Ja siitä se sitten lähti..

Helsinki-Vantaan lentoasemalta. Kuva: Sanna.

Ja siitä se sitten lähti. Pari reissaria jäti aikatilauksen suorittaneen kuljettajansa pakkaseen Helsinki-Vantaan terminaalin ulkopuolelle ja siirtyivät sisälle suojaan. Nenä näytti vahvasti kohti Finnairin lähtöselvitystä ja kolmen kuukauden seikkailu olisi edessä.

Lentokenttämuodollisuudet saatiin kunnialla läpi ja mieli oli korkealla. Hetken päästä myös reissarit. Kapteeni kuulutti heti kärkeen, että vastatuulta olisi sen verran että matkanteko hidastuu melkoisesti. Noin tunnin myöhästyisimme. Vaihtoaika New Yorkissa oli  3,5 tuntia, joten ainoa katastrofi se oli vain istumalihaksille. Onneksi ne on terävässä kunnossa, etenkin toisella.

Lähestyimme amerikan ihmemaata Kanadalandin suunnasta kun el Capitano kertoi jälleen iloisia uutisia. Myöhästyisimme lisää ja sen lisäksi selän iskunvaimennusta aletaan testaamaan urakalla. Useat flygarit ovat ilmoittaneet turbulenssista ja pääsemme siihen vuoristorataan mukaan. Hivenen kolisutti mutta odotin pahempaa.

Iloisesti ja onnellisesti pääsimme tonttiin John F Kennedyn kentälle ja ulkomaan elävät oikein innoistuivat taputtamaan. Onhan se ymmärrettävää ettei kaikissa maailmankolkissa turvallinen laskeutuminen ole arkipäivää. Onneksi meillä on. Illaksi kotiin. Ottaisipa VR mallia..

Mutta sen jälkeen se riemu sitten vasta alkoikin. Amerikkalaiset, nuo kätevyyden inhimillistymät ja reippauden esikuvat. Jonoa alkoi kerääntyä passin tarkastukseen ja valtion virkamiehet kyselivät tyhmiä verkkaiseen tahtiisnsa. Välillä otettiin muutama maahan pyrkijä sivuhuoneeseen tarkenpaan tarkastukseen ja sen jälkeen lompsittiin takaisin kioskiin istumaan ja ihmettelemään passeja. Jonossa vietimme aikaa noin tunnin verran. Porilaiseen luonteeseen kuuluva kärsivällisyys alkoi olla koetuksella ja mielessä häämöttäneet oikeat ja ehdät McDonaldsin hampurilaiset alkoivat hiljalleen hiipua mielestä. Positiivisellä mielellä ja onhan meillä aikaa - onhan.

Lopulta pääsimme hallin sisällä kiemurtelevan jonon päähän ja meidät ohjattiin pienempään jonoon passintarkastukseen. Muutama kysymys, sormen jäljet ja valokuva ja saimme reippain askelin jo edetä kohti lattialla odottavia reppujamme. Reput kantoon, tullin läpi ja reput liukuhuhihnalle uudelleen. Olimme auttamatta myöhässä, vaikka henkilökuntakin jaksoi uskoa mahdollisuuteemme päästä lennollemme.

Siirryimme byrokratian rattaissa seuraavaan osioon ja seuraavaan turvatarkastukseen. Amerikkalaiseen tyyliin se oli hoidettu huonosti ja epäselvästi. Passin ja lentolipun tarkastus ja se jälkeen erinäiset ihmiset siirtelivät meitä jonosta toiseen. Heitä yhdisti virkapuku, meitä muita mielipaha.

Kaikki kamat laatikoihin kenkiä myöten ja bodyscannerin kuvaan. Toivottavasti vatsalihakset näkyivät. Sitten vain kamat kantoon ja puolijuoksua kohti oikeaa porttia todetaksemme että lentomme on myöhässä. Puolituntia aikaa reuhoittua ja ottaa vähän evästä. Tämän jälkeen toinen puolituntia.

Lopulta pääsimme American Airlinesin koneeseen, mutta totesimme odottavamme ensin portilla ja sitten rullautiellä. Keli oli kuvottava ja pystyin melkein kuvittelemaan valaan kokoisen nisäkäseläimen uivan tiheähkössä vesisateessa. Se saattoi olla myös lentokone tai minä unessa. Aikaero.

Koneemme nousi ilmaan ja saavuimme Cancuniin reilusti aikataulusta myöhässä. Paikallisliikenteen

Hotel Rivemar on Cancunin hinnoilla reppureissaajalle ok valinta.

dösät olivat jo lopettaneet operoinnin ja ainoa vaihtoehto oli taksi. Perkskeleen kallista, mutta minkäs teki maassa jossa taksiryöstöt on yleisiä. 58 yhdysvaltain dollaria köyhempinä pääsimme kuitenkin omalle hotellille ja saimme jopa suostuteltua yökön päästämään meidät sisään.

Pienistä vastoinkäymisistä ja älyttömästä jonottamisesta huolimatta saimme herätä aurinkoiseen ja erittäin lämpimään Yukatanin niemimaan aurinkoon. Pihalla vajaa 30 astetta lämmintä ja nyt näin illalla iho punoittaa. Vain erittäin harvat puhuu englantia ja minä en ollenkaan espanjaa. Onneksemme mesta on erittäin turistisoitunut, joten kulttuurishokki on pieni.

Rannat on upeita, mutta näin ensimmäisen päivän jälkeen maisemaa pilaavat järkyttävän kokoiset hotellit alkaa jo harmittamaan ja mieli kerjää lepoa. Sinne minne nenä näyttää ja missä ihmisen olisi hyvä olla. Kuubaan ei tahdo päästä kun lennot on buukattu täyteen pitkäksi aikaa, joten alkoi varasuunnitelman pohdinta. Johonkin täältä on päästävä.

Atlantin rannalla.

Huomenna toivottavasti mieli on virkeä aistikkaan Crossfit treenin jälkeen Cancunin Mobius boxilla vietetyn open gymin jälkeen ja matkasuunnitelma selkiytyy.

Nyt tämä jetlakista kärsivä reissari laittaa silmät kiinni ja toivottaa sinne Suomeen hyvää huomenta!