Lokkeilua..

Olin jo hetken käyttänyt nuuskaa. Pussi mallista. Irto ei ole mun juttu. Ei ainakaan kavereiden mukaan. Tosin eipä se ollut nuuskattomien kavereiden mielestä se pussikaan. Aluksi olin vain ja ainoastaan viihde ja päihdekäyttäjä. Viimeisimmällä ulkomaan reissulla homma eteni uudelle uralle. Aloin duunikäyttäjäksi. Miksi? Sitä en tiedä. Ehkä se helpotti väsymykseen tai sitten se oli vain tapa. Ehkä se oli vain tapa. Kun muutkin käyttivät.

Nyt lopetin. Ei enää omaa purkkia. Eipä sitä koskaan oikein tehnyt mielikään. Olin vain tavan orja. Sen tavan pystyin lopettamaan sillä sekunnilla.

Ehkä aloitan lokkeilun. Lokkeilen muiden purkeille. Ehkä en kuitenkaan. Ei ole mun juttu. Mutta jos oluen kanssa joskus tarjoat niin saatan vaikka ottaakin. Yhden. Verestellä muistoja. Kokea sen nikotinismin vielä hetken.

Helsingin lokit ovat ahnaita käymään muiden purkeilla.

Rupu kukkii..

Vielä hetki synkistelyä, vielä hetki sitä kurjuutta keskustasta. Vielä hetki sitä suomalaista melankoliaa ja alkoholia. Yritin tänään katsella Anthony Bourdainin No Reservation Suomi jaksoa. Jouduin jättämään kesken. Sarja oli kuvattu joskus marraskuun räntäsateella ja se näyttää juurikin sen nuhjuisimman puolen rakkaasta pääkaupungistamme.

Juoppo ottaa suuren kulauksen viinapullosta, kaikkialla on synkkää eikä värejä näy missään. Kaikilla on masentunut ilme. Se on sitä Suomi kuvaa jota meistä esitetään. Se on sitä Suomi kuvaa jota minä esitän. Eihän tänne kukaan halua. Halusin jo lapsena pois. Lämpimään ja aurinkoon.

Laitoin silti nämä kuvat tänne. He ovat aitoja ihmisiä, eivätkä esitä mitään muuta. He ovat aidompia kuin monet muodikkaat ja hyvin menestyneet.

Mies istui Narinkkatorin rappusilla sammumispisteessä. Välillä vähän huojuen ja asentoaan korjaten. Juomakin kaatui maahan. Juopon ehkä amatöörimäisin virhe.

Iloinen nojailija, joka huitoi ja huuteli kaikille ohikulkeville. Mitään selvää en saanut hänen puheestaan enkä oikein ollut varma hänen äidinkielestään. Crocksit olivat pinikit.

Hetkiä Helsingistä..

Kaivoin kamerani naftaliinista, pyyhin pölyt linssistä ja otin kusot muutamaan ystävään. Tapaan heidät terrellä ja käyn syömässä. Otan myös muutaman kuvan. Haluan etsiä sitä Helsingin kurjuutta, juoppoutta ja ankeutta. En tahdo löytää. Juopot ovat hävinneet ja värit ovat astuneet synkkään Suomeen. Ilmeisesti elämme kesää, sitä hetkeä, jolloin jokaisella suomalaisella on kerrankin kaikki kunnossa.

Rautatieaseman ympäristö kerää aina ihmisiä. Sieltä löydät yleensä koko elämän kierron ankeudesta ahneuteen. Nyt en tarvinnnut kuin muutaman minuutin kun satuin tilanteeseen, jossa uusi kohtaa vanhan, jossa vetreys kohtaa vanhuuden tuomat vaivat. Nuori mies vanteella oli taitava, mutta silti huomioni kiinnittyi enemmän vanhaan herraan taustalla. Toivon että hän nautti kesäisestä päivästä yhtä paljon kuin minäkin.

Noin sata metriä etelään ja muistin hetken hivenen humaltuneesta tunnelmasta, jota seurasin. Siis minä olin humaltunut ja ehkä hekin. He vain toisistaan.

Jatkoin matkaani kohti Sokosta. Näin edessäni ilmeisesti jonkinlaista taidetta esittävän kappaleen. Muutama ilta sitten näin nuoren parin istuvan teoksen sisällä nojate seiniin ja katsoen toisiinsa rakastuneena. Olisin halunnut sellaisen kuvan. Se olisi sopinut urbaaniin ympristöön, jossa taide yrittää mukautua Design pääkaupungin ilmeeseen ja ihmisten arkipäivään. Minua ei onnistanut. En saanut rakastunutta paria, en saanut sydäntä sulattavaa katsetta, mutta sain väriä harmauteen. Sain kuuluisaa Marimekkoa jota rouva kantoi vieden samalla Suomi kuvaa maailmalla. Vieressä oli ryhmä kiinalaisia turisteja. Muokkasin kuvan osittain mustavalkoiseksi. Annoin oikeutta niille värikkäille väreille, jotta ne saisivat ansaitsemansa erikoisuuden. Tosin täytyy myöntää etten ole Marimekko fanittaja enkä oikein tiedä tuon skeittirampin funktiota.

 

 

 

 

 

 

 

 

Matkani jatkui. Rautatieaseman alue oli pienimuotoinen pettymys tavoitteelleni. En löytänyt sitä mitä haluaisin kuvata. En halua löytää kaunista maisemaa enkä upeaa auringonlaskua, vaan mielelläni ikuistaisin sen kusisen rupun. Kaverini kertoi että hetki sitten hän näki todellisen hommien. Pipo päässä, toppatakki yllään nukkumassa penkillä. Se oli juurikin sitä mitä halusin löytää. Ehkä lähden itään. Nyt tyydyn vain kerjäläiseen.

Tuo Romanian ja Bulgarian vitsaus Suomelle. Nuo taskuvarkauksien ammattilaiset ja organisoidut kerjäläiset. Nuo Euroopan Unioniin kuuluvan maan kansalaiset, jotka ovat tulleet paremman elämän toivossa tai sitten pakotettuna. En vihaa heitä. En tosin halua heitä tänne. Vihaan niitä kukkahattutätejä täällä meidän keskuudessa jotka eivät näe asiaa oikeilla silmillä. He näkevät asiat niillä ihanilla pohjoismaalaisilla sinisillä silmillä. Onko ihminen oikeasti hädässä jos hän päivän kerjättyään luovuttaa kolikkonsa viereen kaartavan Audin kuljettajalle? Ja Audimiehethän pukeutuvat yleensä mustaan pukuun. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Olettehan te ennenkin nähneet teatteria. Joskus jopa maksaneet siitä.

Siirryin narinkkatorille. Uutisissa on ollut kuinka Helsinki haluaa hiljentyä. Kuinka ihmiset kaipaavat jälleen hengellisyyttä. Kuinka se maallisuus on hävinnyt meistä ja kirkko on aloittanut uuden kamppanja saadakseen suomalaiset jälleen sunnuntai saarnaan. En halunnut hiljentyä enkä oikeastaan halunnut ottaa kuvaa sisällä olevista ihmisistä, vaikka yleensä pidän heidän kuvaamisestaan. Vain yleisesti ottaen. En mitenkään perverssillä tavalla. Pidin kappelin seinästä. Se näytti hienolta.

Kamppi ei petä koskaan. Kävelin sinne ja kuinka ollakaan löysin ensimmäiset elävät kaljamainokset. Harmi kun en saanut tölkkejä kuvaan.

Jos oikeasti luullaan että maailma parannetaan kahvihuonekeskusteluilla niin olette todellakin väärässä. Maailma parannetaan puistojen penkeillä, linja-auto pysäkeillä ja mäyrä baareissa. Ei meidän keskiverto ihmisten toimesta, ei älymystön vaan niiden jotka ovat nähneet sen kaiken kurjuuden. He ovat ihmisiä, jotka tietävät mikä mättää ja että suomalaiseen peruskulttuuriin ei ole lääkettä. Se on osa meitä, aivan kuten Venäjälläkin. Onneksi päättäjien ei tarvitse matkustaa julkisilla jos he eivät halua. Siellä saisi pian kuulla totuuden.

Itäinen Helsinki ei petä koskaan. En sano muuta. Seuraava tournee on siellä. Älkää huoliko. Kyllä Kolho ja Vantaa pääsee myös listalle, sillä onhan jostain tehtävä se positiivinenkin juttu!

Narkomaani istuu Meri-rastilassa. Hän on varmaan valvonut muutaman päivän putkeen ansaitakseen seuraavan kolmen päivän loman. Hän on ottanut ehkä nollakakkosen muutama päivä sitten. Nyt on aineet loppu. Nyt on keho loppu. Uni tulee väkisin. Hän makaa elottomana maassa. Ohikulkija herättää hänet. Hän nousee pystyyn. Ja istahtaa laatikon päälle. Silmät pysyvät auki hetken, jonka jäkeen hän valahtaa jälleen kasaan. Se on jokaisen oma asia mitä sisuksiinsa tunkee. Se on jokaisen oma asia miten sen rahoittaa. Se on jokaisen oma asia kuinka paljon haluaa vakuutusmaksuja maksaa heidän tekemistään murroista, varkauksista ja ryöstöistä. Se on jokaisen oma asia.