Erilainen joulu..

Jouluhan on vahvasti uskonnollinen juhla alkuperältään, johon on sekoitettu vanhoja pakkasukko myyttejä ja erään multikansallisen korporaation tunnusvärit. Jouluhan on perinteisesti rauhoittumista arjen kiireistä, lepoa ja aikaa itselle ja läheisille. Joulu on aikaa jolloin se kumma partasuu toivottaa hyvää joulua, kun astuu pirttiin punaisessa nutussaan. Joulu on aikaa, jolloin..

Kiertelin tämän jouluaaton Itä-Helsinkiläisiä katuja. Synkkiä, märkiä ja loppuyöstä jäisiä. Kiertelin ja katselin ympärilleni etsien sitä joulun tunnelmaa, joulumieltä, joka oli lievästi vielä kadoksissa. Ensinnäkin Itäinen Helsinkin on melko ankean näköistä aluetta arkkitehtonisesti etenkin jos vierailee Kontulassa, Jakomäessä tai muissa kultaisissa kaupunginosissa. Nyt vielä kun lumi oli vain ylellisyyttä, suorastaan vuoden turhaketta, johon oikeutettuja olivat vain ne ihmiset, jotka kulkevat työmatkansa poroilla ja juovat pontikkaa maidon sijaan.

Itä-Helvetti näytti suorastaan ankealta. Se näytti alueelta, jossa viihtyy kansakunta, joka käyttää aamusta iltaan tuulipukua, kiroilee eikä puhua pukahda ennen kun on kännissä. No mutta kännissähän ne olikin!

Helsingin Sanomat uutisoi kuinka poliisin hälytystehtävien määrä oli kasvanut reilusti edelliseen jouluun verrattuna. Iltapäivälehdet kertoivat, kuinka alkoholi vaikutti monen perheen joulurauhaan synkin tuloksin. Paikallislehdet tiedottivat kuinka rattijuopot riskeerasivat muiden elämää tiellä. Perus Kontulalainen juoppo kaatui maahan, kun oli niin pirun liukasta.

Kaduilla ja ravintoloiden edustoilla ja ostareilla näkyi nuoria aikuisia, vanhoja aikuisia ja lapsia. Kello oli kuitenkin jo lähempänä puoltayötä kuin Lumiukkoa. Mikä ajaa nämä nuoret paikalliseen räkälään jouluaattona, illalla jolloin pukki tulee tuomaan lahjoja, illalla jolloin syödään perheen kanssa juhla illlallinen? Miten huonot välit pitää lapsilla olla vanhempiinsa, että nämä hilluvat ennemmin sateisessa kelissä leikkikentällä, kuin istuvat iltaa kotona? Miten voi olla niin välinpitämättömiä vanhempia etteivät he vaadi lapsiaan olemaan kotona? 15-vuotiaan paikka ei ole kännissä kadulla jouluaattona.

Joulu ei ole yksinäisen juhla. Joulu on itsetuhoisen juhlaa, sillä yksin on helppo avata pullo ottaa rohkaisua ja tehdä lopullinen päätös. Joulu on perhejuhla ja ne kenellä sitä siunausta ei ole hakeutuvat oman "perheensä" pariin siihen kulman kuppilaan. Joulu voi olla myös ystävän juhla. Joulu voi olla juurikin sellainen juhla, joka sinulle sopii. Joulua voi yrittää myös olla juhlimatta. Tosin vaikeaa se on ellei asu muslimimaassa.

Paikalliset kuppilat pitävät oviaan auki yksinäisille kulkijoille. Ne keräävät ne samat vapun viettäjät, jotka olivat siellä eilen, toissapäivänä ja sitä edellisenä. En halua riistää sitä oikeutta heiltä - haluan vain tietää miksi?

Onko joulu vain rikkaiden kuluttajien suurjuhla valtavien kuusien ja lahjakasojen keskellä? Vai onko joulu jokaisessa meissä? Onko se kuitenkin vain tunne, joka kumpuaa kaikista meistä kerran vuodessa. Onko se vain tunne, jonka osa peittää alkoholilla ja osa amfetamiinilla?

Kuten Mokoma asian muotoilee:

"Voiko onnen jostain ostaa
Voiko piilottaa lukkojen taa
Sieltä esiin tuolloin nostaa
Kun tarvitsee lohduttajaa"

Hyvää ikuista Wappua!

Elämäni matkalla..

Haaveilen, siis elän vai elänkö haaveissa? Olenko saavuttanut mitään noista haaveista, niistä pienistä unelmista, joita lapsena kehittelin ja kuvittelin missä tällä hetkellä elän ja olen. Olenko ollut niissä paikoissa, niissä tiloissa ja tuntemuksissa joihin olen pyrkinyt? Osassa olen onnistunut, osassa olen onnistunut ja sen jälkeen sen mokannut. Olen saavuttanut kokemuksia, joita en ole osannut kuvitella enkä haaveilla. Olen kohdannut suuria pettymyksiä ja vastustamattoman ihania iloja. Elämässäni on ollut surua ja suurta rakkautta. Pieniä asioita ja isoja mullistuksia. Olen kohdannut enkelin ja itse paholaisen.

Olenko elämäni matkalla vai matkalla elämään? Ehkäpä elämäni on yhtä matkaa? Haluan nähdä ja kokea uusia asioita ja paikkoja. Yksi haaveeni ainakin on toteutunut - olen matkustanut. Nähnyt ja kokenut erilaisia kulttuureita, erilaisia ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa.

Nyt suunnittelen uutta matkaa. Tosin murto-osaa edellisen pituudesta, mutta matkaa kuitenkin. Ajankohta on selvillä ja rahat lentolippuun tilillä. Enää ei puutu kuin suunta elämälle!

Kun suomalainen jäätyi saunassa..

Lähdin syksyiselle viikonlopputourneelle pohjoiseen saksaan. Maahan jossa juodaan todellakin olutta paljon ja nautitaan maggaraa muidenkin edestä. Luulin meitä suomalaisia alkuihmisiä aina kovimmiksi tuossa lajissa, mutta todellisuus onkin toinen. Olemme harrastelijoita!

Löysin myös toisen lajin jossa rakkaat sakemannit ovat valovuoden meitä edellä. Nimittäin saunominen. Astelin erään pienehkön sakemanni cityn kuntoklubille eikä tarkoitukseni todellakaan ollut nauttia hikoilusta salin puolella raskaiden painojen äärellä. Olimme nimittäin tutustumassa saksalaiseen saunakulttuuriin ystäväni kanssa.

Ulkoinen ilme pukuhuoneissa ja suihkussa on kuin keskiverto gymillä härmässäkin. Melkoisen steriilin näköistä eikä sitten sisustukseen oltu paneuduttu sen enempää. Vaihdoin hivenen mukavampaa päälle eli kuteet jäi lukittavaan kaappiin aivan kuten suomalaisella uimahallillakin. Pyyhe lanteille ja tepastelin liukkailla släpäreilläni kohti saunatiloja. "BTW." huomautti kaverini. "Saunat on sitten sekasaunoja." "Siis niinkuin turkkilaisia höyrysaunoja??" Tiedustelin, mutta vastauksena olikin: "Ei vaan niinkuin suomalainen sauna!" Jaa-a. No mennäänpäs sitten ihmettelemään. Astuimme sisälle huoneeseen, joka oli sisustettu mukavasti vaalean sävyisellä puupaneenilla. Huoneessa oli kasveja sekä lepotuoleja. Lepotuoleilla jäähdytteli miehiä ja naisia keskustellen pyyhkeet päällä. Varovasti hipsuttelin uhmisten ohitse huomaten kuinka outoa kulkijaa varovasti hämmästeltiin. Kaveri meni ensin suihkuun ja asteli sen jälkeen saunaan pyyhe päällä. Odotin vuoroani suihkuun ja tämän jälkeen pyyhe lanteille ja sisälle löylyhuoneeseen. Ovella koin kevyehkön jäätymisen.

Perinteisen suomalaisen isohkon saunan lauteilla makoili pyyhkeiden päällä aatamin asuisena muutama isomahainen mies, juuri saunaan tullut kaverini ja sitten muutama noin neljässä kymmenessä käyvä nainen ja myös he olivat tuossa luonnollisimmassa asussa, minkä ihminen voikaan valita. Kukaan ei ollut moksiskaan tulostani ja silmäilin varovasti ympärilleni. Näin virneen kaverini naamalla ja levitin pyyhkeen vyötäisiltäni ylimmälle lauteelle. Istahdin alas ja näytin hivenen hämmästyneen ilmeen frendille. Hän hymyili ja nyökäytti päätään. Hetken päästä sisään tuli muutama nainen lisää ja he asettuivat makoilemaan muiden sekaan. Olin ehkä ainut joka kiinnitti mitään huomiota saapuviin tai lähteviin. Minulle se oli hivenen outoa, kaikille muille se oli aivan täysin normaalia. Tasa-arvoa puhtaimmillaan. Ja todellakin kyseessä oli aivan tavallinen kuntosali eikä mikään niin sanottu punaisten lyhtyjen koko hoitola.

Suomalaiset ovat kyllä tottuneet villeinä nuoruusvuosinaan harrastamaan sekasaunomista hivenen alkoholin avustamana, mutta täysin julkinen sekasauna ilman mitään suojakaiteita tai höyryn tuomaa näkösuojaa ei ole kulttuurissamme mahdollista. No miksikö? No siksi että nuo saunat täyttyisivät välittömästi kaiken maailman perversseistä ja koko tunnelma ja asian ydin pilaantuisi ennen avajaispäivän loppua. Seuraavaksi paikka tuomittaisiin bordelliksi ja se joutuisi sulkemaan ovensa, koska suomessa yritetään olla tasa-arvoisia hivenen eri tavalla.

Mutta suosittelen lämpimästi kaikille saksan kävijöille paikallista saunomiskulttuuria, kunhan muistaa että kaikissa löylyhuoneissa ei saa heittää vettä, ja jos saa niin muilta pitää ensin kysyä lupa.

Varoituksena etenkin miespuoleisille matkailijoille, että kuntoklubin saunakulttuurissa saattaa joutua ottamaan viileän suihkun väliin, mikäli kuntoklubin asiakaspohja alkaa olemaan hivenen liian milenkiintoista!

Avoimin mielin kohti tuntematonta ja jälleen kerran paljon meillä on opittavaa myös muilta.

Pojat on poikia..

Me Commadore 64, Amiga ja Nintendo sukupolven edustajat ihmettelemme miten silloin vanhaan hyvään aikaa ihmiset oikein saivat aikansa kulumaan? Onneksi meidät on myös jo päivitetty Playstation 3:een, Nintendo Wiihin ja Windows 7:aan, jotta meidän jälkeen ilmestyvät ihmisen alut voivat sitten jälleen päivitellä mennyttä aikaa ihmeissään.

No eräs tuttavani sitten eräänä kauniina hellepäivänä kertoi miten pojat olivat poikia hiekkiksellä ennen bittivirtaa. Silloin kuulemma Neppailtiin eli pelattiin Neppistä! Siis mitä???? Neppailuhan tarkoittaa meikäläisen härmän slangissa jotain säätämistä tai asian kanssa hieromista, mutta se ei kelvannut tuttavalleni. Todistaakseen sanomansa hän raahasi meikän ja erään toisen suurimmalle mahdolliselle hiekkalaatikolle ja nosti eteemme laatikollisen pieniä mustia muovisia autoja, jotka näyttivät 30-luvun kilpureilta. Pohjassa komeili teksti Made in Finland.

Hiekkalaatikon hiekkamaiseen miljööseen oli ilmestynyt kiemurteleva rata, jonka reunoilla komeili kaksi muovista ruutulippua. Rata oli kuin suoraan noin 5 -vuotiaan leikeistä. Saimme valita mieleisemme ajoneuvot ja meikähän valitsi tottakai mustan paholaisen eli Black Devilin. Asettelimme autot lähtöviivalle ja aloitimme pelin.

Jokaisella pelaajalla on kerralla käytössään kolme "neppausta", eli koukistetulla etusormella ja peukalolla tehtävää tökkäystä. Mikäli auto kaatuu eli eli menee "kelliin" joutuu pelaaja palaamaan neppaus kohtaan. Mikäli auto ajautuu ulos radalta, niin auto nostetaan takaisin radalle ulosmeno kohdasta. Näin jatketaan aina kolmen neppauksen sykleissä kukin pelaaja vuorollaan. Se kuka saavuttaa maalin ensimmäisenä on voittaja. Melko yksinkertaista.

Hivenen kuitenkin kyseinen laji vaati sillä tuo neppaus tekniikka ei ollut aivan meikän hiirikädelle luonnollista. Alan ammattilaiset eli hiukan vanhempaa roottoria olevat sedät sen sijaan elivät nuoruuttaan uudestaan ja suorastaan lennättivät muoviluodit yli kumpareiden ja monttujen hiekan jyvät pöllyten.

Loppusijoituksissa olin siis kolmas ja uusintakierroksella nostin sijoitustani pykälällä. Ehkä armosta, sillä luulen että taka-ajatuksena oli saada meikä innostumaan kyseisestä kisailusta vielä joskus toistekin.


Hivenen ehkä tylsän kuuloinen peli, eikä välttämättä uppoa enää nykylapsiin, mutta voin taata että oikealla kaveriporukalla muutaman oluen säestäessä ja auringon paahtaessa varsin vertailukelpoinen laji esimerkiksi petanquelle tai sitten kroketille!

Neppis Wikipediassa

Pää kylmänä..

Scandinavia on järkytyksen vallassa. Se kaikki mitä olemme tottuneet katselemaan televisiosta tapahtuukin nykyään aivan omilla nurkilla. Ensimmäisenä uutisoitiin mahtipontisesti suuresta pommi-iskusta ja hätäisimmät syyttivät ääri-islamisteja. Eräs ryhmittymä jo kerkesi jopa hiukan vihjailemaan osuuttaan.

Islamistisessa maailmassa on helppo ottaa syyt niskoilleen onnistuneesta atakista, sillä se lietsoo pelkoa, sekaannusta ja parantaa ääriryhmittymien tavoitteita. Ihmistä on helppo ohjailla.

Totuushan on kuitenkin että kaikki paha ei tule idästä. Terrorosmin vastainen sota saa varmasti kaikki tiedotusvälineet mediaseksikkäästi syyttämään arabeja, afgaaneja, pakistanilaisia, saudeja tai palestiinalaisia. Oikeastaan kuka tahansa muslimi voisi olla se syypää.

Ihmisten tiedon jano on valtava ja tietoa pitää ihmisille jakaa mahdollisimman nopeasti. Viranomaisten on tarkistettava kaiken tiedon paikkaansapitävyys ennen tiedon julkistamista, mutta mediallahan tämä tiedon oikeellisuuden varmistaminen on hiukan harmaalla alueella. Ainahan asian voi korjata pienellä präntillä seuraavan päivän lehdessä heti pirkka-mainoksen jälkeen.

Norjalla on suuri määrä joukkoja Afganistanissa ja keskustelu Afganistanin sodan oikeutuksesta on kova pohjoismaissa. Median ja sitä kautta kansalaisen on helppo yhdistää kaksi asiaa uutistulvan keskellä. Pommit ja kuolleet kuuluvat terrorismiin, joka on varmasti kytköksissä islamilaiseen maailmaan. Toisin kuitenkin kävi. Tekijä olikin kristitty, joka vihasi islamia ja erään puolueen ajamaa linjaa. Hän tappoi omiaan, omassa maassaan, ilman että kukaan osasi epäillä mitään. Eli olemmeko me pohjoismaalaiset myös terroristeja? Olemmehan valtaosaltamme kristittyjä, valkoisia ja asumme Scandinaviassa. Yleistäminen ja hätäiset johtopäätökset aiheuttavat vakavia lopputuloksia.

Mitä on terrorismi ja kuka on terroristi? Ilmeisesti se voi olla kuka vain ja missä vain. Ilman tietyn uskonnon velvoitteita, ilman mitään tiettyä etnisyyttä tai kansalaisuutta. Se voi olla naapuri tai kaupungin kovin liikemies.

Ehkäpä on jälleen syytä tarkistaa hiukan myös omaa maaperää ja keskittyä myös siihen mitä pienessä pohjolassa tapahtuu. Ei ole ihme jos ääriryhmittymät ja niidet aatteiden kannattajat yllättävät kaukana idässä, jos kerta kotinurkillammekin se jää huomaamatta.

Toivottavasti median mässäily Norjan tragedialla helpottaa kohta eikä ihan jokainen vapaalla liikkuva mielenterveyspotilas saa virikkeitä katsellessaan uutisia. Meilläkin on ollut jo tarpeeksi nuoria uhreja.

Qala-i-Jangi..

Lähellä Mazar-e-Sharifin kaupunkia sijaitseva Qala-i-Jangin taistelijalinnoitus on alunperin emiiri Abdulrahman Khanin vuonna 1889 valmiiksi saattama 12 vuoden rakennusprojekti. Intialaiseen Mughal arkkitehtuuriin perustuvan linnoituksen rakennustöihin osallistui noin 18 000 työläistä arvioiden mukaan.

Vaikkakin linnoituksella on pitkähkö historia, niin maailmantietoisuuteen sen nosti vuonna 2001 tapahtunut Taliban -liikkeen ulkomaisten taistelijoiden vankikapina. Kenraali Dostumin johtaman pohjoisen liiton sotilaat olivat vanginneet antautuvat Taliban -taistelijat, joista 300 - 600 oli ulkomaalaisia. Afganistaniin saapuneet taistelijat kuljetettiin kenraali Dostumin päämajaan Qala-i-Jangin linnoitukseen, jossa heitä oli tarkoitus kuulustella. Afganistanilaisille Taliban -taistelijoille Dostum lupasi armahduksen ja vapautuksen, kunhan he vain luopuvat aseista ja lopettavat väkivaltaisuudet.

Ulkomaalaiset taistelijat olivat lähinnä Pakistanista, Tsetseniasta ja muutama heppu myös Yhdysvalloista, joka oli tietysti Jenkeille melkoinen yllätys. Enää ei voinut luottaa pahaan mörköön kaukana kotoa, etenkin kun pari kappaletta kaksoistorneja oli juurikin romahtanut.

Vangitsemispaikalla Taliban -taistelijoiden keskuudessa vallitsi epätietoisuus siitä mitä oli tapahtumassa. Osa johtajista käski laskea aseet ja antautua, mutta osa ei ollut samaa mieltä. Taistelijat yrittivätkin kiireesti kätkeä paikallisen vaatetuksensa sisään käsikranaatteja ja muuta aseistusta onnistuen siinä hyvin.

Dostumin miehet eivät tehneet kunnon tarkastusta Talibaneille ja heidät kuljetettiin 24. marraskuuta kuorma-autoilla Qala-i-Jangin linnoitukseen, jossa Dostum piti päämajaansa ja asevarastoaan. Lasti purettiin niin sanotun vaaleanpunaisen talon edustalle, jonne vangit laitettiin maahan sidottuina. Muutama vanki teki itsemurhan käsikranaatilla, joissa Dostum menetti muutamia johtajiaan. Näistä huolimatta turvallisuuteen ei panostettu enempää.

25. marraskuuta paikalle saapui kaksi Yhdysvaltalaista CIA agenttia Johnny "Mike" Spann ja Dave Tyson. Heidän oli tarkoitus kuulustella kiinniotettuja Talibaneja mahdollisista yhteyksistä Al-Qaida verkostoon. Nyt vankilaksi muutettu Qala-i-Jangi ei vastannut vankilan vaatimuksia eikä Dostumin miehet olleet täysin varmoja itsestään käsitellessään vankeja. Tilanne eskaloituikin 25. päivä vankien noustua kapinaan ja hyökättyä CIA agenttien ja Dostumin vartijoiden kimppuun mukanaan tuomin asein. Kahakassa Mike Spann sai surmansa ja kunnian olla ensimmäinen menehtynyt jenkki Yhdysvaltain operaatiossa Talibania ja Al-Qaidaa vastaan Afganistanissa. Useita Dostumin miehiä menehtyi ja vielä useampi vanki sai surmansa.

Toinen CIA agentti Tyson onnistui pakenemaan linnoituksen toisessa päässä olevaan Dostumin hallinnassa olevaan palatsiin ja Dostumin miehet joutuivat vetäytymään. Taliban otti nopeasti pihan haltuun ja onnistui murtautumaan samalla pihalla sijaitsevaan rakennukseen suojaan, joka sattui olemaan Dostumin asevarasto. Taliban sai jälleen uutta pontta taisteluunsa.

Tyson sai paikalla olleelta saksalaiselta toimittajalta lainaksi satelliittipuhelimen, jolla pystyi pyytämään apua. He olivat jumissa linnoituksessa Talibanin yhä vahvistuessa. Noin kaksi tuntia avunpyynnöstä paikalle saapui ensimmäiset amerikkalaiset ja brittien erikoisjoukkojen sotilaat, jotka tilasivat paikalle välittömästi ilmatukea Tysonin kiellosta huolimatta. Tysonin mukaan etäisyydet eivät olleet riittäviä omiin joukkoihin.

Lentokoneesta tiputettiin 500 kg:n pommi, jonka tarkoitus oli tuhota asevarasto. Valitettavasti pommi osui aivan asevaraston viereen ja vaikutus jäi toivottua pienemmäksi. Asevarasto ei tuhoutunut. Alueella tehtiin koko operaation aikana yhdeksän ilmaiskua, joista surullisin oli 1000 kg:n pommi joka putosi noin kilometrin päähän tarkoitetusta maalista tappaen ainakin neljä pohjoisen liiton sotilasta ja haavoittaen useita amerikkalaisia ja brittejä, sekä tuhoten yhden Dostumin panssarivaunun.

Kahdeksan päivän aikana Taliban sai haltuunsa osan Dostumin linnoituksesta, hänen asevarastonsa sekä hänen tilannekeskuksensa eli vaaleanpunaisen talon. Viimeiset Taliban -taistelijat linnoittautuivat vaaleanpunaisen talon kellariin eivätkä he suostuneet antautumaan vaikka kellariin heiteltiin käsikranaatteja, kaadettiin polttoainetta, joka sytytettiin palamaan jne. Taliban taisteli aatteella eikä antanut periksi ylivoimaista vihollista vastaan. Linnoituksen pihalla makasi sadoittain ruumiita ja sisällä kellarissa niitä tuli hetki hetkeltä lisää.

Lopulta vaaleanpunaisen taloon päätettiin pumpata kylmää vettä ja Taliban -taistelijat joutuivat viimeiset vuorokaudet värjöttelemään kaulaan asti yltävän jäisen vesimassan keskellä. Viimeiset 86 eloon jäänyttä Taliban -taistelijaa antautuivat 1. joulukuuta kahdeksan päivää kestäneen taistelun jälkeen mukaan lukien yhdysvaltojen kansalainen, Taliban -taistelija John Walker Lindh.

Osa antautuneista taistelijoista teloitettiin paikalla ja osa löydettiin kuolleena kädet selän taakse sidottuina. He olivat menehtyneet taistelun keskellä, joko tahallisesti tai tahattomasti.

Qala-i-Jangi sai historiaansa verisen muiston, joka oli monen asian summa. Osoitus länsivaltojen teknisestä ylivertaisuudesta saattaa olla hivenen kyseenalaista tässä alkeellisessa maassa, jossa aate ja periksiantamattomuus tekevät vihollisesta lähes kuolemattoman.

CNN kuvareportaasi tapahtumista

Kameran takaa, siveltimen taikaa..

Satoja ja satoja kertoja painui kameran laukaisin pohjaan mersun takapenkillä ja pienellä stopilla ulkoilmassa. Satoja ja satoja kertoja objektiivin zoomia väännettiin ja hetki Afganistanilaista elämää tallentui digitaaliseen muotoon.

Marko Laukkanen palveli noin vuoden verran Afganistanissa ensin lähisuojaryhmässä ja sen jälkeen sotilastarkkailuryhmässä. Molemmissa tehtävissä digikuvausta harrastavalle palomiehelle tarjoutui tilaisuus tallentaa Afganistanin ainutlaatuista elämää ja luontoa kameralle ja nyt hän haluaa esitellä se myös yleisölle.

Pyhtäälle kootussa näyttelyssä on esillä Markon ottamia kuvia ja hänen ystävättärensä Virpi Ekmanin maalaamia Afganistan -aiheisia tauluja. Stockforsin vanhaan tehdasmiljööseen, joka kaikessa karuudessaan sopii näyttelyn aiheeseen erinomaisesti, on koottu mielenkiintoinen taidekohde näyttelyvieraille.

Markon mukaan hän yritti koota näyttelykuviinsa enemmänkin positiivisia kokemuksia ja tuntemuksia päinvastoin kuin mitä olemme tottuneet näkemään Afganistanista yleensä uutisten ja lehtikuvien välittämänä. Tietenkään Afganistanin köyhyys ja kurjuus ei unohdu Markonkaan kuvista, mutta sitä todellisuutta ei pysty eikä tarvitsekaan peitellä. Kuvissa esiintyy normaalia elämää, kohtaamisia ja luontoa. Kuvat eivät ole kantaaottavia ja aiheet ovat mukavan neutraaleja. Sensaatiohakuisuus on tiessään ja koko näyttelyn ainutlaatuisuus perustuukin juuri niihin muutamiin sekunteihin tai sekunnin sadasosiin, jolloin kuvattava kohde ja kohteet saatiin ikuistettua ohikiitävästä autosta tai elävästä kylästä sen enempää suunnittelematta kuvien jatkokäyttöä. Kuviahan ei ole otettu näyttelyä silmällä pitäen.

Erilaisuutta näyttelykonseptiin tuo myös Virpin tekemät taulut. Kahden eri taiteen tuotokset jakavat näyttelytilan mukavasti kahteen ja aihe yhdistää ne jälleen isoksi toimivaksi kokonaisuudeksi. Virpin mukaan Markolta ja hänen ystäviltään saamistaan kuvista uhkui niin suuria tunteita, että hänen oli helppo maalata ne tauluiksi. Ekspressiiviselle taidetyylille uskollinen Virpi sai vangittua niin synkän epätoivon, lapsen viattomuuden kuin vieraiden ihmisten yhteenkuuluvuuden vieraassa ympäristössä yhdeksi tunne kokonaisuudeksi. Näyttely herättää muistoja ja tunteita ainakin Afganistanissa palvelevassa ja hänen kotijoukoissaan, mutta varmasti Virpin taulut ja Markon kuvat antavat yhden erilaisen näkökulman Afganistaniin ja sen ihmisiin jokaiselle näyttelykävijälle vaikkei sen suurempaa suhdetta kyseiseen maahan olisikaan.

Afganistan aiheiseen taide- ja valokuvanäyttelyyn voit tutustua 17.6 - 16.8.2011 välisenä aikana ja sen löydät Pyhtäältä Stockforsin vanhalta tehdasalueelta osoitteesta Harjuntie 111.

Arjen aikamatkaaja..

..elää vuotta 1390 keskellä hiekkalaatikkoa. Välillä paistaa aurinko noin +36 asteen hellivällä lämmöllä ja välillä asumuksen yli pyyhkäisee ukkoskuuro mahtavan valo- ja ääni shown saattelemana. Seuraavana päivänä saattaa sataa vettä ja sitä seuraavana päivänä nousee hiekkamyrsky.

Kaikesta tästä huolimatta jokainen päivä on samanlainen. Samat ongelmat, sama lohduttomuus ja sama haluttomuus asioiden oikeaan ratkaisemiseen yhteiskunnassa, joka ei ole nähnyt tunnelin päätä moneen sataan vuoteen. He haluavat kaiken valmiina.

Amerikan Yhdysvallat kävi koputtamassa herra Osaman ovelle ja nyt maailma pidättelee henkeään ja odottelee ääri-islamistien ja ehkä tarkemmin Al-Qaidan vastausta. Mutta oliko Osama enää se suuri ja pelätty terroristi, joka on tai oli vastuussa tuhansien syyttömien siviilien teurastuksesta ympäri länsivaltoja ja ehkä hieman idempänäkin?

Mutta tosin sekään ei ole varmaa oliko juuri se Osama se suurin terroristi? Kuinka monta siviiliä US army on tappanut historiansa aikana? Kuinka monen luona Ranskalainen muukalaislegioona on käynyt eikä vierailusta ole jäänyt jälkeen kertojia? Kuka on antanut meille oikeuden määritellä kuka on terroristi ja kuka ei? He ovat niitä meille ja me olemme niitä heille.

Oliko Osama enää se henkilö, joka oikeasti teki päätökset kyseisen terroristiverkoston tempauksista? Oliko Osama vain keulakuva, joka sai jokaisen länkkärin niskakarvat pystyyn hänen puhuessaan AK-47 käsissään luolan sisällä? Ehkä joku tietää, mutta sitä ei yleisesti kerrota.

Varmaa on se että länsimaisten sotakoneiston ja tiedustelun uskottavuuden kannalta tuo oven kolkutus oli jossain vaiheessa pakko tehdä. Nykyisessä maailmassa ei oikein enää ole mahdollista piiloutua etenkään, jos olet merkittävin rahoittaja erinäisiin länkkäreitä vähentäviin operaatiohin. Tai jos näin olisi, niin puolustusvoimiemme menoja voisi leikata melkoisesti - ainakin tiedustelun osalta.

Tosin eihän sekään ole varmaa, että juuri Osama on siellä meren pohjassa??? Yksipuoleinen tiedottaminen ja todistusaineiston hävittäminen ennen uutisen julkaisua pistää pienet aivonystyrät ajattelemaan. Toivottavasti Pakistanilainen bussikuski ei sattunut väärään paikkaan väärään aikaan.

Jenkeiltä otti noin kymmenen vuotta aikaa hoidella tuo maailman etsityin mies Allahin tykö. Oliko asia oikeasti näin vai löytyykö sille parempikin selitys miksi juuri nyt? Onko Libyan, Syyrian ja oikeastaan koko lähi-idän ja muun islamilaisen maailman myllerrykset ja kansalaisten epätoivo diktatuuriin ja korruptioon saaneet ihmisten huomion kääntymään liiaksi pois tuosta terrorismi sodasta, jolla pystytään oikeuttamaan kaikki muut sodat - etenkin maissa joissa on luonnonrikkauksia?

Islamilainen maailma elää vieläkin melkoisessa diktatuurissa ja kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, joka ei perus kadun dallaajaa enää miellytä. Väkivaltaan on alueilla totuttu, mutta nykyään tietoyhteiskunnan jakaessa tiedon muruja muuallekin kuin vain perhepiirin mustelmien esittelyyn on diktaattoreiden vaikea pitää narut kasassa.

Sama pätee myös omaan yhteiskuntaamme. Ne lukuisat poliitikot, virkamiehet ja etenkin business-miehet, jotka ovat ottaneet hivenen lahjuksia ja joutuneet korruption pyörteisiin saavat enemmän ja enemmän julkisuutta netissä ja sanomalehdissä. Osaltaan Suomessakin vielä eletään aikaa Neuvostoliitossa jossa moni asia yritetään lakaista maton alle.

No ehkä Persut muuttavat kaiken ja Suomesta tulee jälleen sisäänpäin kääntynyt ja muita hyljeksivä maa, jossa kansallispukuna on tuulen pitävää, vihanneksena maggaraa ja juomana Koskenkorvaa. Eikun..? No nehän on jo.. Eli eipä Persutkaan taida saada mitään aikaiseksi.. Samaan muottiin mennään kohisten, joten toivottakaamme tervetulleeksi jälleen yksi harmaa puolue muiden sekaan.

Mikäli maailmaan tulisi yhtäaikainen blackout eli kaikki sähkö katoaisi ja tietoverkot ja kaikki se tieto tietokoneilta häviäisi, olisimme kusessa. Siihen ei välttämättä tarvita kuin voimakas aurinkomysrky tai rakkaan planeettamme navat vaihtaisivat paikkaa. No jos se ei aiheuttaisi kokonaista mustaa aukkoa, niin ainakin yhteiskunta pysähtyisi päivittämään kaikkea mihin GPS on sekaantunut.. Eli kaikkeen..

Afganistanin erämaalla asuvaan paimeneen mikään näistä asioista ei oikeastaan vaikuta. Hänelle on tärkeää, että talvella sataa lunta, jotta keväällä on vettä. Hänelle on tärkeää saada poika, joka pystyy elättämään hänet kun hän on vanha. Hän on tottunut siihen, että välillä hänen savimajansa ovea käy kolkuttamassa Talibani ja välillä länsimainen sotilas. Hän vain toivoo ettei kumpikaan heistä tallo hänen istutuksiaan. Sinänsä hänelle on aivan sama kuka maata johtaa, sillä hänellä ei ole kuitenkaan varaa laittaa poikaa kouluun, koska häntä tarvitaan pellolla, häntä ei kiinnosta kuka verot kerää, sillä joku ne kerää kuitenkin. Hän saattaa kysäistä vierailijalta, kuka on hänen kuninkaansa tällä hetkellä?

Tuo Afgaani on kuitenkin ehkä maailman paras poliitikko. Hän on onnistunut taiteilemaan kahden tai useamman osapuolen välillä jo monta sataa vuotta. Hän kumartaa toiseen suuntaan, mutta ei kuitenkaan pyllistä samalla toiseen. Hän kumartaa Neuvostoliittolaista, Mujahidia, Talibania, Hallituksen joukkoja ja länsimaisia joukkoja. Kaikenlisäksi hän saattaa jopa kuulua näihin kaikkiin ja vielä aktiivisena jäsenenä! Olis siinä perus demarilla, kokkarilla ja persulla vielä paljon opittavaa keinottelun kultaisista säännöistä.

Kaikesta mailmalla tapahtuvasta synkkyydestä riippumatta kevät kolistelee Afganistanissa jälleen tienvarsipommien, kapinallisiskujen ja liittouman joukkojen operaatioiden muodossa. Jonain päivänä tuo afgaani paimen herää todellisuuteen siitä että asiat eivät ole mallillaan. Asiat eivät voi jatkua enää näin. Siihen asti hiekkalaatikko on usean kilvoittelevan pojan leikkikenttä, jossa mitellään voimia ja vertaillaan kellä on isoin kaivuri.

Tuota heräämisen päivää odotetaan. Sitä heräämisen hetkeä, kun tavallinen kansalainen ei enää jaksa ainaista sortoa, korruptiota, vihaa, epävarmuutta ja alistamista. Sinä päivänä Afganistanissa moni ihminen pelkää ja moni tuntee olevansa voittamaton. Toivottavasti ne tiedonjanoiset nuoret, jotka haluavat kehittää yhdenvertaista ja tasa-arvoista yhteiskuntaa ovat tuolloin eturintamassa kertomassa kylmän sodan jäämille, miten asiat hoidetaan. Näin he ovat tehneet Egyptissä, Libyassa ja Syyriassa.

Muutos vaatii paljon tahtoa ja suuria uhrauksia. Jossain vaiheessa vain se perus duunari saa tarpeekseen ja lähtee barrikadeille.

Ennen auringon nousua on pakko olla pimeää. Ennen toivoa on pakko olla epätoivoa. Kukaan ei ole voittamaton, sen on historia opettanut.

Pinnan alla..

Sataa lunta, se peittää kaiken alleen. Näyttää niin rauhalliselta, tyyneltä jopa turvalliselta. Mutta tiedän että se on pintakoreaa, se ei ole aitoa. Sillä on syvempi merkitys. Pinnan alla odottaa, odottaa epäonnista. Tunne ei ollut aito.

Lumi suli ja arki paljastui. Se tuntui turvalliselta, kunnes kaikki kääntyi. Se tapahtui nopeasti, mutta kuitenkin liian hitaasti. Sitä ei osoitettu juuri sinulle, mutta kärsit sen muiden puolesta. Annoit suurimman uhrauksen mitä ihminen antaa voi.

Päästitte pahuuden valloilleen ja muutitte monen mielen lopullisesti. Se käänsi monen uskon tulevasta epätoivoon.

Särjitte monta sydäntä, ette antaneet mahdollisuutta hyvään. Tiedän olemme vieraita, mutta itse ette pärjää. Tarkoituksemme on hyvä, mutta miksi ette anna mahdollisuutta?

Miksi uskonto oikeuttaa, antaa syyn ja perusteen tuomita kuolemaan?

Uneton yö..

Istun yksin ja ihmettelen tapahtuneita. Itse loin oman ahdinkoni, itse halusin kokea asioita joille toivoin ymmärrystä ja tukea. Halusin olla osa jotain tärkeää.

Pahin vihollinen ei tule ase kädessä, se tulee lähempää ja iskee suoraan sinne minne sattuu eniten. Se ei ymmärrä mitä saa aikaan.

Uneton yö koostuu menneistä ja tulevasta. Vääristä valinnoista ja turhista uskomuksista. Uneton yö raastaa pitkään ja aiheuttaa tuskaa. Olen sivussa kaikesta, mitä muualla tapahtuu. En ole niille tapahtumille arvoinen.

Nyt vuoraan muurin ja suojaan sisimpäni, en päästä lähelle ellet ole sitä ansainnut. Suojaan itseni, jotta jaksan loppuun. En anna valheiden masentaa.

Pyrin olemaan parempi niille, jotka sen ansaitsee..

Camaraman..

Kamerani on Canon. Tai oikeammin kamerani ovat Canon, Canon ja Contour. Perusdigijärkkäri Canon D50 parilla eri putkella ja sitten elävän kuvan taltioimiseen Canon Legria HFS20 ja Contour HD.

En ehkä ole vaativa kuvaaja, mutta ympäristö on sitäkin vaativampi. Kalustoni on alle vuoden vanha ja tällä hetkellä ulkoisesti alkaa hiljalleen ikää oleen. No mikäs sitä sitten kuluttaa?

1: Pöly
- Tuo pienen pieni jauhomainen kiviaines tunkeutuu jokaiseen kameran ja kuvaajan pienimpääkin väliin ja rakoseen. Puhdistaminen on miltein mahdotonta etenkin kamerasta. Linssille varovasti ilmapuhallusta, sivellintä ja säämiskää. Runkolle sitten ilmaa ja sivellintä. Suojausta olen miettinyt, mutta käytettävyys kärsii. Tosin tällä hetkellä kärsii kamera. Eli ei muuta kuin objektiivit rahisten kohti seuraavaa tarkennusta.

2: Kuumuus
- Lämpötilat näillä leveysasteilla saattaa kesällä nousta melkein 50 asteeseen varjossa. Kameran akku, virtapiirit ja muut muoviosat ovat varmasti kovilla linsseistä puhumattakaan. Aurinkovoidetta ihoon ja kameraa varjoon..

3: Kylmyys
- Talvella etenkin vuoristossa ilman lämpötila saattaa laskea -20 pakkasasteeseen. Astuessa ulos lämpimästä kulkupelistä kylmään lumen tuiskuiseen maailmaan ja sen jälkeen takaisin autoon olen saanut varmasti altistettua kamerani mahdollisemman suurelle määrälle tiivistynyttä vettä. Ja kuulemma tämä hienotroniikka ei pidä vedestä - ei jääätyneenä eikä sulana.

4: Jalla
- Missään tapauksessahan kameran ei pitäisi päästä koskettamaan tuota ihanan niljakasta ja kaikkialle kantautuvaa tahmeaa savimaista maa-ainesta eli jallaa. Mutta jostain kumman syystä sitä jallaa on kuitenkin camaramanissa kauttaaltaan. Sitä löytyy monta senttiä kengänpohjista, pikkaisen polvista, hanskoista pyyhkäistyäni polviani, hiukan reisistä nojattuani autoon, otsasta raavittuani päätäni, sekä kamerastani otettuani muutaman kuvan. Prkl! Ei näin. No vaikka kuinka yrittää olla varovainen niin aina sotkeentuu. Märkänä vain levität kun yrität pyyhkiä ja kuivana se on kuin sementtiä. Joten älä sotke!

Siinäpä ne tärkeimmät. Noin vuoden vanhaan ja muutamia tuhansia otoksia otetulla objektiivilläni tuli kuitenkin sitten jo mitta täyteen. Kameran mukana tullut perus perus EFS 17-85mm IS USM objektiivin zoom ominaisuus jumiutui. No käsistäni kätevänä sitten hiukan surffailin netissä ja löysin objektiivin tyypillisen jumitumisongelman ja siihen ratkaisun oikein ohjeiden kera. Tuumasta toimeen ja kellosepän sarja käteen ja objektiivi palasiksi.

Hetken aikaa tahkottuani sain osat erilleen ja löysin kuin löysinkin ohjeen nimeämät löystyneet ruuvit. Kiristin ruuvit ja nettiyhteys katkesi. En siis ollut tulostanut ohjeita. Päivitin sivua useamman kerran ja samalla kun tiirailin muutamia erinäisiä osia ja läjää pikkuruuveja..

No jälleen tuumasta toimeen ja yritin muistella tuon pienen palapelin takaperin. Lopulta sain kuin sainkin laitoksen jälleen kasaan ja nettiyhteyskin alkoi jälleen hurraamaan. Yhtään osaa ei jäänyt ylitse ja zoom kiekko pyöri jälleen iloisesti. Olin ylpeä itsestäni ja omasta nerokkuudestani, koska lähin Canonin huoltohan on jossain tuhansien kilometrien päässä. Testikuva ja hyvältä vaikutti. Poistuin tyytyväisenä takavasemmalle nukkumaan.

Koitti jälleen aamu paratiisissa ja kaivoin kamerani esille. Tähtäsin ja semi kirkkaassa aamuauringossa aloin zoomata kuvattavaa kohdetta. Olin sisällä mutta peruasetuksilla valotuksen pitäisi riittää. Kamerani ei kuitenkaan automatiikalla suostu ottamaan kuvaa. Iso kysymysmerkki pääni yläpuolelle ja aloin tutkiskella tarkemmin kapistusta.

Zoom kiekko takkuili hiukan ja tarkennusrengas pyöri moottorin tarkentaessa, tai yrittäessä tehdä sitä. Hmm.. Pientä käsikopelointia ja huomasin tarkennusrenkaan pyörivän kokonaan ympäri eikä pysähtyvän tarkennusalueen päihin.. Prkl! Tee-Se-Itse objektiivin korjaus oli mennyt ketuiks.. Ongelma oli ratkennut osaksi ja mutta ilmaannutin ongelmalle samalla kaverin!!!!

No lohduttauduin ajatuksella että se avaus oli vasta eka ja kirurgiassakin joudutaan tekemään yllättävän usein korjaavia leikkauksia. Ehkäpä tämäkin aparaatti tulee sitten kuntoon seuraavalla kerralla - tai sitten ei.. :D Rohkeasti jälleen kellosepän sarjaa vaan käteen..

Paljan varpain..

Pieni poika viilettää kylän keskelle kovaa vauhtia. Hänellä on suuri hätä, jottei vain jää paitsi koko kylän ihmetyksestä. Pieni poika jää sivummalle. Vanhemmat ovat jo kerääntyneet outojen kulkijoiden vierelle. He ihmettelevät, katselevat ja kyselevät keitä he ovat, miksi he ovat pukeutuneet noin. Kulkijat vain nostelevat hartijoitaan, katsovat oudosti, sekä piilottelevat silmiään.

Hiljalleen poika ottaa muutaman askeleen lähemmäksi. Hänen uteliasuutensa voittaa hiljalleen arkuuden. Vieressä muutama tyttö kurkkii muurin takana ja he kikattelevat. Yksi kulkijoista katsoo tyttöihin ja tytöt säntäävät äkkiä majan sisään.

Poika kopistelee lumet pois sandaaleistaan ja ottaa jälleen muutaman askeleen. Hänen tekisi mieli hiukan hieroa kylmettyneitä jalkoja. Poika ottaa jälleen askeleen ja lumi viilentää paljaat nilkat.

Aurinko paistaa mukavasti ja koko kylä kylpee kirkkaudessa. Silmiä on pakko siristää jotta näkee kunnolla.

Yksi kulkijoista kaivaa mustan laatikon ja osoittaa sillä poikia. Kulkija kääntää laatikon toisin päin ja viittoo luokseen. Hän haluaa näyttää jotain. Pojat säntäävät hänen luokseen. Alkaa nauru ja osoittelu. Osa heistä näyttää hassulta.

Vanha mies ärähtää talon päädystä. Pojat ottavat etäisyyttä kulkijaan. Heidän kanssaan täytyy olla varuillaan. Pieni poika ihmettelee ja vilkaisee miestä aasin kanssa. Kulkijoilla on isot autot.

Kulkijat lähtevät. He nousevat autoon, sulkevat ovet ja vilkuttavat. Pieni poika lähtee juoksemaan auton perään. Häntä ei haittaa vaikka paljaita nilkkoja kylmää. Pakkasta on vain muutama aste.

Autot kaartavat pois kylästä. Osa pojista sylkäisee autoa kohti, osa heiluttaa. Pieni poika vain katsoo ja laittaa kätensä taskuun.

Aitoa Lappia etsimässä..

Kutsusta innostuneena lähdin kohti pojoista FinnComm arvollisella potkurikyydillä. Kerrankin oli joku julkinen liikenneväline, joka lähti ajallaan ja saapui vielä määräsatamaan myös noin suunnilleen ajoissa.

Seikkailuni Lapin ihmemaassa oli alkanut. Lähdin tavoittelemaan vastakohtaa arkeeni, hakemaan ajatuksiini muutakin kuin kuin työ ja ne normaalit kuviot jotka "etelässä" valtasivat mieleni. Lähdin etsimään sitä todellista Lappia keskeltä luonnon rauhaa, jossa ihmiset ovat ystävällisiä ja hymyilevät toisilleen. Lähdin siis Leville..

Jo pelkkä ajatuskin sai muutaman kaverini naurahtamaan kun kerroin kunnianhimoisesta tavoitteestani päästä rinteeseen ja ehkäpä pienestä vaelluksesta hevosilla, josta oli kantautunut huhua. Vedonlyönti oli kovaa, tosin ilman rahaa ja meikää vastaa.

Olin viimeeksi nauttinut uudesta vuodesta muistaakseni heti Milleniumin jälkeen eli kokemukseni tuosta Lapin Cinderella simulaattorista olivat melko ikääntyneitä. Lähdin kuitenkin avoimin mielin ja päätin antaa Leville ja Levin ympärillä eli Lapissa asuville Lappalaisille mahdolisuuden. Ehkä löydän vielä pienen hitusen sitä oikeaa Lapin taikaa sieltä jostain, kunhan jaksan etsiä.

No mestahan oli kasvanut kuin rottapopulaatio Itä-Helsingissä. Eturinteen eteen oli muodostunut pieni Alppikylä, vaikka mielestäni Alpit ovatkin melko kaukana Suomen pohjolasta. Rakennustyyli oli vaikuttava ja moderni, muttei mielestäni Suomen Lapista. Olisin halunnut nähdä enemmän perinteistä hirttä ja perinteistä Suomalaista arkkitehtuuria enkä miniatyyri kopiota Euroonpan isoista mäenlaskumestoista. Kauppoja oli ilmestynyt aivan psykedeelinen määrä joita kansoittivat rakkaat itä naapurimme hiukan silmiin pistävissä asusteissa. No joulu ja uusivuosihan on Pietarin ja Moskovan rikkaille sesonkia ja he tuovat pieneen Pohjoiseen pitäjäämme tukuittain rahaa.

Suksivuokraamossa oli tungos, mutta palvelua sai kuitenkin mielestäni kohtuu ajassa. Toimintatyyli oli hiukan erilainen mihin olin tottunut, mutta se selvisi kuitenkin ilman opastusta. Ainoastaan annan miinusta asiakaspalvelijoiden ammattitaidosta.. He eivät ehkä olleet ihan riittävästi kartalla ainakaan jos asiakkaana on yhtään enemmän kuin pulkkamäen hallitseva hiihtomaestro. Ja nyt en tarkoita todellakaan itseäni..

Aidon Lapin etsintä näytti melkoiselta operaatiolta. Onnekseni kuitenkin Etelä-Suomen turisti vietiin taksiin ja sillä ajettiin muutaman kilometrin päähän tallille, jossa asusteli karvaisia hevosia muistuttavia ponin isoveljiä eli Issikoita. Ja älkööt vaivaituko kyselemään mitä ne on koska en todellakaan tiedä. Hevosia, piste.

Pienen varsuterumban ja kuinka tätä ajetaan jutun jälkeen sitten istuin ratsukkoni satulalla valmiina toimintaan kuin oikea cowboy. Tosin itseluottoni ei ole käynyt niin pohjalla sitten hetkeen.. Homma kuitenkin luiskahti hyvin käyntiin ja köröttelin letkan viimeisenä Irmelilläni aivan itse hevosta ajaen tai ratsastaen tai mitä se ikinä sitten olikaan. Eli siis hevonen liikkui ja minä istuin kyydissä.

Jossain vaiheessa kokeilimme jotain ko. hevosen neljättä tyyliä kulkea eteen päin ja ihmetyksekseni sain kyseisen vossikan liikehtimään nopeammin samalla itse pomppien eri tahtiin satulalla. Pakaratreeni alkoi.

Tuon pelonsekaisen liikehdinnän jälkeen jatkoimme syvemmälle ja syvemmälle ja huomasin nauttivani Lapin luonnosta ilman turhia ääniä ympäristöystävällisesti hepalla jolkotellen. Olikohan tämä sitä Lapin taikaa ja tunnelmaa jota oli tullut hakemaan? Mahdollisesti, sillä oloni oli mukavan rauhallinen.

Siitä rauhallisuudesta aloimme sitten hiukan kiriä ja ennen kuin huomasin meno äityi aivan mahdottomaksi. Huomasin jo laukkaavani elämäni pelottavimpia hetkiä ja kapeintä tietä eteen päin ohjastaen uljasta ratsuani kohti auringonlaskua. Tai no aurinkohan oli jo laskenut puolen päivän aikaan mutta kuitenkin. Laukka toimi vaikkakin vauhtia alkoi olla jo himppasen liikaa ja olo oli erittäin epävakaa verrattuna esimerkiksi ratsastaessa 130 heppaisella kaksipyöräisellä vielä hiukan vauhdikkaammin..

Siitäkin koitoksesta kuitenkin selvisin ja lopussa vielä hiukan vahingossa tallin pihalla sain vossikkani peruuttamaan parkkiruutuun ryhmäpotrettia varten. Oli muuten olo kuin pikkunappulalla ensimmäisessä poniajelussa. Se oli kivaa!

Luonto nujerrettuamme päätimme siirtyä sitten siihen mitä kaikki muutkin Etelä-Suomalaiset tulevat Leville tekemään eli nauttimaan Oy Alkoholiliike Ab:n tuotteita hyvässä seurassa. Biletykseen Levi on varmasti Lapin ykkönen, jonka lähin kilpailija on Ruka. Suosittelen lämpimästi Hullu Poro Areenaa ja Panimoa. Ensimmäisesssä väki koostui noin 20-vee bilettejistä enimmäkseen ja paikallinen räkälä eli Panimo keräsikin sitten koko elämän kirjon. Uin kuin kala vedessä molemmissa paikoissa! :D

Reissun saldo oli henkilökohtainen konkurssi, alkoholismin ensioireet, muutama lisäkilo, paljon uusia kokemuksia ja itsensä ylittämistä. Rinteeseseen pääsin, josta olen erittäin ylpeä enkä kaatunutkaan kuin kerran. Pointsit kotiin ja kiitokset matkaoppaille! Reissu oli mahtava ja jälleen jäi muisteltavaa kiikkustuoliin. Näyttää ne lasit lentävän Lapissakin ikkunoiden läpi. Oikein maukasta kuluvaa vuotta kaikille! ;)

"Ei soo poka mikhää, suatampa minä senki tehä.."

Tiesittekö että Lapissa asuvat lappalaiset eivät ole lappalaisia koska ovat lappilaisia, sillä lappalaiset ovat saamelaisia, jotka taas eivät todellakaan ole lappilaisia eivätkä lappalaisia. No mistäs sitten tietää kuka on kyseessä?

Aloitetaan saamelaisista, noista alkuperäisistä suomalaisista, joiden mailla tässä vähän niinku kalastellaan nykypäivänä. Helvetin maahanmuuttajat kun tulimme ja veimme heidän tiluksensa, metsästysmaansa, ruskean nappisilmäiset naiset ja ennen kaikkea ajoimme heidät kylmään pohjolaan. Yritäppä itse elää porontaljasta ehdyssä tiipiissä tai laavussa keskellä aromotonta erämaata.

No saamelaisen tunnistaa helpoiten ehkä siitä, että he puhuvat saamea ja pukeutuvat vähintäänkin joka päivä siihen neljän tuulen lakkiin, nutukkaisiin ja perinteiseen kansallispukuunsa. Myöskin tunnistamista auttaa alati kuuluva joikaaminen tunturipontikan voimalla. Maantieteellisesti Saamelainen voi kuulemma lappilaisen mukaan asustella oikeastaan missä päin Pohjoista-Suomea tahansa. Tää on joku rotu juttu.. Tärkein kulkuväline on selvinpäin poro ja kännissä moottorikelkka.

Seuraavaksi helpoin käsite on sitten ilmeisesti tuo lappilainen. No lappilainen on ihminen, jota me etelän miehet huijomme lappalaiseksi. Laippilaisia tavataan aina Kemistä ja ehkä jopa hiukan alempaa aina pohjoiseen asti. Ja se pohjoinen onkin sitten jälleen suhteellista. Lappilaista ei oikein tunnista muusta kuin voimakkaasta murteesta, josta ilmenee ettei hän ainakaan ole pääkaupungin lähistöltä, Turusta, Tampereelta eikä oikeastaan Itä-Suomestakaan. H-kirjainta korostetaan ja sanoista yritetään tehdä pitempiä kuin ne oikeasti ovat. Lappilaista ei oikein tunnista ulkonäöltä, mutta helpoin keino tunnistaa lappilainen on kutsua häntä lappalaiseksi, jolloin hän korjaa väärinkäsityksen välittömästi tai sitten voit kertoa hänelle olevasi Jyväskylästä eli Keski-Suomesta. Lappilaistan mukaanhan peruskoulumme on väärässä kun kertoo Jyväskylän olevan Keski-Suomessa. Kaikkihan sen tietää että Keski-Suomi on Oulun korkeudella. Lisäksi Lappilaisen tunnistaa myös hyvin siitä, että kun hän lähtee pohjoiseen se sitten kans tarkoittaa pohjoista tyyliin Kilpisjärveä eikä Helsinkiläisten Vantaata. Lappilainen yleensä käyttää viinaa kohtuudella, mutta peittoaa viihdekäytöllään sitten ankarimmankin etelän juhlijan. Kulkupelinä kännissä lappilainen yleensä käyttää autoa, joskus jopa taksi mallista, siirtyessään after ski:hin.

No ketäs nää lappalaiset sitten oikein on? No se ei ainakaan itselleni ole selvinnyt. Lappilaisten mielestä saamelaiset on lappalaisia tai sitten ne lappilaiset, jotka asuvat siellä oikeassa Lapissa eivätkä missään etelässä, kuten Rovaniemellä tai kuten tuttavallisemmin haukumme Rollossa. Itse ajattelin kuitenkin olla perinteinen moukkamainen Keski/Etelä-Suomalainen ja kutsun hellyttävästi kaikkia, jotka asuvat mielestäni Lapissa Lappalaisiksi.

Lappalaisethan ovat kuitenkin paljon rennompia, iloisempia, ystävällisempiä, masentuneempia, pessimestisempiä, alkoholisoituneempia, luontoa enemmän arvostavia nautiskelijoita kuin me tylsät ja kiireiset etelän ihmiset, jotka tulemme nauttimaan aidosta Lapista Leville mijoonan venäläisen kanssa. Ja Levihän on sitten kokonaan uusi tarina..

Tämän tarinan innoittajat ovat Lappilaisia Lappalaisia, joiden kanssa vietin aikaa Saamelaisten alakerrassa.. Kiitos ja anteeks! ;)