Mad Maxit ovat Kosovon kuuluisampia kulkupelejä. Tosin hiljalleen maan kehittyessä yhä usemmalla Kosovolaisella on varaa oikeaan autoon ja itsetehdyt kulkuneuvot ovat jäämässä historiaan. Kuvassa perinteinen "sirkkeli Mad Max".

Talo ja sen pihapiiri Janjevon kylässä Kosovossa.

Illan viettoa..

Otin sitten kokeilupäissäni röh röh rokotteen, kun sen kerta ilmatteeks sai. No suomalainenhan ottaa tunnetusti vaikka peräruiskeen, mikäli valuutan ei tarvitse vaihtaa omistajaa.

Piikki pistettiin vasempaan käteen ja todistettavasti meikälläkin siinä kohtaa ilmeisesti joku lihas on, koska se on pirun kipeä sen jälkeen ollut. Jälkioireina kohtasin kevyttä väsymystä ja seuraavana päivänä olo oli hiukan kuumeinen. Tosin kuume ei varmastikkaan kerennyt nousta kunnolla, kun meikä jo pienen patrullin jälkeen heitti 600 mg buranan naamariin ja painu puolentoista tunnin tirsoille ennen iltarientoja.

Herättyäni noilta maikeilta ja tarpeeseen tulleilta kauneusunilta olo oli jo parempi. Varmistin vielä olotilaani toisella kappaleella tuota lääketeollisuuden ihmetuotetta ja aloin asettamaan itseäni kulmapaitaan ja lomakurkkusalaattiin. Hetken päästä huomasinkin jo olevani iloisten saarivaltiolaisten kanssa samassa linja-autossa menossa kohti Pristinaa ja keilahallia.

Bussi kaarsi BoBowlingin eteen ja säntäsimme sisään. Osa kaarsi baaritiskille nauttimaan virvokkeita ja osa meni suoraan toiselle tiskille kuittaamaan viiden euron korvausta vastaan pari peliä ja erittäin metrosexuaaliset keilakengät.

Keilahalli on erittäin siisti ja tuntui olevan etenkin hiukan parempien ja kauniimpien nuorten aikuisten suosiossa. Pallo valikoima ei varmastikkaan montaa ammattityöntelijää miellytä, mutta hauskapitoon kaveriporukalla voin suositella mestaa vallan mainiosti. Tunnelma ei loppujen lopuksi ollut juurikaan erilainen koto-Suomen hohtokeila mestoihin verrattuna.

Muutaman kierroksen ja yhden kokiksen (olin siis vieläkin dutyssä loppuillasta..) jälkeen totesin, että hyvin alkanut keilailu ei tänäänkään tuottanut riittävää tulosta ja pistelaskussa jäin nuolemaan näppejäni.

En kuitenkaan antanut nöyryyttävän tappioni irkulle masentaa minua, vaan jatkoin leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä. Seuraavana vuorossahan oli sitten nokkiminen eli evästäminen eli ruokailu eli hieno illallinen.

Sullouduimme jälleen saarivaltiolaisten kanssa bussiin ja suuntasimme hiukan Pristinan ulkopuolella sijaitsevaan Ajvalijan kylään, jossa "Puro" niminen ravintola aikoi hemmotella hienostuneita makunystyröitämme. Legendan mukaan Kosovon rauhan/itsenäistymisneuvotteluissa mukana ollut presidenttimme Martti Ahtisaari olisi käynyt myös nokkimassa samaisessa syöttölässä.

Puro on huonokuntoisen tien varrella ja sen toisella puolella on jokin teollisuuskiinteistö ja toisella puolella pelto. Eli tyypillinen keski-Kosovon näkymä. Aakeenlaakeeta ja sit joku tönö. Puro näyttää ulkopuolelta tyylikkäältä laatikolta ja vasta sisään astuessaan tajuaa tulleensa oikeaan Á la carte ravintolaan. Itsekin siis jouduin nostamaan leuan rinnastani ja ihmettelemään ympäröivää loistoa.

Ravintola on sisustettu erittäin modernisti ja tyylikkäästi yhdistelemällä eri värejä valkoisesta puneiseen ja keltaisesta ruskeaan. Mikään väri ei hyppää liikaa silmille, vaan kaikessa on saavutettu tasainen harmonia. Ulkopinnan laatikkomaisuus jatkuu myös sisällä erinäisillä valaistuilla seinäupotuksilla ja laatikkoaiheisilla tasoilla.

Palvelu kyseisessä syöttölässä on erittäin ammattitaitoista ja henkilökunta puhuu erittäin hyvää englantia. Kokit ovat ruuasta päätellen todellakin ammattilaisia eikä hintakaan köyhdyttänyt liikaa rauhanturvaajan massikukkaroa. Menusta löytyvä kallein ateria oli nimittäin noin kaksitoista euroa ja ruokajuomatkin suunnilleen samassa suhteessa. Tosin tästä ravintolasta ei kannata tilata siideriä tai lonkeroa. Niitä ei ole eikä kyllä tarvitsekaan, sillä olut ja viinivalikoima oli mielestäni erittäin loistava.

Maukkaan tomaattikeiton, erittäin mehukkaan beef filletin ja jälkkäriunelmaksi otetun valko- ja tummasuklaa härdellin jälkeen pystyin toteamaan itseni kylläiseksi ja jatkamaan työskentelyä tai oikeammin töiden odottelua. Rahaa meni alle parikymppiä, joten mikäs siinä maiskutellessa. Suomessa sama setti olisi varmasti lähennellyt tuota maagista saturaista.

Loppukaneettina voisin sanoa, että Puro on yksi parhaista hienoista ravintoloista, joissa olen käynyt ja uskaltaisin väittää sen päihittävän myös monet Helsingin pintaliitomestat. Tietenkään Purokaan ei vedä vertoja intialaiselle katukeittiölle tai Laosilaiselle joen vierusravintolalle, joissa ruoka valmistetaan rakkaudella, maustetaan tunteella ja tarjoillaan aitoudella unohtumattomassa ja aina muuttuvassa ja elävässä ympäristössä.

Puro ravintola Ajvalijan kylässä Kosovossa tarjoaa erittäin tasokasta ruokaa erittäin tasokkaassa ilmapiirissä kohtuu hintaan.

Onpa pilvistä tänäänkin..

Obilic on pieni kylä lähellä Pristinaa. Kylä on kuuluisa hevosmiesten tietotoimiston mukaan Euroopan alhaisimmasta keski-iästä ja kahdesta voimakkaasti saastuttavasta voimalaitoksesta. Etenkin kuvassa näkyvä Kosova A voimalaitos kunnostautuu tuossa ilman laadun pilaamisessa moninkertaisesti verrattuna perinteiseen eurooppalaiseen hiilivoimalaan.

Kosova A voimalan viereen pysähdyttyä pystyy ensimmäisen henkäyksen jälkeen päättelemään, mistä mahdollinen alhainen keski-ikä johtuu. Nenän onkaloihin tunkeutuu erittäin voimakas saaste koostuma, jossa on erityisen rikkinen tunnelma. Samalla kun maistelee kielellään erittäin hiukkaspitoista keuhkojen täytettä voi samalla ihailla mukavan ruskeaa ruskohiilen palamisjätettä, jota useampi voimalan piippu syötää taivaalle.

Pristinan keskustan saastearvot ovat noin 18 kertaiset sallittuihin normeihin osaksi liikenteestä johtuen ja osaksi Obilicin voimaloista johtuen. Jos olet onnekas ja kohtaat oikein aurinkoisen päivän Kosovossa, niin suosittelen vaellusta vuoristoon, josta voi kätevästi ihailla Kosovo Poljen ja Pristinan päällä vellovaa saastepilveä, jonka alkulähteenä näyttää useimmiten olevan Kosova A.

Tornihuhun mukaan raharikkaat äärivihreät eurooppalaiset olisivat aikoinaan ostaneet kyseiseen ruskohiilimuuntamoon avustamis- ja maailmanpelastamispäissään suodattimet putkien päähän. Paikalliset olivat erittäin iloisia saadusta lahjoituksesta, kiittivät kauniisti, myivät suodattimet eteen päin ja käärivät mukavat taskurahat. No tästähän eurooppalaiset raharikkaat äärivihreät sitten vasta kimpaantuivatkin ja lupasivat ostaa toiset suodattimet. Ja ilmeisesti äärivihreät palkkasit oman isoveljen valvomaan ja lopulta paikallisenkin oli sitten suostuttava asentamaan piippuihin kalliit kakankerääjät. Tosin nuo katalysaattorit on kuuleman mukavan kätevä kytkeä pois päältä yöajaksi, jotta myllyistä saadaan kaikki irti. Kätevää, kun kakka ei näy tummaa taivasta vasten..

Se on erittäin hyvä asia, että siellä koto Suomessa vöyhötetään ekologisuudesta ja ilmastonmuutoksesta, mutta karu tosiasia on, että ennen kuin muutosta tapahtuu, niin ensimmäisenä kuriin pitäisi laittaa nuo lännen ihmemaan asukkaat eli Ameriikan Yhdysvaltaloiset ja sitten nämä kolmansien maiden hällä väliä otukset. Suurin osa ihmisen asuttamast pinta-alasta taitaa olla näiden joko sivistyneiden tai vähemmän sivistyneiden hälläväliä loisien hallussa.

Pitäkäämme Kosovo siistinä ja aloittakaamme omasta autostamme. Jätteet on niin helppo siirtää niihin Kosovon kahteen kahteen kaatopaikaan kesken ajon. Riippuen ajosuunnasta, joko tien vasemmalle tai oikealle puolelle ojaan. Kyllä luonto tai joku muu huolehtii ne siitä pois - tai jos ei huolehdi, niin mitä sitten?

Arvostakaamme ja kunnioittakaamme Suomen puhdasta luontoa, sillä välin kun muut pilaavat rakkaan pallomme hiljalleen, mutta varmasti, elinkelvottomaksi.

Maailman katolla..

Skopje ei todellakaan tyydyttänyt seikkailijoiden halua päästä tutustumaan ympäröivään ympäristöönsä, vaan päätimme kokea vielä jotain hiukan ekstriimimpää. Jo hetken mieltäni oli painanut tuo etelässä siintävä "peikonhammas" joka mukavasti aurinkoisella säällä heijasti auringonvaloa lumiselta huipulta. "Tuonne on päästävä!" totesin ja onneksi niin totesi myös kollegani.

Eikä aikaakaan kun olimme kasanneet kolmen hengen retkikunnan ja herätyskello iloisesti soitteli aamusäveliään. Tällä kertaa en ollut ollenkaan harmissani, vaikka jouduinkin jo nousemaan puoli kymmenen aikaan päivällä.

Nopeiden aamutoimien ja muutaman paahtoleivän jälkeen rohkea retkikuntamme oli matkalla uskollisella "Lantikallamme" kohti tuntematonta. Ja tottakai vuorikiipeily on välineurheilua ja olimme varustautuneet erinomaisesti. Jalassani oli Haix Heroes maihinnousukengät (kaverilla Meindl:n pitkävartiset vaelluskengät..), mamikset, poolo-paita, intin maastopuku M05 ja päässä baretti. Libanonista aiemmin ostamaani melko hyvään army-tyyliseen reppuun olin pakannut intin M05 maastotoppatakin, Hatch:n viiltosuojahanskat (jos palelee näppejä..), intin villapaidan, pipon ja tottakai kameran parilla putkella. Pislari piti kans ottee megeen, kun olemme kerta "sotatoimialueella". Eli sekin sujahti reppuun tyylikkäästi kotelossaan.

Tie alkoi hiljalleen muuttua pienemmäksi ja ja tylsät ja roskaiset tasangot jäivät taaksemme. Metsä alkoi vallata maisemaa ja ylämäki yhä jyrkentyä. Lopulta käännyimme asfaltilta pois ja totesimme tulleemme umpikujaan. Paikalliset metsätyöläiset olivat päättäneet tukkia mutaisen ajoradan noin miehen vahvuisilla tukeilla ja jouduimme hetken arpomaan miten saamme nelikkomme tukkien takana siintävälle ajoradalle. Tottakai esimmäisenä mieleen tuli ajaa aivan jäätävän kokoisen mutalammikon läpi kaasu pohjassa, mutta kuljettajamme hetken epäröinnin ja alue tiedustelun jälkeen päätimme kuitenkin kiertää pihassa olleen talon ja siirtyä sen nurmikolta ajoradalle, joka kulki talon toisella puolella. Heiluttelimme ystävällisesti paikallisille puutyöläisille, jotka eivät tuntuneet olevansa moksiskaan, vaikka keskeytimmekin heidän duunailunsa hetkeksi ja käväsimme hiukan heidän puutarhassaan.

Tie kapeni entisestään ja nelikkomme alkoi vetää kaikilla kuminakeilla veden syövyttämällä ajouralla. Pahimillaan ajouran keskellä meni noin puolen metrin syvyinen veden muodostama kuiva oja, josta edes Lantikalla ei olisi noustu. Olo oli autossa kuin Ace Venturalla, kun kuskimme päättäväisesti käskytti Lantikkaa välillä vähän rajummin ja välillä vähän hellemmin. Noin puolentoistatunnin lokoisan asfaltti pätkän ja mielenkiintoisen rytkytyksen jälkeen edessämme kohosi vihdoin tavoitteemme eli lumen peittämä mount Ljuboten, Kosovon korkein vuori.

Pysäköimme mutaisen kulkuneuvomme ohitettuamme paikallisen radiomaston ja todettuamme, että vielä ei tarvitse onnea päästäkseen autolla eteen päin.

Varusteet kuntoon, eli reppuselkään, baretti päähän ja alistajat nenälle. Retikunta oli valmis valloittamaan vuoren huipun. Yksi retkikuntamme jäsenistä oli jo vanhan liiton vuorikiipeilijä eli hän oli tepastellut sunnuntai kävelyllään huipulle ja takaisin. Hän siis jäi vahtimaan kuljetustamme kotiin oireiltuaan alkavasta flunssasta. Pakolliset yhteiskuvat ja poseeraukset ennen lähtöä ja HI-Tech porukkaa, kun olimme säädimme TETRA-radiot suorakanavalle, joiden avulla pystyimme lörpöttelemään autovahdille.

Autovahti vielä varoitti, että vuoren rinne oli aiemmin miinakenttää, mutta ammattitaitoisest miinanraivaajat ovat alueen puhdistaneet. Silti kuulemma kannattaa katsoa mihin astuu ettei pääse RAY:n avustuslistoille.

Siitä se ajatus sitten lähti ja töppönen alkoi ohittamaan toista tasaiseen tahtiin. Ensimmäinen pikku kumpare kierrettiin sivusta ja aloin hiukan kivikkoisella maastolla miettiä kenkävalintaani. "Melko pehmeältä tämä Haix tuntuu nilkan kohdalta." tuumin itsekseni.

Ohitimme nuotiopaikan, jossa oli myös puunrungosta tehty vesiallas. Retkikuntamme toinen jäsen käynnisti ajan oton ja lähdimme nousemaan melko kivikkoista ja jyrkähköä rinnettä mukavassa auringon paisteessa ja samalla miettien, miten ihmeessä kyseisestä maastosta, jossa vesi ja korroosio siirtelee kiveä ja maa-ainesta on voitu tehdä miinaturvallinen?

Autovahtimme antoi meille välillä tärppejä radioitse, mistä hänen mielestään kannatti jatkaa matkaa. Ylitimme veden kuluttaman uoman ja jatkoimme mutkitellen pienin askelin ylöspäin säästääksemme itseämme. Hetken tarpomisen jälkeen alkoi kylmä vaivata ja jouduin asettelemaan hanskat käteen. Vajaan puolen tunnin kiipeämisen jälkeen ehdotin taukoa, koska meikän jalat alkoivat hapottaa jo melko lailla ja janokin oli yllättäen tullut. Kirosin letkuja kenkiäni, joissa ei ollut riittävää tukea nilkalle samalla, kun nautin pikkutauon suomasta paikallaan olosta. Muutama foto ympäristöstä, pari poseerausta kallionkielekkeellä ja tiedustelin varovasti oliko retkikuntamme kokeneempi osapuoli ottanut juotavaa mukaan samalla kun asettelin pipoa päähäni. Sain vastaukseksi pään pyöritystä ja totesimme, että jotain saattoi unohtua. "Goddammit!"

Hiukan aikaa pohdittuamme ensimmäistä takaiskuamme totesimme, että jahka pääsemme lumirajalle myös jano helpottaa. Sinnehän ei ollut kuin onneksi muutama sata metriä matkaa, joka tasaisella on varsin lyhyt etäisyys, mutta nyt tuntui jokseenkin kaukaiselta.

Urheasti jälleen ylös ja eteen päin. Maanpinta muuttui hiukan tasaisemmaksi ja helpommaksi kävellä, mutta samalla alkoi siellä täällä olla lumilaikkuja. Maisemat vain paranivat koko ajan kiivetessämme ylöspäin ja voimavarojeni huventuessa.

Lopulta pääsimme lumirajalle ja janon tunne sai kyytiä puhtaan valkoisen lumen imeskelystä. Olimme varsinaisia vuoristosissejä. Tauotusta piti tihentää koko ajan, sillä lunta alkoi olla pahimmillaan polveen asti. Aluksi meikä käveli edessä ja teki lumeen jäljet, mutta takanani tullut vuoristokauris ei näyttänyt uupumuksen merkkejä, joten käskytin hänet raivaamaan lumeen askelmia.

Pahimmillaan tuntui, että jaksoin noin parikymmentä metriä, jonka jälkeen oli jälleen pidettävä muutaman minuutin tauko. Kävellessä tuli hiki ja heti pysähdyttyä alkoi palella. Retkikuntamme toinen jäsen teki matkallamme myös empiiristä tutkimista ja yritti saada aikaan sarjakuvista tutuksi tullee lumipallon, joka vain kasvaa alas päin vyöryessään. Lumipallomme eivät kuitenkin muotoutuneet palloksi, vaan pikemminkin kiekoiksi, jotka sitten muutamien metrien jälkeen kaatuivat kyljelleen, liukuivat hetken alas päin ja pysähtyivät. Eli totesimme tämän myytin murretuksi.

Hetken päästä silmissäni alkoi näkyä pilvien keskellä jotain tummaa, joka näytti huipulta. Aloin jo ilakoida mielessäni, että koettelemukseni on ohitse ja määränpää siinti noin kahdenkymmenen metrin päässä. Sain jostain alkukantaista voimaa ja kipitin viimeisillä voimillani tuon edessäni taapertavan kauriin kiinni ja kysyin olimmeko saapuneet huipulle. Vastaus oli tyly samalla, kun nojasin toiseksi koirkeimma huipun päälle muodostuneeseen lumitöyrääseen. Matkaa oli vielä noin 500 metriä. Prkl!

Loppumatka oli todellista arktista vaellusta. Mikäli nousi lumitöyräälle alkoi välittömästi tuulla, niin lujaa että tuntui pipon lähteävän päästä. Lisäksi vuoren seinämä jyrkkeni koko ajan huipun lähestyessä. Oman mielenkiintonsa toi pilvet, jotka olivat vallanneet huipun ja toivat mystistä ja hiukan jännittävää ilmapiiriä. Muistelin mielessäni hetken erinäisiä elokuvia, joissa ihmiset olivat eksyneet synkään ja armottomaan vuoristoon.

Lopulta jouduimme etenemään nelivetopäällä eli jalat ja kädet saivat tehä töitä. Jaloilla joutui polkemaan kunnon askelmat lumeen ja samalla käsillä tasapainotti oloaan. Seinämä oli melko jyrkkä ja mieleen hiipi lumivyöryvaara. Kaverini tarkisti lumensyvyyden ja sitä oli onneksi vain noin 50 cm. Mutta toisaalta paskamaista se olisi liukua senkin lumimäärän mukana satoja metrejä alaspäin. Hanskat olivat kastuneet täysin lumen syönnistä ja konttaamisesta. Huomasin ilokseni, että uuden maastopuvun polviin asennetut suojat todellakin toimivat. Polvillani lepuuttaessa itseäni polveni eivät kastuneet eikä kylmä iskenyt suojan läpi niveliin. Joissain asioissa myös intti onnistuu vaatesuunnittelun osalta.

Pulssi oli varmasti puolentoista sadan paremmalla puolella, kun vihdoin kampesin itseni uuden lumitöyrään päälle ja näin kuinka kaverini kipitti kohti huippua.

Muutaman metrin askelluksen jälkeen totesin, että tauko paikalla ja toppatakki päälle, kun kerta ei tropiikissa olla. Jo toisen kerran sain todeta tämän reissun aikana, että intin vaatesuunnittelussa on tehty sellainen tuote, joka on oikeasti hyvä. Totesin asian myös toppatakin osalta Libanonin kosteassa talvessa ja nyt myös erittäin tuulisen vuoren rinteellä. Pukeuduttuani jatkoin matkaani ja havahduin ilokseni noin kahden tunnin rääkin jälkeen mount Ljubotenin huipulta 2 498 metrin korkeudesta. Nostin käteni ylös ja päästin iloisen karjaisun. "Jiiihaaaa!!!"

Retkikuntamme nosti kädet ylös ja heitti läpyt 2 500 metrissä ja alkoi ihailla maisemaa. Käsiä paleli aivan mielettömästi, eikä tietenkään mukaan tullut vaihtohansikkaita. Nopeasti kuso alas, että olimme saapuneet huipulle ja sen jälkeeen kaivoin kamerani esille, asettelin repun varovasti lumelle, jottei tuuli vie sitä ja aloin poltaa "filmiä" samalla kun kaverini selosti videokameraan.

Maisema oli täydellinen ja olisin vain voinut istua aloillani ja tuijottaa eteeni ikuisuuden tuntematta kiirettä ja sitä piinaavaa oravanpyörää, joka kotona odottaa. Olo oli epätodellisen mukava, vaikka palelikin. Se oli kuin leffaa!

Puolen tunnin nauttimisen jälkeen vilu sai yliotteen ja päätimme jättää taaksemme noin 5 - 6 asteen pakkasen ja aloitimme laskeutumisen kohti kulkupeliämme. Jälleen kirosin Haixin ominaisuuksia, kun yritin saada kengillä jonkinmoista pitoa lumesta lipsuvilla pohjilla. "Hups!" kuului suustani, kun Haix lipesi ja samassa huomasin liukuvani muutaman metrin alaspäin vuoren rinnettä. Onneksi lumi oli sen verran tiivistä, että se pakkautui melkein heti eteeni valliksi joka pysäytti vauhtini. Olimme siinä rajoilla, että köydet ja piikit kenkiin olisi ollut hyvä ratkaisu.

Hiukan rinteen loivennettua matka alkoi taittua ja suorastaan leikittelin miten helppoa alasmeno oli. Karu totuus iski kuitenkin jälleen vasten kasvoja ja reisiä alkoi hapottaa. Myös energia varantoni alkoi olla hiukan lopuillaan ja päätin seuraavalle reissulle ottaa mukaan myös energiapatukoita. Jälleen palasin elokuvamaailmaan ja muistelin porukkaa, joka haaksirikkoutui lentokoneella vuoristoon. Heidän ainut ravinto oli kuolleet toverinsa ja ymmärsin asian julmuuden katsellessani ympärilleni. Siellä ei ollut muuta kuin lunta ja jäätä.

Lopulta pääsimme pois lumen keskeltä ja saavuimme jälleen kivikkoon. Rinne jyrkkeni jälleen hiukan ja aloin tuntea alkavan rakon kantapäässäni aina kengän liikahtaessa sivuttain askeltaessani. Prkl. Taukoja joutui jälleen pitämään melkein yhtä tiheää, kuin kiivetessäkin ja muistelin jonkun joskus väittäneen laskeutumisen olevan lähes yhtä rankkaa kuin kiipeämisen.

Laskeutumisen kestettyä saavuimme vihdoin nuotiopaikalle ja totesimme saavuttaneemme jälleen yhden erikoisen kokemuksen, jota ei valitettavasti pysty riittävän hyvin kuvailemaan sanoin tai kuvin. Kirjoitettuamme nimimerkit juoma-altaaseen lähdimme kohti autoa ja päätimme palkita itsemme Double Angry Whopperilla jenkki leirissä - oli meinaa pikkasen nälkä!

Olin tyytyväinen itseeni. Olin jälleen tallaamassa palloa ja lähtenyt ulos kokemaan ja näkemään asioita ja käynyt katolla - jos en maailman, niin ainakin Kosovon.

Kahden tunnin kävely-ja konttausurakka palkittiin uskomattomilla maisemilla mount Ljubotenin 2 498 metrin korkeudessa.

Taksi tuo taksi vie..

Ekstriimi-Ekien kaulusta alkoi hiukan kuristaa jo useamman viikon jumittelun jälkeen.
Olimme saaneet uutta lihaa ja verta yksikköömme uusien hiutaleiden leijaltua taivaalta ja perehdytystyö oli pitänyt meidät poissa tavallisista seikkailuistamme jo aivan liian kauan.

Muutaman viikon sisälle oli mahtunut vain yksi "eksoottinen" kokemus ja sekin oli Suzuki-taksin kyyti Skopjessa. Suzuki-taksi käsittää isän ja pojan pikku bisneksen, joka on muotoutunut suomalaisten faitterien ympärille Skopjessa käynnin yhteyteen. Isä kurvailee valkoisella moitteettomasti pestyllä ja viimeisin päälle hyvin pidetyllä kauppakassilla ja poika sitten samanmoisella sedanilla. Autojen sisällä soi iloisesti esimerkiksi Kirka tai jokin muu ylivertainen pohjolan trubaduuri ja autojen puskureita koristaa tietenkin sinivalkoinen lippu, vaikka auto onkin Makedonian kilvissä.

Lyhyen, mutta sitäkin ytimekkäämmän, Skopjen opintoretkemme parasta antia oli La Bodeguita Del Medio ravintola. Jälleen kerran pääsin mielessäni kiljahtamaan "Viva La Revolucion!" astuttuani tuohon kuubalaiseen astmosfääriin. Alakerta vaikutti tasokkaalta pubi tyyliseltä juottolalta ja yläkertaan saapuessani haltioiduin aivan täysin.

Ruokailutila oli hiukan hämyisä lämpöistä valoa antavien lyhtyjen valossa ja seinille oli kiinnitetty Fidel Castroa esittäviä valokuvia ja tottakai seinällä roikkui myös punainen lippu, jossa oli Che Guevaran kuva. Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin monen ruokailijan jättämä viesti tai nimimerkki, joita ravintolan seinät ja katto olivat täynnä. Myös monesta ravintolan asiakasryhmästä oli otettu kuva ja oli kiinnitetty seinälle kertomaan ravintolan kävijähistoriaa. Yhtäkään mautonta viestiä en löytänyt onnekseni ja pystyin huokaisemaan helpotuksesta. Vieraat kunnioittavat ravintolan tunnelmaa.

Aloin kuitenkin hetken oleilun jälkeen soimata itseäni jälleen, koska en vieläkään ole käynyt Castron Kuubassa katsomassa sitä todellista Kuubaa, vielä kun se on mahdollista.

Teimme ruokatilauksen tarjoilijalle ja kaivoin kynän esille. Tottakai minunkin oli jätettävä merkki käynnistäni kyseiseen ravintolaan. Mikäli vierailet joskus Skopjessa ja kyseisessä ravintolassa, niin tarkkaile yläkerran hirsiä. Saatat löytää väärin kirjoittamani huudahduksen.

Ja jotta kokemukseni ravintolasta olisi täydellinen myöskään kokki ei pettänyt minua. Tilaamani liha, jonka nimeä en todellakaan nyt muista, oli suussasulavaa. Ainoa asia, joka harmitti oli lasissani ollut Coca-Cola. Sen tilalla olisi pitänyt ehdottomasti olla täyteläistä punaviiniä.

Hintatasoltaan ravintola oli edullinen verrattuna kylmän pohjolan juottoloihin ja syöttölöihin. Ruoka ja juoma maksoi yhteensä noin reilu kymmenen euroa. Jälkiruuaksi olisi voinut nauttia aidon kuubalaisen sikarin hienostuneesta aromista, mutta koska itse en ole vielä opiskellut tuota spaddun imemisen erikoistaitoa, tyydyin vain pummaamaan seurueestani biitin aitoa ruotsalaista nuuskaa.

Lupasin pyhästi itselleni saapua toistamiseen kyseiseen syöttölään ja juottolaan ja tuolloin nautin myös sen lasillisen viiniä, tai ehkä kaksi. Eikä se oikea Kuubakaan olisi hullumpi..

Kun taivaalta leijui hiutaleita..

Säpsähdin hereille kännykkäni herätyskellon ääneen. Vaivalloisesti käteni yritti tavoittaa tuota ärsyttävän äänen lähdettä ja mielessäni leikittelin ajatuksella, kuinka uskollinen Nokiani helähtää seinään ja antaa minun jatkaa ansaittuja uniani.

Kello oli 0610. Kirosin jälleen mielessäni itseäni ja tapaani valvoa reilusti yli puolen yön,vaikka tiedossa oli, että aamulla on aikainen herätys. Napsautin pöytävalon päälle ja vaivautuneesti kömmin peiton alta pimeään, kylmään ja sateiseen aamuun. Fiilikseni olivat lähinnä painokelvottomat ja ainoa ilo oli se, etten ollut ainoa kärsijä eikä minulla ollut krapulaa. Tai mistäpä se darra olisi kuivassa leirissä tullutkaan..

Kömmittyäni ulos körmystä näin oudon hiipparin, vaatteissa mallia siviili, lähestymässä minua käytävällä. Mikä ihme hymyilee noin leveästi tähän aikaan aamusta näin koiramaisessa ilmassa? Hetken unihiukkaa silmistä pyyhittyäni tunnistin tuon ihmetyksen ja totesin sen olevan "Fasse". Fassella oli syytä hymyillä, sillä oli Fassen kotiinlähdön aika.

Keräsin itseni hiukan ryhdikkäämpään ja sotilaallisempaan olotilaan ja lähdin saapastelemaan kädet taskuissa kohti autoa taivaalta tulevan veden tippuessa baretin reunoilta. Perkele ku paleleekin,vaikka lämmintä on noin 10 astetta enemmän, kuin Suomen nollakelissä.

Seuraava havaintoni oli auton etupenkiltä, kun yritän epätoivoisesti saada koppiin lämpöä. Kuljettaja kaarsi auton parkkiin ja jäimme odottamaan sinivalojen välkkeessä kotiutuvien kyytiä. Yht´äkkiä havahdun ja katsahdan sivuikkunasta ulos.. Mitä tapahtuu olenko hereillä vai näenkö unta? Näen vieressäni moottoripyörän, joka polttaa kumia savupilven noustessa takapyörästä. Hetken kerään ajatuksiani ja totean tilanteen olevan ilmeisesti mahodollinen ja vaivun jälleen horrokseen, jossa haaveilen kesäkuumasta kelistä kaksipyöräisen silmäteräni kanssa.

Ensimmäinen blueparade järjestettiin aamutuimaan ja meteli oli korvia huumaava. Hyvää huomenta Lipljan; on aika herätä! Vaikka tosin todellinen muslimihan on jo kumarrellut jallatornin säestäessä reilusti ennen omaa heräämistäni. Seuraava kotiutuvien kunniaksi järjestetty valo- äänishow järjestettiin muutamaa tuntia myöhemmin. Kotiutuvat lähtivät kahteen eri suuntaan. Toiset halusivat viettää laatuaikaa läyhynsä seurassa ja toiset taas saivat nauttia jo hiukan eläkeiän ylittäneen Itä-Eurooppalaisen lentoyhtiön omistaman lentokoneen pomppuisesta kyydistä. Pilotti oli ilmeisesti ammattilainen ja konekin täytti mitä varmimmin jonkun kansallisen valtion vaatimustason lentoturvallisuudesta, vaikka yhtiö olikin kilpailutuksessa halvin, out of bounds listan jälkeen. Tai ainakin näin luulen.

Muutama taistelija näytti kentällä siltä, että leirissä oli tarjoiltu sitä hassun makuista irlantilaista kahvia edellisenä iltana oikein tuelta. Kahvin antama hövelikäytös jatkui matkalaukkutarkastuksessa ja osa taistelijoista kävi niin hitaalla, että valtion virkamieskin näytti viisaalta, ja välillä jopa jonhdonmukaiselta.

Muutaman matkustamoon mennessä olleen Leathermanin ja kääntöveitsen takavarikoinnin jälkeen saatiin onneksi kaikki Fasset sisälle odotustilaan ja meikäläinen pystyi vaihtamaan vapaalle. Takaisin "kotiin" ja Xbox tulille. Hiukan änäriä jälleen..

Jossain vaiheessa iltaa starttasimme sateiseen ulkoilmaan ja suuntasimme jälleen abodille. Perillä nautimme sateisesta ja pimeästä, joskin olosuhteisiin nähden melko lämpimästä, säästä ja päätimme siirtyä sisätiloihin. Eikä mennyt aikaakaan, kun kentän ovet avautuivat ja sisään lampsi ihmetystä täynnä olevia reippaita nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia. Kyseessä oli siis rotaatio ja taivaalta oli leijaillut koneellinen uusia hiutaleita Kosovon maaperälle!

Zaunava..

Kuului sihahdus, kun tölkillinen olutta aloitti ensiapunsa jo orastavasta kuivuudesta kärsivälle faitterille. Klunk, klunk, klunk. Viileä, juuri jääkaapista hetkeä aiemmin noudettu tsekkiläinen olut viilensi mukavasti sisältäpäin yltäpäältä hiessä olevaa taistelijaa. Pieni horjahdus ja olutta läikkyi hiukan reisille. Pyyhkäisin kädelläni huurtunutta ikkunaa, jotta näin ulos samalla, kun kärvistelin kuumuudessa. Toinen horjahdus ja jouduin ottamaan hiukan tukea, jotta pysyin istuallani.

"Heitähän lisää löylyä!" kuului ääni samalla, kun yksikkömme jäi hiljalleen taaksemme. Kiuas alkoi porista ja miehet kyyristyivät samalla, kun sauna huojui ja tärähteli. Pyyhin jälleen kädelläni ikkunaa ihmetelläkseni missä kohtaa matkasimme. "Taisimme juuri ohittaa korjaamon." joku sanoi.

Taustalla soi Metallica ja kaikki hymyilivät leveästi löylyhuoneen lauteilla ja nauttivat Tsekkien leiristä saatuja alkoholittomia oluitaan. Meneillään oli kuivakausi Camp Villessä juuri ennen suomalaisten rotaatiota.

Muutamien vesikauhallisten ja niitä seuranneiden kyyristelyiden jälkeen tärinä ja horjahtelu taukosi. Avasin oven ja astuin yksikkömme pysäköintialueelle samalla, kun kiedoin itseni jälleen pyyhkeeseen. Takanani oli ensimmäinen ja unohtumaton kierros Zaunavalla Camp Villessä.

Zaunava on vanhoista Jugoslavian armeijan Zastava maastoautoista entisöity Zastava, joka vetää perässään samanmoisesta Zastavasta rakennettua saunaa. The ultimate Zastava sauna mobilen, eli Zaunavan, kiihtyvyydeksi on ilmoitettu 0 - 80 celsius asteeseen 30:ssä minuutissa. Kyytiin mahtuu neljä isohkoa saunojaa tai sitten useampia pienempiä. Zaunava liikennöi tilattuna suomalaisten leirissä Camp Villessä, Kosovossa. Huhujen mukaan Zaunava on nähty tulilla myös Film-Cityssä.

Zaunavan tarina alkoi vuonna 1999, kun suomalaiset rauhanturvaajat perustivat tukikohtansa Lipljanin kylässä sijaitsevan entisen paperitehtaan alueelle. Suomalaiset löysivät uuden tukikohtansa alueelta kolme hylättyä Jugoslavian armeijan Zastava viestimaastoautoa, joista yksi entisöitiin alkuperäiseen kuntoonsa. Entisöinnin jälkeen ylikersantti Jari Jokinen mietti miten jäljelle jääneet osat voisi vielä hyödyntää ja tottakai suomalaiselle soturille tuli mieleen sauna.

Jokinen esitteli ideansa muille ja historiallinen Zaunava alkoi muotoutua. Yksi Zastavista oli leikattu kahteen osaan, ja sen perästä rakennettiin hinattava sauna ja etupää toimii vieläkin grillinä. Tämän jälkeen mobilisoituun saunaan asennettiin kiuas ja seinät sisustettiin perinteisen suomalaisen saunan tyyliin puulauteilla ja puisilla seinäpaneeleilla.

Zaunavan löyly on yllättävän pehmeä ja kostea ja hiki nousee pintaan helposti. Tarvittaessa täysikokoinen puukias antaa vastusta kovemmallekin löylyn heittäjälle. Vielä kun Zaunava on anniskelualuetta on tuon erikoisen suomalaiskeksinnön asema ehdottomana ykkös nähtävyytenä Camp Villessä ollut horjumaton. Zaunavaa on kuulopuheiden perusteella yritetty vuokrata ympäri Kosovoa eri tukikohtiin, mutta ainakin tähän asti se on malttanut tarjota ainutlaatuisia löyjyjään pääasiassa suomalaisten leirissä Camp Villessä, niin isoille herroille, kuin tavalliselle jääkärillekin.

Lisää aiheesta:

http://www.nato.int/kfor/chronicle/2004/chronicle_07/13.htm

http://www.mil.fi/rauhanturvaaja/uutiset/198.dsp

http://images.google.com/imgres?imgurl=http://www.rauhanturvaajaksi.fi/images/gallery/SKJK_mobilesaun

Zaunava. Entisen Jugoslavian armeijan Zastava-maastoajoneuvosta rakennettu mobilisoitu sauna. Zastavan voi tavata saunottajiaan ajeluttamassa Camp Villestä, Kosovosta.