Kohti pohjoista..

Aamu herätys oli aikainen. Otimme pienen aamiaisen hotellimme yhteydessä sijaitsevasta kaupasta ja nautimme sen samalla raapien kutiavaa ihoa. Sängyssä saattoi elää myös muita olioita. Bussista ei ollut mitään hajua ja kimppatakseja saattaa mennä sanoi kauppias. Ei muuta kuin tien varteen venttaamaan. Hetki odottelua ja näin Mayab dösän. Tulum? Kysyin ja yllättäen kuski vastasi murtaen eglantia käyttäen että ei. Bussi menee Validoliin tai johonkin vastaavaan.. Iso pettymys ja takaisin tien varteen. Vielä hetki ja ottaisin taksin. Taksi Tulumiin Cobasta maksaisi noin 400 pesoa, joten se ei houkutellut. Odattaisimme vielä hetken.

Taksi lähestyi meitä ja vilkutteli valoja. Viitoin pysähtymään ja kysyin meneekö se Tulumiin. Si! Eli menee. Eka hinta reilusti yli tonnin ja naurahtaen kieltäydyin. Hinta laski 130 pesoon. Varmistin vielä että ymmärsimme toisiamme ja sen jälkeen kamat kyytiin ja menoksi. Olimme matkalla Holboxin saarelle.

Pääsimme Tulumiin ja sieltä edelleen bussilla Cancuniin. Cancunissa vaihdoimme ADO:n bussin Orienten paikallisbussiin ja taivalsimme vaihtelevalla nopeudella useamman tunnin Chiquilan satamakylään. Sieltä otimme lautan Holboxin saarelle ja edelleen Golf auto taksin majoitukseemme. Tosin suhari ei tiennyt mestaa ja ajoi pienen kiertoreitin. Pääsimme kuitenkin perille Paradise Hostelliin, joka oli parin korttelin eli kävelymatkan päässä satamasta. Mukavan pieni huone oli ok ja hostelli vaikutti viihtyisältä. Rantaan oli matkaa muutama sata metriä ja perus palvelut aivan vieressä. Tällä saarella kaikki on lähellä.

Holbox on erittäin viihtyisä ja hieman syrjäinen paratiisi, joka tarjoaa kaikki turistin perusmukavuudet. Autot ja asfaltti ei saarella häiritse ja kulkeminen hoidetaankin kävellen tai golf autoilla hienohiekkaisilla teillä. Saaren hintataso on hivenen korkeampi kuin esimerkiksi Gozumelillä, mutta etsivä löytää myös tältä saarelta upeita ja hyviä mestoja. Mitään sen erikoisempaa tekemistä chillailun lisäksi ei kannata odottaa vaan turistin tulee keskittyä levyttelyyn ja lepoon.

Aktiviteetti hönöille ei löydy salia, joten ainoaksi kuntoilu muodoksi koituu juokseminen upealla ja pitkällä rannalla ja erilaiset oman kehon painon hyödyntävät lihastreenit.

Holbox kirii top kymppiin!

Kivikasoja ja vesikuoppia..

Mayojen futiskenttä Cobassa.

Loppureissumme on aikataulutettu tiukasti, koska saamme matkaseuraa Suomesta viimeiselle kahdelle viikolle. Puerto Moreloksen ja edessä siintävän Holboxin saaren väliin jäi aikatyhjiö, joka piti täyttää. Ehkä hivenen yllätyin kun vaimoni ehdotti Coban kylää. Sehän tarkoittaisi kivikasoja ja muuta kulttuurihistoriaa.

Näin sitten päädyimme palaamaan muutaman napsun takaisin päin Matkallamme kohti Cancunia, jonne reissu kumppanimme aikanaan saapuvat.

Puerto Moreloksesta otimme ADO:n bussin jälleen Playa del Carmeniin ja sieltä edelleen sösän Cobaan. Yhteydet toimivat järkevästi siihen suuntaan mutta pois ei. No se on sen ajan murhe.

Majoituimme Hotel Sac Be:ssä, joka oli erittäin vaatimaton parin tähden majoituslaitos. Hotellin yläkerrassa sai lähinnä Kuubalaisen ruuan kanssa kilpailevan makuelämyksen ja huoneen sänky kutitti selkää siihen malliin, että emme tainneet olla yksin vällyjen välissä. Myöskään kämmenen kokoisen hämiksen löytyminen seinältä ja toisen puolra pienemmän lattialta ei nostattanut vaimoni tähtiasteikkoa hotellille. Yksi tö menee taistellen, mutta toiseen tarvittiin jo jääräpäisyyttä!

Coban kylä on kuuluisa Maya jälkeläisten ylläpitämä nukkumalähiö, joka herää joka aamuiseen turistibussien hörinään. Päivämatkalaiset Playa del Carmenista ja Tulumista tulevat kansoittamaan muinaiset kivikasat vain jättääksen ne vain seuraaville samanlaisille seuraavina päivinä. Itse saitti ei ole pahan hintainen, mutta pidä huoli että olet portilla heti aamu kasilta kunnportit aukeaa. Ellet ole niin tulet kärsimään. Tulet kärsimään amerikkalaisesta ja kanadalaisesta turistista joka fillaroi viimeistä päivää maksimissaan kilometrin pituista siirtymää muinaismuistolta toiselle. Jos olet onnekas kukaan ei aja ylitsesi ja kerkiät hivenen nauttimaan rauhallisuudesta ilman järkyttävää kukkahattujen jonoa. Jossain sanottiin että siellä on mahdollista nähdä lehden leikkaajamuurahaisten muodostamia polkuja. Me näimme loppupäivästä vain turistien muodostamia jonoja. Eli ole ajoissa liikenteessä.

Panoraamaa ison temppelin huipulta.

Muutoin temppelit olivat enemmän alkuperäisessä kunnossa jos vertasi esimerkiksi Tikaliin, mutta muutoin se ei todellakaa voinut kilpailla Tikalin mahtavuuden kanssa. Ehdottomasti makein oli niin sanottu pää temppeli Nohockmul. Päälle 40 metriä korkea muinaismuiston päälle oli mahdollista kiivetä ja ihastella uskomattoman kaunista maisemaa, jonka rikkoi vain yksi viidakon yläpuolelle ulottuva toinen temppeli. Kaunista. Jälleen vain tämän kaiken kauneuden rikkoi ne suuret bussilasteittain paikalle saapuneet muut turistit. Ylhäällä oli pieni tungos. Kipuaminen ylös oli raskas ja melko jyrkkä. En yhtään ihmettelisi vaikka tämäkin temppeli jonain päivänä ottaa uhrinsa myös turisteista ellei se jo sitä ole tehnyt. Must do thing: kiipeäminen temppelin huipulle jossa sade kastelee ja liukastaa askelmat.

Se iso temppeli.

Temppelin huiputuksen jälkeen siirryimme ulos alueelta ja vuokrasimme fillarit paikallisesta erikoisliikkeestä. Maya kansan asetuksilla olevat fillarit saivat pohjoismaalaisen tuntemaan olevansa lilliputtien keskellä. Kuusi kilsaa hierottiin polttavaa asfalttia ja vielä vähän erittäin pölyävää hienkarietä Multum Ha cenotelle eli jonkin sortin maanalaiselle lätäkölle. Ensin uikkarit päälle, pikku suihku ja sen jälkeen 15 metriä maan alle kierreportaita. Sen jälkeen avautui uskomattoman kaunis ja rauhallinen näkymä maan alaiseen lampeen. Vesi oli todella kirkasta ja pohja näkyi selkeästi. Muutamia luolakaloja ja me yhden perheen kera. Vesi oli miellyttävää eikä liian kylmää. Kokemus oli hieno eikä mesta ollut liian tukossa turisteista. Ainoa eriskummallinen fiilis oli yli herkkä henhästyminen jo muutaman uintiliikkeen jäljiltä. Hapen puute syvällä iski. Uinnin jälkeen oli miellyttävää lähteä taas hikoilemaan fillarin selkään.

Cobassa oli miellyttävä käydä, mutta kylä ei todellakaan tarjoa muuta kuin kivikasat ja nämä maanalaiset montut joissa voi uida. Ole yksi yö ja lähde seuraavana iltana pois. Illalla kulkee bussejakin. Me otimme tsägätaksin, koska bussit kulki liian harvakseltaan aikatauluumme. Holbox huuti jo nimeämme!

Takaisin rannalle..

Moreloksen kalteva torni rannalla.

Jostain kumman syystä suurin osa reittimme biitsi mestoista on ollut hivenen varttuneempien reissareiden suosiossa. Ei pelkästään vain niiden valmismatkalaisten mutta myös vanhan liiton backpackereiden. Olen valitellut mestojen kalleutta ja todennut otselleni, että tämä on varmasti syynä monelle nuoremmalle. Ei ole varaa levytellä mestassa, joka on lähes Suomen hinnoissa. Etenkään jos sossu ei maksa kattavasti kuluja..

Samaan sarjaan asettui myös seuraava kohteemme Meksikon itä rannikolla. Linja-autossa oli jälleen tunnelmaa hyvästeltyämme Bacalarin kauniin järvimaiseman ja suunnistaessamme kohti Puerto Morelosin kalastajakylää. ADO ja muut paikallisyhteydet toimivat jälleen moitteetta ja saavuimme määränpäähän. Olimme buukanneet majoituksen Airbnb:n kautta ja kämpän olistaja Erick antoi loistavat ohjeet. Olisi jopa itse saapunut hakemaan meitä mikäli olisimme tienneet rarkan saapumisajan.

Otimme motarin varresta taksin ja porhalsimme noin kilometrin matkan juuri valmistumassa olevalle asuinalueelle. Kämppä oli juuri valmistunut, siisti ja puhdas. Ainoat miinukset oli wifin ja telkun puuttuminen sekä kolmen kilsan matka rantaan. Onneksemme majoittajamme oli myös havainnut etäisyyden ja hankkinut pari semi OK:ta maastotsyggeliä, jolla pääsi helposti polkasten biitsille läpi krokotiilen kansoittaman suoalueen. Emme nähneet yhtään. 

Valmiita ja valmistuvia hiekkaveistoksia biitsillä.

Puerto Moreloksen ranta on hieno ja vesiheinää lukuunottamatta puhdas. Pääsääntöisesti turistit siellä koostuvat jenkkikalastajista ja heidän perheistään. Ranta-alue on täysin turistialue ja jos haluaa aitoa elämää niin pitää jaksaa kulkea kylästä. Hinnat rannalla on turistihintoja ja kylällä vähän edullisempaa. Mikäli diggaa vanhemmasta jenkkituristista tai lapsiperheistä, niin suosittelen mutta muutoin ei mestalla ole paljoakaan annettavaa perus reppuliikkujalle. En mene toista kertaa.

Bacalar järvi..

Bacalar järvi on kuin makea meri.

Matka jatkui. Riittävän tylsyyden keskelle oli kehitettävä jotain. Jotain kaunista ja katseltavaa. Tarvitsimme järvimaiseman. Lähdimme kohti Lacuna Bacalaria.

Yö bussi Chetumaliin ja sieltä edelleen Bacalarin kylään. Chetumaliin saapuessamme joku oli vaihtanut aikavyöhykettä tunnilla eteen päin. Istuskelin rennosti ja odottelin tunnin päästä lähtevää dösää. Miitta oli ostoksilla kahvilassa. Henkilökunta oli ihmeissään kun ei kyyti kelvannut. Sain huudeltua Miitan kahvilasta ja kerkesimme bussiin. Jäimme pois Bacalarissa saksalaisen pariskunnan kanssa ja aloitimme via dolorosan kohti tuntematonta. Majoitusta ei oltu varattu etukäteen ja rinkat alkoivat painaa niskaa ja selkää. Alkoi olla kuuma. Alkoi olla hiki. Oli nautinto olla reppureissulla. Haikeana muistelin käsimatkatavara reissuja. Reppu oli tuolloin kevyt!

Parin ei oon ja muutaman ylihintaisen majoitusmestan jälkeen saavuimme parin kilsan pikamarssin uuvuttamana Amigos Hotelliin. Väsymys voitti ja otimme huoneen 700 peson hintaan. Majatalo oli rauhallinen, miellyttävä ja järven rannalla. Keskustaan oli matkaa psykedeelisesti mutta hyötyliikunta on muotia.

Majataloa piti pystyssä omistajien poissaollessa saksalainen opiskelija, joka antoi hyviä tipsejä kylällä ruokailuun yms.

Sportti hetki laiturilla.

Bacalar järvi oli kaunis ja monivärinen. Uskomattoman kirkas vesi hehkui sinisen eri sävyjä. Vesi oli makeaa ja näkymä kuin merellä.

EnerGymillä pystyi hyvin treenaamaan.

Hermo lepäsi ja ikiliikkujamme löysi salin Calle 10 tienoilta. EnerGym vastasi tarpeisiin 40 peson kertahinnalla. Muutoin kylä on melko rauhallinen, mutta majoittajamme mukaan turismi on kiihtyvää. Massa pako Tulumista, Cancunista ja Playa del Carmenista on havaittavissa. Rauhallisuus tulee rikkoutumaan ja jonakin päivänä rannalla seisoo ihka oikea resortti. Onneksi se päivä ei ollut vielä.

Palenque..

Kupla on suosittu sairaus myös Meksikossa.

Mitäs me täällä sit tehdään? Oli kysymys kun pääsimme perille. Ei ollut vastausta. Palenque piti olla vain väliasema jatkaessamme matkaa johonkin rantakohteeseen, joka olisi kätevän matkan päässä. Onhan kaupungin vieressä samalla nimellä kulkeva kivikasa kaupunki viidakon syömänä, mutta sniiduileva budjettimme ei tällä kertaa antanut periksi kulttuurihistorialle. Tyydyimme siis vain lusimaan, huoltamaan ja lusimaan.

Tähän aikaan vuodesta maaliskuun alussa Palengue ei ilmeisemmin nauti suuresta massa turismista. Hotellit olivat edullisia ja meillekin irtosi oikeasti kolmen tähden hodlasta erittäin siisti huone hyvinkin huokeaan hintaan. Olimme erittäin tyytyväisiä Hotel Maya Rue:hen sijainniltaan kaupungin yrimessä, hintaan kuuluvaan aamupalaan ja erityisesti hodlan siisteyteen ja nykyaikaisuuteen. Oli jälleen reppureissaajan lusiminen kaukana majoituksen suhteen. Ajan käytöllisesti ei voinut sanoa samaa..

Aktiviteetteina harrastimme hikoilua läheisellä Olympos gymillä, joka oli perinteinen junttisali ilman sen suurenpaa laitehuoltoa. Perusjutut onnas hyvin vaikkei olympia nostot olleetkaan mahdollisten liikkeiden listalla tälläkään bodaripesällä. Hiki tuli kuitenkin ja kaippa se jossain lihaksessakin tuntui. 40 paikallista ränkylää per naama aiheutti sen että yhden treenikerran hinnaksi tuli kaksikoltamme vähän alta kuusi euroa.. Siedettävissä hinnoissa. Muu hikoilu hoidettiin salien ollessa kiinni juoksulenkillä kumpareikkaassa katukuvassa sekä käyskentelemällä kaduilla auringon paahteessa. Siis silloin kun se paahtoi. Pari päivää oli melko kosteaa menoa, vaikkei edes olut kuulunut kuvioon. Vuoriston tai ehkä paremminkin kukkuloiden ilmasto oli erittäin vaihtelevaa ja me saimme kokea sen skaalan märästä kuivaan.

Skeittari pojat keskusaukiolla.

Muutoin kaupunki täytti tarpeemme ja saimme pyykit pesetettyä pesulassa, hiukset leikattua parturissa, täydennettyä huvenneen kolehtikukkaron automaatista ja hivenen levähdettyä erittäin hyvässä sängyssä. Ruoka Palenquessa oli halpaa kun suosi muovituoli mestoja tai marketteja. Muutoin ainoaksi huviksi ja ajankuluttamiseksi sopi vaatekauppojen ja kenkäkauppojen kiertely. Hintataso ei ollut paha mutten usko laadunkaan yltävän ihan helly hansenin tasolle.

Taktiset mopo poliisit kohtaamassa kansalaista.

Palenquessa näki todellisen meksikolaisen pikkukaupungin elämää ja kadun vilskettä. Kirkon eteen torille kerääntyi koko kansan otanta alkoholistista käsityöläiskauppiaaseen sekä leikkiviin lapsiin. Arkkitehtuuri oli rumaa eikä kaupunki muutoinkaan kilpaile kauneudellaan. Aitoudellaan sitäkin enemmän. Kolme yötä ilman muinaishistoriaa oli vähän liikaa ja järkevien rantakohteiden puuttuminen tai sitten osaamattomuutemme niiden etsimisessä aiheutti sen, että kävelimme ADO:n bussiasemalle ja ostimme tiketit Chetumaliin Karibian rannikolle lähelle Belizen rajaa. Määränpäämme olkoon Pacalar, jossa kirkasvetinen järvi saa helliä meitä muutaman päivän ajan.

Mikäli eksyt Palengueen niin käy testaamassa kirkon edustalla olevan torin kulmassa sijaitseva kahvila. Keskuskatua tullessa löytyy oikealta kädeltä torin takalaidasta kulmauksesta. Suolaiset lätyt, milkshaket, smoothiet ja kahvit on loistavia ja palvelun saattaa saada jopa englanniksi jos omistaja itse intoutuu tarjoilemaan. Suosittelen!

Maaseutu matkailua..

Kylän raittia Guatemalan maaseudulla.

Guatemalan ja Meksikon välinen rajaseutu on ihmissalakuljetuksen, laittoman siirtolaisuuden, kidnappausten ja jonkin asteisen huumesodan tyyssijaa. Miten se näkyy? Ei oikeastaan mitenkään. Ei ainakaan sillä erittäin lyhyellä otannalla minkä me istuimme juurikin siinä vaarallisessa minibussissa, joita bandiitit ovat tottuneet ryöväämään.

San Juan matkatoimiston kautta ostetut tiketit pitivät paikkansa ja bussi tuli lähes ajallaan hotellin eteen. Vain puoli tuntia myöhässä. Tällä kertaa mukaan tilaamamme aamiainen oli myös pakattuna ja valmiina. Respa ei pettänyt meitä tällä kertaa.

Me ja vanhempi Kanadan Kiinalainen herrasmies astuimme bussiin ja matka kohti syvää maaseutua alkoi. Muutaman mutkan ja parin pikku pysähdyksen jälkeen olimme pimeällä tiellä ulkona kaupungista.

Päämäärämme Palenque Meksikossa oli nopea päätös palatessamme Tikalista. Toinen vaihtoehto olisi ollut Chetumal, mutta olisimme saaneet nauttia vielä kerran Belizen rajamuodollisuuksista. Ehkä tämä oli kuitenkin se helpompi vaihtoehto ja näkisimme vähän enemmän. Ehkä enemmän aitoa Guatemalaa bussin lasin läpi ja omin silmin Meksikossa.

Päivä alkoi valkenemaan ja asfaltti muuttui möykkyiseksi soratieksi. Olin ennenkin ollut erämaassa vastaavanlaisilla teillä, mutta tuolloin alla oli maasturi eikä Toyotan väsäämä joukkoliikenneväline. Keskinopeus lähenteli melkein 40 kilometriä tunnissa ja ylämäet ryömittiin varmasti ensimmäisellä vaihteella. Karja-aidat alkoivat harvenemaan ja kylät pienenemään. Tie huononi entisestään. Suuntamme oli vahvasti luoteeseen kohti Meksikon rajaa.

Oppaissa varoiteltiin. Vältä ulkona liikkumista pimeällä. Käytä busseja vain päiväsaikaan, sillä turistibusseja on ryöstetty. Bussimme etupellissä luki isolla Turismo. Meitä oli kaksi suomalaista ja yksi ihan kuutamolla oleva kandalainen kinukki. Myös yksi paikallinen nainen ja kaksi kuljettajaa. Yhä edelleen syvemmälle rajaseutua ryömiessämme väkisinkin tuli ajatuksiin, että meitä ei löydettäisi ikinä jos jotain tapahtuisi. Eihän täällä ollut edes juuri muuta liikennettä. Samassa toinen Turismo bussi ampaisi ohitse valkoisen miehen räpsiessä kuvia paikallisista hökkeleistä. Olin huojentunut. Tiesin että tuon selkeämpää kohdetta ei Kontulalainen narkomaanikaan löytäisi.

Useamman tunnin kokovartalohieronnan ja hakkaamisen jälkeen saavuimme paikallisen talon pihaan. Bussikuski nousi ulos autosta ja sanoi jotain mumisten. Olin jälleen kuutamolla, mutta en suinkaan niin paljon kuin kiinalainen ystävämme. Nousimme ulos autosta ja saimme selville että oli aika ensimmäisten rajamuodollisuuksien. Passit tiskiin ja leimat papereihin. 40 guetzalia per naama tuli pyyntö lasin takaa. Aloitin englannin puhumisen ja rajamies espanjan. Pääsimme neuvotteluissa eteen päin ja lopputulokseen. Maksoimme yhteensä 20 paikallista ränkylää, joka on se oikea ja virallinen summa. Kiinalainen oli pihalla kuin lumiukko. Antoi muutamia ränkylöitä ja sitten vielä pyynnöstä kokonaisen amerikkalaisen vihreän ykkösen. Kaikki olivat tyytyväisiä ja matka jatkui käsidesin kirkastaessa bussin sisäilmaa vaimoni kokeiltua paikallista hotelli helpotusta.

Maaseutuasumus Guatemalan ja Meksikon rajaseudulla.

Tie huononi entisestään ja ylämäet ja alamäet jyrkkenivät. Talot alkoivat muistuttaa hökkeleitä ja betoni rakennusaineena vaihtui epämääräisiksi laudoiksi, risuiksi ja olkikatoiksi. Deja Vu Laosista siirtyessämme pois Vangviengistä. Olimme syvällä maaseudulla, jossa lintuinfluenssa siirtyy luonnollisesti eläimestä ihmiseen molempien jakaessa elinympäristön täydellisessä symbioosissa. Lapset leikkivät kanojen ja muiden eläinten keskellä perheen äidin laittaessa ruokaa vuohen mutustellessa jätteitä. Yhteistä oli että kaikki kääntyivät katsomaan bussia.

Lopulta tulimme ensimmäisen bussimatkan pääteasemalle joen rantaan. Rinkat selkään ja sadan metrin asfaltoitu pika marssi jokiveneelle. Vastarannalla siinti Meksiko.

Kinukki oli ihmeissään. Bussikuskimme käveli kanssamme ja osoitti joelta saapuvan veneen. Astelimme kyytiin ja siirryimme lyhyehkön matkan joen toiselle puolelle Meksikoon. Rannalla oli taksikuski huitomassa. Astelimme hänen autonsa luokse pienen ylämäen. Kiinalainen oli kauhuissaan ja kysyi huolestuneena miten olimme tehneet diilin länskärin kanssa. Yritimme selventää että hän oli ostanut lipun Paelqueen asti ja tämä kaikki kuului hintaan. Ei tainnut mennä ihan sipuliin asti, mutta setä suostui kyytiin. Lyhyehkön matkan jälkeen oli vuorossa Meksikon rajamuodollisuudet. Vakuuttavasti leima istahti passin sivulle sen enempää kysymyksiä herättämättä. Takaisin taksiin ja bussiasemalle odottamaan Meksikolaisen Hiacen starttaamista. Tunti aikaa nauttia paikallisesta pelkistetystä ravintelista todella surkeaa muru kahvia ja helpottaa hätäänsä kaatopaikan ympäröimällä yleisellä käymälällä. Tunsin jälleen käsidesin tuoksun erittäin vahvana ilmassa.

Kiinalainen ei ollut vieläkään varma, mutta liikkui massan mukana. Hän luuli ostaneensa lipun ainoastaan joelle asti ja tämä kaikki ylimääräinen oli hänestä kovinkin epäluotettavaa ja kuumottavaa.

Lopulta aika koitti ja Hiace starttasi. Alku oli rauhallinen hiekkapätkä ja asfaltin alkaessa Hiacen kiihtyvyys ja kaarreominaisuudet pääsivät antamaan parastaan. Maisema alkoi vaihtua hippasen eri tahtiin kuin edellisellä erikoiskokeella ja ohitukset nostattivat sykkeet hetkellisesti hivenen yli lepo rajojen.

Ennen lähtöämme bussiin ahtautui paikallinen bändi ja muutamia muita latino määritelmän täyttäviä kansalaisia. Edessämme avautui jonkin sortin rajapoliisin tai vastaavan tarkastuspiste eli tsekkari. Yllättäen bussimme liputettiin sivuun ja sivuovi avattiin. Virkapukuinen katsoi meitä ja käänsi sen jälkeen katseensa takana oleviin paikallisen näköisiin ihmisiin. Alkoi neuvottelu ja kysely. Bändi ja pari muuta ulos. Heidän matkatavarat ulos. Osoittelua ja paikalliset seisoivat paskajäykkänä. Me ihmettelimme autossa.. Bändi sai lopulta luvan tulla autoon. Pari muuta miestä jäi viranomaisseulaan. Kuski antoi rahat takaisin ja laittomien siirtolaisten matka katkesi. Bussi jatkoi matkaa.

Hiace kulki ja ohitteli liikenteessä. Tyyli oli Porilainen. Edessä on auto, joten se pitää ohittaa ja sen jälkeen pysähtyä armeijan tsekkarille. Jälleen sivuovi aukesi ja sivustalle avautui näkymä taisteluvarusteissa olevista sotilaista. Espanjaa ja katse meihin. No hablo espanol! Ei espanjaa tuli kysymys. Ei espanjaa vastasin. Lisää espanjaa ja vastasin olan kohautuksella ja käsien levittelyä. En ymmärrä. Lisää espanjaa ja vieressämme olevien matkatavaroiden esittelyä. Osoitin omamme. Käsky kävi ja bussi tyhjäksi. Matkatavarat kantoon ja ulos tiskin eteen. Siis kaikki muut paitsi me ja kinukki. Me saimme vain iloisen naurun turistikortin käyttämisestä. Epäilyttävää ei löytynyt ja matka jatkui hetken. Jälleen rajapoliisin tsekkari. Samat bändi ukkelit ulos ja pari jannua erityistarkastukseen. Hetki neuvottelua ja matka jatkui edelleen. Vielä yksi tsekkari, joka onneksemme ohitettiin vain käden heilautuksella. Tankille, kuselle ja bussiin. Paikallinen Räikkönen janosi asfaltin poltetta Hiacen alle. Porilainen ajo tyyli muuttui turkkilaiseksi ja ohitukset entistä arveluttavimmiksi.

Kuitenkin kuskistamme, poliiseista, armeijasta ja muista tienkäyttäjistä huolimatta pääsimme usean tunnin matkanteon jälkeen perille Palenquen kaupunkiin. Matka oli mielenkiintoinen.

Maya historiaa..

Järvi Isla de Floresin ympärillä.

Olimme levytelleet ja chillailleet riittävästä. Oli aika harrastaa hieman kulttuuria ja historiaa. Ehkä enemmän historiaa. Hyvästelimme paratiisi saaren ja siirryimme vesitaksilla takaisin Belize Cityyn. Kaupunki ei sinänsä vaikuttanut hirveän mielenkiintoiselta onneksemme, sillä jatkaisimme matkaa bussilla melko nopeasti. Pikkubussi pysähtyi sataman porttien eteen ja 25 jenkkitaalaa maksava matka alkoi kohti Guatemalaa ja Floresin kaupunkia.

Noin kolmen tunnin jälkeen saavuimme rajalle. Belizestä poistuessa piti maksaa vajaa 40 belizen dollaria erinäisiä veroja ja tällä kertaa jopa kuitti tuli ilman pyytämättä. Asia hoitui mallikkaasti. Rahan vaihtajia on molemmin puolin ja saattaapa olla ettei Belizen raha kelpaa enää muualla.. Suosittelen vaihtamaan. Sen jälkeen kävellään noin satametriä Guatemalan viranomaisten puolelle ja passitiskiin. Leima irtosi heti ja ukkeli alkoi pyytämään 20 guetzalia rahaa sisään pääsystä. Enmaksanut, koska ei kuulu maksaa. Saimme tullikaavakkeet täytettäväksi ja sen jälkeen passit takaisin. Mihis nyt? Kysyin ja mies katsoi minua nauraen. Guatemalaan! Selvä naurahdin takaisin ja menimme katoksen ulkopuolelle odottelemaan muiden kanssa bussimme saapumista. Argentiinalainen pariskunta oli joutunut vastailemaan outoihin kysymyksiin ja Hollantilaiselta pariskunnalta ei oltu pyydetty rahaa. Passi tai ulkoinen hapitus määrittelee kohtelun.

Bussi saapui ja nousimme kyytiin. Seuraava kolme tuntia saimme nauttia Guatemalan maaseudusta. Lopulta saavuimme ison ostarin pihaan, jossa turistifirman edustaja hyppäsi kyytiin. Hän ohjeisti porukan pankkiautomaatille ja sen jälkeen alkoi omien palveluiden markkinointi. Menimme San Juan matkatoimiston konttorille pienen matkan päähän josta poistimme tiketit seuraavalle aamulle Tikaliin. Auringonnousu temppelin huipulta on kuulemma taianomainen hetki.

Auringonlasku Floresin saarella.

Floresin kaupunki oli isompi kuin odotimme ja etenkin Isla de Floresin ympäröimä järvi oli todella kaunis. Majoituimme Green World hotelliin, joka todellakin täytti vaatimattomat kaksi ilmoitettua tähteä. Paska netti ja huoneet ok juuri ja juuri pariin yöhön. Juuri ennen saarta oli isompi ostari josta pystyi kätevästi poistamaan perus kauppa kamat, nostamaan rahaa ja käymään tottakai salilla. Melko ankee ja pieni sali, mutta hien sai pintaan. Ehkä enemmän ilmastoinnin puutteesta kuin tekemisestä. Saari itsessään sitten on täynnä pieniä hotelleja ja ravintoloita. Etenkin rantabulevardi on kaunis ja auringonlasku hipoo täydellisyyttä.

Seuraavana aamuna tai oikeammin yöllä kello 2.30 soi herätyskello. Bikkudösä tulisi hakemaan meitä hodlan edestä ja halusimme olla valmiina. Olimme tilanneet aamiaisen mukaan, joka kuului huoneen hintaan kirjautuessamme sisään. No mutta kuinkas kävikään. Kuso ei ollut kulkenut ja leivät saivat jäädä syömättä. Eväs banaanit ja pähkinät tulivat tarpeeseen ennakoitua aiemmin. Bussi tuli, kuten saattaa arvata myöhässä, mutta tuli kuitenkin. Pari muutakin oli lähtenyt matkaan ja ahtauduimme auton penkeille. Oli ihan helvetin viileä keli. Matka kesti reilun tunnin tai siltä se ainakin tuntui. Olimme maksaneet kyydistä ja oppaasta ja Tikalin kansallispuiston portilla piti maksaa vielä erillinen sisäänpääsy maksu 250 paikallista. Matka jatkui ja pääsimme perille. Otsalamput paikoilleen ja matka alkoi. Pieni liirum laarum aluetta esittelevän pienoismallin äärellä, vessa ja kahvi tauko ja kaikki turistit olivat kiltisti jonossa kohti historian havinaa. Hetken tallusteltuamme pimeässä saavuimme ensimmäisen kivimöhkäleen viereen, joka näytti pimeässä mahtavalta ja aggressiiviselta. Aika ja ylpeys huokui siitä. Oppaamme osaI kertoa historiasta kattavasti ja tyyliin joka antoi kuvan ettei kaikki asiat tule täysin liukuhihnalta. Matkamme jatkui. Pysähdyimme keskusaukiolle, jota ympäröi kaksi isoa temppeliä ja muutama muu pienempi rakennelma. Nimi Tikal on aikoinaan argeologien antama nimi paikalle, koska keskusaukiolla on mahtava kaiku. Sana Tikal tarkoittaa suomeksi kaikua. Klap klapbopasblöi kädet yhteen ja aavemainen ehkä hivenen eläimen ääntelyä muistuttava kaiku toistui. Mayat olivat suunnitelleet aukion hyvin ja akustisesti oikein, jotta papiston ja älymystön puheet kuuluisivat selkeästi alamaisille.

Matkamme jatkui ja lopulta aloitimme kiipeämisen puisia portaita pitkin kohti korkeuksia. Hiki alkoi nousta pintaan ja sykkeet kohosivat. Ei ollut viileä enää. Vielä vähän ylemmäs ja lopulta temppelin kylki aukesi hämärässä aamuyössä ilman kaiteita edessämme. Jyrkät kivirappuset jatkuivat muutamia askelmia ja ostahdimme muiden turistien sekaan. Paikka on osalle porukkaa henkinen meditoinnin pyhättö ja tästä syystä sitä tuli kunnioittaa hiljaisuudella. No turistina kaivoin kameraa ja kolistelin jolloin joku ranskalainen mongersi jotain takanani. En ymmärtänyt. Ehkä pahoitti mielensä toiminnastani. Toinen turisti alkoi ottamaan kuvia. Taas ranskalainen pahoitti mielensä. Saksalaiset alkoivat jutella. Kaikki pahoittivat mielensä. Mikäli kokemuksesta olisi halunnut täydellisen niin kaikki muut turistit olisi pitänyt poistaa mestoilta. Ja etenkin kieltää kamerat ja saksalaiset.

Aurinko alkoi hiljalleen nousta ja valaisi yhä enemmän ja enemmän. Korkeus alkoi hahmottua ja etenkin se ettei kaiteita ollut. Oli vain jyrkät rappuset ja putous viidakkoon. Linnut alkoivat laulaa, apinat mölytä ja turistit napsia kuvia. Olisi taianomaista ilman turisteja.

Viidakko avautui edessämme auringon noustua ja muutaman temppelin laen rikkoessa puiden valtameren. Kokemus oli hieno.

Kaikilla rakennuksilla ja temppeleillä oli tarkoituksensa ja merkityksensä. Monet niistä liittyivät ajan laskuun ja vuoden aikojen määrittelyyn. Auringon sijainti oli tarkasti mietitty. Joka 52:s vuosi temppeleihin tuli uusi kerros ja näin ollen korkeus kasvoi hiljalleen. 52 vuotta oli yksi elämän kierto.

Alue on vaikuttava ja verrattavissa Angor Watin raunio kaupunkiin Kampotsassa. Osaan temppeleisrä pääsee kiipeämään, mutta turistien antamien uhrilahjojen vuoksi korkeimmat ja jyrkimmät ovat nykyään kiipeilyltä kiellettyjä.

Opas antaa hyvän lisän ja tietoiskun alueesta ja historiasta, joten suosittelen retkeä. Tämän jälkeen on mahdollista vielä jäädä tutkimaan paikkoja omatoimisesti. Vaikka reissulle tuleekin hintaa niinon se mielestäni sen väärti. Etenkin auringonlasku reissu, koska suurin osa samaonite turisteista saapuu puistoon vasta päivällä.