ihmisen hyvä olla.

Toinen aamupala.

Saarelta löytyi jopa sama kafeteria kuin Sand Barista San Pedrosta. Tosin latte konetta ei ollut, mutta yhtä maukkaita pikku donitseja kylläkin ja loistavaa paikallista kahvia. Kanta-asiakas kortti tuli nopeasti täyteen!

Kanootin kokoisia fisuja.

Mikäli jostain syystä saat kyseisellä saarella aktiivisuus kohtauksen niin mahdollisuuksia löytyy perinteisistä vedenalaisista harrasteluista niin kite-surffaukseen, kalastukseen ja kajakointiin. Mikäli potee massivajareita kuten me niin aina voi lähteä omatoimi tutkimusmatkalle ympäri saarta. Lenkkeily kunniaan!

Caye Caulker alkoi olla jo lähellä aasiassa totuttua chillailu meininkiä. Vielä kun täällä ymmärrettäisiin bungalowien ja biitsien päälle enemmän!

Kohti etelää..

Sand Bar hostellista saa loistavia pizzoja.

Cozumel sai jäädä taakse ja suunnitelman mukaan retkikuntamme siirtyy kohti seuraavaa maata. Belize. Jamaikalla jamaikalainen varotteli, että se on niin hirveän kauhean vaarallinen maa. Olka varovaisia! Niin sanottiin myös Jamaikasta, ja osa Meksikosta.

Varoituksista huolimatta ja kohtaloa uhmaten astuimme jälleen paikalliseen purtiloon saarelta ja suuntasimme Playa del Carmenin turistiviidakkoon viettämään laatuaikaa ennen yöbussia määränpäähän. Playa del Carmenista pääsee suoraan rajamuodollisuuksien kautta Belize Cityyn ja sieltä sitten pienen taksi kyydin jälkeen satamaan. Satamasta hyppäsimme San Pedro - Belize water taxin kyytiin ja saavuimme uuteen maailmaan. Pieneen kylään nimeltään San Pedro.

Matka Playa del Carmenista meni mallikkaasti. ADO bussi lähti terminaalista ajallaan ja istuimet oli at ihan ok. Mikäs siinä perse puuduksissa istuskella seuraava yö. Matkan ainoa kupru oli hivenen hämärä toiminta Meksikolaisten rajamme vartijoiden toimesta. Useissa oppaissa luki ettei maasta poistuminen maksa mitään ja tässä uskossa oli suurin osa kanssa matkaajista. Ulos pääsy maksoi kuitenkin. Se maksoi 25 jenkki taalaa per lärvi ja ilman kuittia. Kuittia tiedustellessani sain vain vastauksen: "No system!" ja sormella osoiteltiin perus nettisivua, jota ei voi avata. Neuvotteluiden jälkeen maksoimme hammasta purren, koska olin satavarma että kyseinen kolehti menee suoraan virkailijan taskuun. Tilanne ja selitykset oli niin hämärät. Matka jatkui ja Belizen puolella ei ollut mitään ongelmaa. Kamat kantoon, leima passiin ja kamat takas dösään. Koko komeuteen meni noin kahdeksan tuntia.

Jälkikäteen sain tiedon eräältä maailman matkaajalta että veron kanto rajalla oli oikeutettua ja jopa summakin ok. Sen sijaa rahojen lopullinen määränpää jää ikuiseksi mysteeriksi.

Bussissa kököttämisen jälkeen edessä oli reilu tunti veneilyä ja pomppimista aallolta toiselle. Onneksemme emme kärsi merisairaudesta!

Belizeläinen olut, Belike.

San Pedro on miellyttävä pienen kokoinen kylä, joka on keskittynyt turisti hömpötyksiin, snorklaukseen ja sukeltamiseen. Kalastus on varmasti monelle paikalliselle se pääelanto heti turisti juttujen jälkeen. Majoituimme Sand Bar hostellissa, koska hintataso oli melko korkea. Lupauksistamme huolimatta löysimme itsemme jälleen 10 hengen dormista!

Hostelli oli siisti ja miellyttävä. Erityinen ja iso peukku hostellissa toimivalle kahvilalle, josta sai aivan loistavan cafe laten vaniljalla sekä kyytipojaksi pussillisen sokeri kaneli pikkumunkkeja. Aivan loistavaa!

Lenkkeilyä ja tutkimus matkailua.

Kelit oli melko koleat ja San Pedron aika menikin lähinnä levytellessä ja tutkiskellessa kylää. Meidän oma pikku crossfit riiviömme lähti juoksulenkille ja ajattelin viettää hieman laatuaikaa rannalla kameran kanssa. Ei se ei ollut nudisti ranta. Ei edes bikiniranta. Hetken kuljeskeltuani jähmetyin kauhusta ja totesin ääneen: "Voi ei!" Näin edessäni crossfit salin. Niinpä tietysti. Toivottavasti se toinen ei huomannut, sillä suunta oli sama. Jatkoin tutkimusmatkaani ja lopulta kohtasimme rakkaani kanssa lähellä majoitustamme. Kysyin: "Näkyikö mitään kiinnostavaa?" Vastaus oli hivenen innostunut muttei mikään yltiöpäinen. Hän oli nähnyt kauniin polun meren rannassa ja upeita huviloita. Siinä kaikki. Totesin mielessäni ettei hän ollut huomannut salia. Luonteeni ei kuitenkaan antanut periksi enkä voinut pitää löydöstäni vain itselläni. Siis sitä tietoa. Laiskaluonteeni tiesi jo tuossa vaiheessa että seuraavana päivänä hikoilisin.

Belizen ainoa crossfit sali. Crosfitt CFS.

Haluatko kulta nähdä jotain sinusta kivaa? Hän halusi hivenen hämmentynyt katse kasvoilla. "Saanko esitellä San Pedron crossfit salin! Hänen ilmeensä kirkastui ja hän kielsi asian kuin lapsi saadessaan jouluna lempi lelun. Rohkeasti sisään ja omin silmin katsomaan. Se ei ollut unta. Minun silmissäni se oli tyhjä halli, jonne olisi hyvin mahtunut jalkaprässi, taljat ja muutama penkki. No anyway siinä se nyt sit oli. Koko Belizen ainut ja ilmeisesti ihan oikea crossfit sali, jonka vetäjällä oli jopa järjestelmän lisenssi. Hintaa treenille kertyi reilusti enemmän kuin perus gymille, mutta kai se pitää nimestä maksaa. Ja eipä noita olympia nostoja oikein täällä pysty muilla saleille harrasteleen. Seuraavana aamuna minut revittiin ihan helvetin aikaisin sängystä reippain mielin kohti aamutreeniä. Ou jee! No hyvää se tekee vaikka ennemmin istuisin aamu oluella.

Palapa Bar, San Pedro.

Ja oluesta puheen ollen sen nauttimiseen suosittelen baaria nimeltään Palapa. Pubi on sijoitettu laiturin nokkaan reilusti keskustan pohjoispuolelle. Tunnelma on täynnä iskulause kylttejä ja vieraiden töherryksiä seinillä. Aava ja rauhallinen meri avautuu silmän kantamattomiin tai sitten tuulee niin saatanasti ettei taho pullo pysyä kaiteella kuten meillä. Magee ja meikän tyylinen mesta. Suosittelen. Dresscode: släpärit, hihaton paita ja shortsit. Paidan voi riisua pois viimeistään siinä vaiheessa kun viereinen jenkki kaataa kaljat syliin.

Belizeläinen suklaapuoti!

Hivenen herkempiin ja sokerisimpiin herkiin suosittelen saarella tehtyä suklaata jossain suklaapuodissa. Ihan ok!