Kahvilassa..

Ratsastaja hevosineen 7 mile beachilla Negrilissä.

Istuin hetken hotellihuoneemme ulkopuolella rappusilla ja polttelin viimeiset sentit jäljelle jääneestä kuubalaisesta. Siemailin Red Stripe olutta ja kuuntelin käytävän päässä bilettäviä New Yorkkilaisia, katselin paria Italialaista vanhempaa rouvaa, jotka yrittävät naurattaa huomattavasti nuorempia Jamaicalaisia miehiä – tai toisin päin. Aasiassa vanha eurooppalainen mies ja nuori aasialainen nainen on tuttu näky. Täällä asetelma on toisin.

Pääsimme Negriliin turvallisesti Knutsfordexpressin kyydillä (www.knutsfordexpress.com). Tiedustelimme päätepysäkiltä hintaa jälleen kerran erittäin aktiivisilta taksikuskeilta. He naurahtivat ja osoittivat kadun toiselle puolelle. Pure Resonrtin kyltti siinti Chicken Jerk kärryn takana. Perinteisesti turistia olisi viilattu lakkiin ja kyyti olisi sovittu. Auto startattu ja ajettu toiselle puolelle katua hyvä rahatukku silmissä. Ei sentään täällä.

Respassa koimme jälleen yllätyksen. Nettihinnan päälle napsahti veroja, kaupunkiveroja ja käsittelymaksuja noin 100 USD edestä. Hintaa alkoi olla jälleen reilusti ylitse reppureissaajan budjetin. 5 yötä ja yli 400 USD. Parempi olla parempi kämppä!

Saimme huoneen tasan kello 14.00, kuten netissä luvattiin. Huone oli siisti ja perinteisen karu. Ei

Hedelmätori Negrilin keskustan tuntumassa.
Poistimme banaaneja ja appelsiineja.

hintansa arvoinen. Sänky on erinomainen ja tyyny vähän liian korkea. Herkät niskani ovat jumissa. Muutoin hotellin piha ja allas on ok. Riittävästi tilaa eikä porukkaa ole häiriöksi asti. Netti kuuluu hintaan, tosin nopeus ja saatavuus vaihtelee todella paljon. Ei tahdo Bob Marleyn sanoitukset tulla sujuvasti Spotifyn kautta.

Olin äsken erilainen. Poltin sikarin. Savun määrä oli vakio mutta tuoksu eri. Kukka tuoksuu tälläkin hetkellä. Jenkit polttaa viereisen huoneen edustalla. Ganjaa kaupitellaan vapaasti kaikkialla. Sätkää kääritään kaupan vihannesosastolla, muistomerkkimyymälässä ja idyllisessä kahvilassa. Lapset eivät haittaa eikä häiritse. Törmäsimme Miitan pikkuserkkuun ja hänen vanhempiin. Heille ei kuulemma tarjota niin paljoa höpöheinää, kun on lapsi mukana. Hyvä niin.

Negril on kuuluisa rannastaan. 7 mile beach on kuuluisa ja yksi maailman kuuluisimmista baareista löytyy myös täältä. Rick´s Cafe. Se on äänestetty joskus maailman 10 parhaan joukkoon. 10 taalan taksikyydin jälkeen me tyydyimme syömään Jerk purilaisen ja juomaan olutta. Silläkin tyylillä menettää rahansa, vaikka varsinaiseen menuun emme edes katsoneet. Negrilin kallein mesta.

Rick´s Cafe on ollut maailman TOP 10 baari-listalla.

Vaikka Rikin mesta onkin kallis, on se silti näkemisen ja kokemisen arvoinen. Kahvilan alueelta löytyy ilmainen uima-allas, jossa on lähestulkoon aina tilaa, mahtavat kalliot ja jyrkänne mereen ja ennen kaikkea hyppyreitä, joista turistit pääsevät kokeilemaan uskallustaan. Lisäksi paikalliset hurjapäät tekevät tippien toivossa omia showhyppyjään vielä hivenen korkeammalta, jonne turpatäynnä oleva turisti ei pääse. Hyppiminen on omalla vastuulla, vaikkakin kahvila ylläpitää hengenpelastajaa koko ajan valmiudessä. Varoituskylttejä ja vastuuvapautuksia on amerikanmalliin ja asiakkaita samalta mantereelta myös ihan riittävästi. Paikka on miellyttävän chilli aamupäivän ja alku iltapäivän. Tämän jälkeen resorttien bussit ja katamaraani retkeläiset löytävät tiensä perille ja alkaa kuhina. Jenkki toisensa perään ja muutama kanukki valtaavat mestan ja alkaa spring breakin alkutunnelmointi. Nuoret hyppivät mereen ja vanhemmat ottavat kuvia taustalla siintävä sinisen turkoosin meren samalla tuoden tiettyä taikaa tapahtumiin.

Kahvilan korkein hyppytorni on 35 jalkaa, jonne tosin turisti ei pääse. Kahvila on tuhoutunut kaksi kertaa vuonna 1988 ja toisen kerran -90 luvun puolivälissä. Ensimmäisellä kerralla aallot veivät kaiken ylittäessään hyppytornin ja toisella kerralla yli 80 jalkaa korkeat aallot eivät jättäneet mitään arvailujen varaan. Meren voima on käsittämätön ja aaltojen korkeutta on vaikea uskoa ylhäältä kun katsoo alas. Onnekseni en asu hurrikaani alueella.

Rikin hyppyreitä ja turisteja. Aallot ovat joskus vyöryneet
reilusti yli korrkeimman telineen hurrikaanin tehdessä tuhoja.

Vietimme miellyttävän päivän Rikin kavilassa Miitan pikkuserkun ja tämän isän kanssa. Paikka oli niin upea, että päätimme mennä sinne vielä toistekin. Heti kun vaan sopiva hetki löytyy.

Kahvilan lisäksi ranta on enemmän tyyliseni. Hienoa hiekkaa, turkoosin sininen meri ja kerrankin rannalla palmurajassa on ravintoloita, juottoloita ja kaljakärryjä. Kaupustelijat häiriköi, muttei pahasti ja rastafari yrittää myydä pilveä. Kyllä turistin kelpaa. Pilveäkään ei tarvitse ostaa, kun käry on niin kova koko ajan, että otsalohko on kipeenä illalla passiivisesta sauhuttelusta. Tai sitten se on vaan nestehukkaa paahtavasta auringosta. Päivä rannalla oli onnistunut kun tuuli ei puhaltanut hiekkaa silmiin. Rantatuolit on ilmaisia ja kuka vaan voi istahtaa mihin vaan. Resortit pitävät vain omista asiakkaistaan parempaa huolta. Päivän kruunasi Miitan osalta kauan odotettu ripsihuolto. Karibialla ripsihuolto ei ole vielä arkipäivää, vaikka Korsolaisetkin ovat siitä saaneet nauttia jo useamman vuoden. Miitta kannusti rahallisesti Negril de Nail nimistä yritystä noin 7150 jamaikan dollarin verran. Eli 55 eskoo huollosta.

Rick´s Cafe ennen turistimassoja.

Omistaja on alun perin Japanista ja lopulta jenkkien kautta päätynyt Negriliin. Mieluummin kuitenkin näillä leveysasteilla maksaa hivenen laadusta, kuin ottaa kadun varresta kookoksen vierestä ammattilaisen, joka käyttää erikeepperiä tai omaa yhdistettään. Toivotaan että ripset pysyy kiinni eikä silmät turpoa! Ukkeleille suosittelen sillä välin rentoutumista vastapäätä olevassa ravintelissa, jossa anniskellaan muun muassa kansallisolutta nimeltä Red Stripe.

Lokaalit tekivät näytöshyppyjä
sieltä minne turisti ei pääse.

Negril on tuhottoman kallis reppureissaajalla, mutta silti se kannattaa kokea. Keskustan ja syrjäisimpien katujen marketeista on helppo poistaa perusraaka-aineet ja pystyy ite vääntämään mättöjä. Säästää edes hivenen. Myös kadulla puolikkaissa tynnyreissä paistettua  Jerk kanaa kannattaa suosia. Puolikas kana 5 jenkkitaalaa.

Negrilin plussat: Rick´s Cafe ja sen tunnelma altaineen ja hyppyreineen, 7 mile beach ravintoloineenja ihmisineen, Negril Gym, jossa pystyy suorittamaan perustreenit hyvin 500 JD hinnalla, sekä Jerk kana kadulta ostettuna. Sitä ei tartte edes erikseen hehkuttaa!!!

Miitta bodaa Negril Gymillä.

Negril Gymin löydät Norman Manley Bulevardilta
köhestulkoon Treveller´s resorttia vastapäätä.

Kuin heinäpellossa asuisi..

Ocho Rios ja Karibian meren risteilijä.

Astelimme metalliportista sisään. Paikallinen rupu oli lähtenyt urhoollisesti opastamaan meitä kysymättä, eikä edes löytänyt perille. Ihan itse sai suunnistaa. Sisäpihalla istuskeli muutamia nuoria miehiä. Tuttu tuoksu tietyistä Kontulan ja Jakomäen kerrostalorapuista tulvahti sieraimiini. Lasittuneet silmät seurasivat uusia tulokkaita. Ja sen jälkeen juttu jatkui normaalisti. Maista nyt! Maista nyt! Tukevampi lasisilmä yritti painostaa toista kokeilemaan elämänsä ensimmäisiä tötsyjä.

Respassa meitä oli vastassa Andrew niminen nuoriherra, joka oli erittäin iloinen ja rennon oloinen. Paikka vaikutti mielenkiintoiselta. Olimme varanneet dormi majoituksen, koska koettelemukset Kuubassa osoittivat että travellerin rahat menee näemmä täysin turhaan. Andrew opasti meidät huoneeseen, jossa oli kolme kerrossänkyä ja homeinen WC. No vähän katossa oli kosteusvauriota. Muuten paikka oli siisti ja jopa miellyttävä. Nuorten reppureissaajien suosima.

Reggae Hostel, Ocho Rios. 6 hengen dormi.

Asetuimme taloksi ja aloitimme tutustumisen Ocho Rioksen kylään. Kaupoissa oli tavaraa, ostareilla myytiin krääsää ja ranta oli mielestäni upea. Maksulliselle rannalle pääsi Hostellin kupongilla ilmaiseksi. Ei tullu ruput häiriköimään. Hostellin sänkypaikka maksoi 20 jenkkitaalaa yöltä ja oma huone olisi ollut 70 taalaa. Melko arvokasta kuitenkin. Vähän yllättävän arvokasta.. No sesonki aika selittää varmasti osaltaan, mutta jälleen Aasian travelleri kokee kaipuuta itään.

Rannalla oli paljon perheitä, pariskuntia, yksittäisiä auringonpalvojia, muttei kuitenkaaan älyttömästi turisteilta vaikuttavia ihmisiä. Muutenkaan Ocho Rioksen katukuvaa ei täytä kukkahattutädit vaan paikalliset ihmiset. Tunnelma on rento ja savuinen, ganjan käryinen. Kaduilla on turvallista liikkua. Ainakin majapaikkamme lähiympäristössä. Paikalliset köyhät yrittävät kyllä avuliaasti johdattaa sinut tipin toivossa määränpäähäsi ja kerjäläinen tulee vetoamaan jumalaan kun hän haluaa sinun ostavan hänelle ruokaa. Rastafari yrittää kaupata käsitöitä ja hedelmäkauppias haluaa päästä eroon baanaaneistaan. Diggaan tästä enemmän kuin Kuubasta. Löysimme jopa punttiksen, joten sain

Myers fitness club, Ocho Rios.

vaimonikin pysymään hetken aloillaan. 10 USD per naama päivä lipusta. Melko kallista, mutta toisaalta kohtuullista. Myers fitness löytyy netistä. Suosittelen.

Pariskuntana liikkuvana hostelli tietysti aina asettaa omia hankaluuksiaan, mutta sopu sijaa antaa ja kun muistaa ettei asu huoneessa yksin, niin ajan voi ottaa kokemuksena. Vaikka yöllä metallinen kerrossänky natiseekin jokaisessa liikkeessä, nuoret bilettävät aamuun asti ja hyrrä seinällä vain siirtää kuumaa ilmaan paikasta toiseen en täysin lyttää hostelleja. Etenkin yksin matkaavalle ja kavereille se on erittäin edullista ja kokemuksia antavaa matkailua. Uusiin ihmisiin on varmasti hepompi tutustua, jos vaan jaksaa itse nähdä vaivaa ja hyviä vinkkejä ja kokemuksia on saatavilla. Kaikkea ei tarvitse itse tehdä ensin päin mäntyä.

Nähtävyyksiä ja retkiä hostellista järjestettiin jokapäivä.  Me tyydyimme kuitenkin vain läheiseen rantaan ja omatoimiretkeen vesiputouksille. Noin kolme kilometriä länteen kylän keskustasta on meren rannassa pieni vesiputous ja sitten siitä vähän matkan päässä Dunn´s riverfalls. Todella kaunis paikka, jossa pääsee kävelemään merestä asti vesiputouksen yläosaan. Omalla vastuulla totta kai, mutta varovaisuudella höystettynä. Ei kannata ottaa mitään opasta, koska tällöin joudut todella noloon käsikädessä tyyliseen etenemiseen, jossa välillä porukkaa huudatetaan videokameralle ja otetaan yhteiskuvia ja plaa plaa..

Dunn´s vesiputous ja turistit.

Yritä kiilata juuri parin turistipoppoon väliin ja saat hetken omaa rauhaa ja aikaa kiivetä. Vesikengät on hyvä olla tai vastaavat tossut. Meillä oli lenkkarit ja vaelluskengät, jotka kuten arvata saattaa, kastuivat. Osa lokaaleista vetää paljain varpain, mutta ehkä he tuntevat reitin. Kylteissä vaaditaan kenkien käyttöä ja kaikkien kassien ja kameroiden poisjättämistä ja tallelokeroon sullomista. Ymmärrettävää, sillä välillä saattaa olla vähän hankalampi kohta tai sitten vaan mulaat kuten mä tein. Kuvat pystyy käydä ottamassa jälkeenkin päin sillä nousujen määrää ei ole rajattu mitenkään ja tärkeimpiin kohtiin pääsee rakennettuja lavereita pitkin kätevästi. Lysti maksoi 20 USD per naama, mutta väittäisin sen olevan sen arvoinen. Mesta on auki 8.30 – 16.00 ja suosittelen menemään ennen tai jälkeen suuren turistilauman. Ne on rasittavia.

Vaelluskengät toimivat hyvin vesiputouksella.

Eli Ocho Rio on kauniin laguunin rannalle muotoutunut kaupunki, jossa on kaikki tarpeellinen. Se on hyvä kohde myös omatoimi matkaajalle ja etenkin niille ketkä haluavat pössytellä. Suosittelen rantaa

ja Dunn´s vesiputouksia.

Mutta teille kaikille pössyttelijöille tiedoksi että pilvi, ganja , kukka tai mikä se sitten sen heinän nimi onkaan niin on kiellettyä myös täällä. Vaikka poliisi saattaakin sulkea silmänsä tältä mieltä avaavasta meditaation välineestä, on täällä myös muutama turisti kuollut ganjasta lähteneestä välienselvittelystä poliisin kanssa. Kertoi viereisellä punkalla jointtia käärivä Brittein-Jamaikalainen mies, samalla kun kysyi haluammeko mekin maistaa.

Ocho Rioksen ranta hostellin vieressä oli miellyttävä.

Rankka Reissu kieltäytyi jyrkästi huumeista eikä kannata niiden käytön aloittamista! Ei edes viihdetyylisesti. Pysytään me tiukasti vain Kuubalaisissa sikareissa!

Paikallinen olut merkki,

Welcome to Kingston..

Saint Augustine muotoili kuuluisan lausahduksen, joka löytyy
myös Reggea Hostel Ocho Rioksen seinältä.
Vaimoni koki filosofisen hetken ja päivitti lauseen:
Elämä on kuin suklaarasia, he jotka eivät matkusta
syövät vain yhden liköörikonvehdin.

Welcome to the Kingston international airport. Cayman saarillataksikuski oli huolissaan ja kauhuissaan, kun kuuli suunnitelmastamme vierailla seuraavalla saarella hiveven etelämpänä. Hän oli kuullut paljon pahaa, pelottavia asioita. Olkaa varovaisia!

Sen olin kuullut myös monelta muulta. Monet ovat olleet kauhuissaan, monet ajattelevat heti pahinta, monia varmasti pelottaa. Rajamuodollisuudet olivat melko nopeat, vaikkakin virkapukuista kiinnosti tällä tuloasemalla enemmän meidän tarkoitusperämme ja suunnitelmamme kuin esimerkiksi Kuubassa. Hämmentävää, mutta hyväksyttävää. Ehkä täällä on vaarana, että eurooppalainen yltäkylläisyyteen tottunut turisti jää loisimaan ja viemään heidän pienetkin sosiaaliedut. Matkan tarkoitus? Mielihyvä! Hän katsoi minua paheksuvasti. Jälleen yksi ylimielinen pilvenpolttaja, hän varmasti ajatteli. Korjasin nopeasti: Vapaa-aika ja matkailu. Jouduin selittämään yksityiskohtaisesti reissusuunnitelman lentoineen aina Helsinki-Vantaalle asti. Lopulta jää suli ja leimasin pamahti. Tervetuloa Jamaikalle!

Otimme laukkumme ja marssimme ulos terminaalista taksinvälittäjän luokse. Hän oli erittäin ystävällinen kuten aina. Ylihintainen taksi alle. Tai oikeammin Hiace. Niin lämpöisiä muistoja Suomesta. Eräällä hyvällä ystävälläni on samanlainen, mutta punainen. Ehkä vähän huonommassa kunnossa kuin tämä Jamaikan helmi, mutta yhteistä on varmasti se että molemmissa katsastusmies joutuu hetken hieromaan ohimoitaan ennen leimaa.

Kuski tiesi totta kai tarkasti osoitteen ja noin puolen tunnin ajomatkan jälkeen, yöllä alueella jossa ei saisi liikkua yhdenkään matkaoppaan mukaan, hän kysyi osoitetta. Olin hivenen tutustunut karttaan ennen gabi kyytiä ja tiesin että olemme hoodeilla. Hän ei siis täysin yritä kusettaa. Hän ei vain tiedä. Annoin osoitteen ja kuski yritti soittaa majapaikkaamme. Ei vastausta. Lopulta osoite löytyi. Talo oli korkean muurin ympäröimä. Muurin päällä oli metallisia piikkejä vaikeuttamassa ylittämistä. Kaikki talon ikkunat oli peitetty vahvoilla kaltereilla ja kaikkien ovien edustoilla oli vahvat kalterihäkit. Seisoskelimme massiivisen portin edustalla, joka oli lukittu vahvalla munalukolla. Talo oli pimeä. Taksikuski katseli rauhallisesti ympärilleen ja koputti porttiin avaimillaan. Rinkkamme nököttivät maassa. Lopulta taloon syttyi valo ja nainen hihkaisi, että tulee. Alkoi lukkojen availu ja lopulta nainen oli luonamme portilla. Aloin kaivaa 35 US taalaa länskärille ja nainen katseli huolissaan ympärilleen. Kuskilla ei ollut vaihtorahaa. Alkoi turistimainen säätäminen rahatukut käsissä. Nainen huolestui. Ihmiset katsovat, ihmiset katsovat!!! Hän yritti saada meitä sisään, porttien turvaan. Lopulta yhteisymmärrys syntyi kuljettajan kanssa ja portti pamahti kiinni. Naks ja lukitus turvasi selustamme. Nainen opasti meidät vielä yhden kalteriportin läpi huoneeseemme ja rentoutui. Hän pahoitteli että oli nukahtanut ja tiedusteli vointiamme ja suunnitelmiamme. Hän kertoi avuliaasti kaikki tiedot joita tarvitsimme. Lopulta pääsimme nukkumaan hyvään sänkyyn noin kahden vuorokauden valvomisen jälkeen. Se oli luksusta.

Seuraavana aamuna rouva opasti meidät aamiaiselle läheiseen pikaruokalaan. Patty ateria limulla, joka oli ihan ok, muttei hirveästi poikennut muista pikaruokaloista. Huomiota saimme hivenen kalpeammalla lookillamme kaduilla ja ravintelissa muiden ollessa enemmän väriltään sellaisia, jotka kestävät paahteen. Olo oli kuitenkin turvallinen ja lapset naureskelivat. Asetelma oli toisin päin.

Kirjauduimme ulos majapaikasta ja menimme kadun varteen odottamaan bussia numero 31. Yard Style, 130 Weymouth Drive sai jäädä taaksemme vain yhden yön jälkeen. Kingston ei houkutellut vaan mieli teki päästä rannalle tunnustelemaan hiekkaa. Varpaanvälini huusivat sitä. Ja Miitta mainitsi siitä kuinka hyvältä kaksi vuorokautta putkeen jalassani olleet vaelluskengät tuoksuivat. Yeah!

Eteen tuli pikkubussi, johon muutama paikallinen änki sisään. Kysyin kuskilta minne hän menee ja saimme sovittua että hän heittää meidät Three Mile kaupungin osaan, josta saisimme Road Taxin Ocho Rion rantakohteeseen. Lopulta kuitenkin hivenen hankalan englannin ymmärtämisen jälkeen kuski sai meidät suostuteltua menemään hänen kyydillään keskustaan asti, josta pääsemme suoraan Ocho Rion bussin kyytiin. Kyyti maksoi kahdelta hengeltä noin 400 J$, kun 1 euro on 128  paikallista. Eli halpaa kuin saippua. Bussiasema oli perinteinen paikallisten katastrofi. Pikkubuseja oli sikin sokin. Kaupustelijoita, matkaajia ja jälleen kaupustelijoita. Haju oli perinteinen kaatopaikkamainen ja ihmiset todella ystävällisiä ja avuliaita. Vahva Ganjan käry täytti sieraimet ja olut maistui porukalle, etenkin yhden dösän kuskille. Lopulta löysimme bussit, viimeisestä nurkasta, jotka lähtevät määränpäähämme. Bussi oli täynnä, mutta se otetaan vielä enemmän täyteen. Lopputulemana oli että 15 hengen bussissa istui erittäin tiiviisti 34 henkilöä. Onneksemme matka ei ollut kuin reilun tunnin ja 1200 J$. Myös tästä kokemuksesta tuli fläsäreita. Muinoin Vietnamissa oli samantyylinen tapa. Auto otetaan täyteen!

Kuljettaja aloitti kilpa-ajon ja takapenkillä istunut rastafari huuteli kannustushuutoja. Kuski kanttasi kiitettävällä ripeydellä kohti vuoristoa, eikä juurikaan hiljentänyt mutkaisella ylös ja alas kiemurtelevalla pikataipaleella. Selkä ja perse alkoi puutua noin 15 minuutin jälkeen istuessani puolittain lisäpenkillä käytävällä Miitta vieressäni. Mutta kuten on sanottu ennenkin, niin linja-autossa on tunnelmaa. Ja paikallisten dösässä on sitä vielä enemmän.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pääsimme ehjänä perille bussikuskista huolimatta ja majapaikkamme alkoi siintää edessämme. Ganjan käryinen Reggae Hostel Ocho Rios. Todellakin pilven tuoksuinen, todellakin. Mutta siitä sitten vähän myöhemmin.

Kun Kuuba ei päästä irti..

Trinidadin Mayor plaza.

Trinidad. Se oli sitä mitä luvattiin. Kaunis, vanha ja hyvässä kunnossa. Turisteja oli muttei liikaa. Casa Particularin omistaja Elisardo lähetti fillarilähetin meitä vastaan Viazulin terminaalille. Hienosti lappu kädessä ja kädet pystyssä valkoiseen tetsoniin, aurinkolaseihin ja italia aiheiseen hihattomaan paitaan sonnustautunut lokaali läskäri otti meidät vastaan. Kusetuksen maku oli suussa jo ensimmäisestä käden heilautuksesta. Tämä kevyeeseen ADHD tyyliseen sairauteen kallellaan oleva kuskimma paketoi rinkan kolmipyöräisen taksinsa takaosaan, pisti musat soimaan ja aloitti hikisen urakkansa kohti majoitustamme. Pääkatu oli täynnä porukkaa, miehiä ja naisia. Olut hanat laskivat paikallista mielenrauhoittajaa muovimukeihin ja kadunvarsi grillit pöhisivät päästäen ilmaan tiukan savunsekaisen kanantuoksun. Katu oli roskainen ja ihmiset humalaisia. Poliisit moittivat fillarilähettiämme reittivalinnasta samalla paikallisen melodian pauhatessa täysillä riksamme kajareista. Täällä tuunataan kaikki kulkupelit niin hevoskärryistä 50-luvun Dodgeen.

Perille päästyämme perheen rouva ja miniä oli vastassa meitä. He olivat erittäin kohteliaita ja rouva puhui jopa muutaman sanan englantia. Miniän kanssa puhuimme erittäin heikkoa espanjaa ja elekieltä. Talo oli erittäin iso ja siisti. Hienoin tähän astisista. Ei ehkä niin sielukas kuin Guanapon Mercedeksen koti, mutta vuokramajoittumiseen oiva. Huone oli erittäin siisti samoin WC. Talo vaikutti juuri rakennetulta tai ainakin täysin rempatulta. Huoneemme vieressä oli pieni sievä sisäpiha, josta pääsi koko rakennuksen kokoiselle kattoterassille.

Aloitimme kaupunkiin tutustumiseen pienellä kaupunki kävelyllä. Ero on valtava Havannaan tai edes Havannan vanhaan kaupunkiin. Turisteja on, ravintoloita on, mutta suhde on jotenkin järkevämpi, laatu parempi ja kaupunki on kokonaisuutena paljon viihtyisämpi. Mikään bilemekka Trinidad ei todellakaan ole mutta jälleen erittäin valokuvauksellinen. Vanhojen autojen määrä on hillitympi, mutta hevosvaunujen määrä taasen suurempi. Myös Trinidadista huomaa, että turismi pyörittää käytännössä suurta osaa maan rahavarannon tuotannosta. Jokainen yrittää myydä jotain, palvelua, käsitöitä tai sitten huonetta kodissa. Kaikilla on suhteita kaikkialle ja jos vain jotain haluaa niin se turistille hommataan.

Kaupungin keskustan lisäksi Trinidadiin vahvuuteen lasken noin puolen tunnin fillarimatkan päässä

Fillari retki Playa Anconiin.

olevan Playa Anconin. Ranta on erittäin hieno, tai ehkä oikeammin rannat. Päärannalla on tietenkin iso resortti mutta La Bocan kylän ja päärannan viereen jää useita erittäin hienohiekkaisia ja idyllisiä pieniä rantoja. Suurimmassa osassa niistä on paikallinen pyytämässä rahaa pysäköinninvalvonnasta. Fillari oli 1CUC. Fillarit saatiin omasta casasta 3CUC per tsyggeli ja kunto oli mitä arvaa. Eli ei ihan priimaa mutta noin lyhyelle reissulle oikein passeli. Me kiersimme lyhyintä reittiä rannalle ja takasin tulimmeLa Bocan kylän läpi samalla haistelleen Kuubalaista maaseutuelämää. Olisipa oma maasturi ollut megessä, niin olisi nähnyt paljon enemmän. Fillariturnee Kuubassa ei olisi huono jos vaan kestää paskan ruuan ja turistille överikalliiksi tehdyn elämän.

Trinidad oli hieno ja todellinen huipennus Kuuban tutustumiseemme. Se antoi pientä positiivisuutta jo hivenen Kuubaväsyneelle matkailijalle. Kunnes.. Löysimme erittäin viihtyisän ja pienen ravintolan nimeltään Mimi. Siellä oli paikallisia syömässä, turisteja "nauttimassa" aterioitaan ja hetken päästä me. Söin kanaa ja Miitta lammasta. Ruoka oli maahan nähden jopa syötävää ja kerrankin kohtuuhintaista. Myöskään juomat eivät olleet överikalliita. Olimme löytäneet oivan paikan, johon päätimme tulla myös seuraavana päivänä.

Playa Ancon

Yöllä kello 03.00. Miitta pomppasi ylös sängystä ja säntäsi toalettiin. Tuo mulle pussi, tuo mulle pussi! Reissarin molemmat päät alkoivat antaa sitä kaikkein kauheinta mitä perustravelleri voi vain kuvitella. Onneksemme olimme hyvässä majoituksessa eikä paikallisbussissa matkalla Havannaan. Lammas tuli liukkaasti ulos!

Loppuyö meni valvoessa ja seuraava päivä seuratessa neidon vääntäytymistä WC - sänky - WC- sänky linjalla. Olo meni sen verran heikoksi, että aamun sarastaessa saimme paikallisen tohtorin vieraaksemme, joka määräsi lääkkeet. Buukattu ratsastussafari jäi käymättä ja se kokemus vaihtui jännäilyyn sen suhteen miten päästään takaisin Havannaan jos kakka on muodossa vesi.

Silloin vielä kun uskalsi vetää maasta. Naapuritalon takapihalta
löytyi oma pikku gymi. Trinidad.

Kaikki kääntyi kuitenkin se puolesta lopulta hyväksi. Antibiotiit alkoivat toimia ja kuume laski. Olo alkoi parantua ja uskalsimme hyvästellä Trinidadin. Erityiskiitos Elisardolle ja hänen perheelleen kaikesta avusta ja siitä ettei travellereiden tarvinnut edes poistua majoituksesta lekuriin jonottelemaan, vaan kaikki hoitui mestoille. Lääkärit ja lääkkeet. Jos joskus eksyn Trinidadiin tai joku tuttavani sinne menee, niin tiedän erinomaisen majoituksen. Söin myös koko Kuuban reissun parhaan aterian kyseissä Casassa. Koirakalaa maustettuna niillä mitä on saatavana ja lisukkeena sipulia ja kesäkurpitsaa. Alkukeitot ja jätskiannos ja loppulasku oli 7 CUC eli 7 EUR. Eli ei hirveä hinta laatuun suhteutettuna.

Trinidad jäi taaksemme ja olimme jo täysin valmiita poistumaan Kuubasta. Lentomme lähtisi 21.1 05.00 ja meidän tulisi olla kentällä hyvissä ajoin. Näin teimme ja saavuimme Havannaan noin kello 22.00 edeltävä iltana. Otimme pimeän taksin, kuten Kuubassa suositellaan ja menimme terminaaliin numero 3. josta kaikki kansainväliset lennot lähtee. Ei näkynyt Cayman Airlinesin lentoja ei. Infon täti kertoi meidän olevan väärässä terminaalissa ja pitäisi mennä isosta ja kahviloita täynnä olevasta mestasta terminaaliin numero 2. Otimme edestä gabin joka vei meidät muutaman kilometrin päässä olevaan lähtörakennukseen 5 CUC hinnalla. Auts.. Viazul - terminaali kolme 11 CUC  ja nyt vielä tämä. Hintaa liikaa.

Aloitimme ajan tappamisen. Pelasimme pasianssia kännykällä, yritimme nukkua ja söimme keksejä.

Havannan kansainvälinen lentokenttä joskus yöllä ja ukona.

Tunnit matelivat ulkona odottaessa. Ei, me emme päässeet sisälle. Tuli mieleen vanhat hyvät muistot Intialaiselta lentokentältä, jossa myös joskus majoituin.

Lopulta kuitenkin lähtöselvitykseen tauluun pamahti lähetevästä lennostamme. Aivan mahtavaa. Kamat kasaan ja sisälle lämmittelemään. Jono oli sievä muttei mahdoton. Vuoromme tuli ja ojensimme passit. Kaikki vaikutti hyvältä, kunnes check-inin kaljupäinen mies kysyi taikasanat. Onko teillä lentoa pois Jamaikalta? Öö.. Ei ole.. En voi laittaa teitä koneeseen, koska Jamaikan viranomaiset vaativat jokaiselta maahantulijalta myös lipun pois. Monttumme aukesi ja olimme tyrmistyneitä. Eipä sitten matkatoimiston rouva muistanut mainita tästä seikasta mitään. Kuuba oli selvä hänelle ja näemmä meille kaikki epäselvää. Jälleen noviisia opetettiin raskaalla kädellä.

Koko lentokentällä ei kuulemma ole internettiä, joten ainoa mahdollisuus on mennä takaisin Havanaan ja hommata sieltä lippu pois Jamaikalta ja sen jälkeen voimme yritää uudelleen. Virkailijan mukaan lennon voi kuulemma jotenkin siirtää, kunhan siitä vaan maksaa sakon. Otimme gabin keskustaan. Perkeleen kallista. Rahat oli loppu ja automaatit eivät toimineet. Great.

Menimme keskustaan johonkin loistohotelliin, jonka aulassa saimme majoittua mukavasti sohvilla muutaman tunnin. Surffailin netissä 6 CUC tunnilta hinnalla. Lopulta muutaman vaiheen jälkeen päädyimme toiseen hotelliin lähemmäksi vielä sitä kaikkein ydintä ja siellä tuhlasimme ulkomaan puheluihin, internettiin ja ruokaan rahaa varmaan 100 CUC. Perkeleen kallista. Lopputulema. Cayman Airlines kertoi ettei lippuamme voi siirtää ja menetämme hinnan. Matkatoimistomme ei vastannut ajoissa, pystyykö heidän kauttaan siirtämään lentoa, joten tilasimme uuden lennon Jamaikalle. Tilasimme myös lennon pois. Se reissu kestää myös sitten hetken. Vuorokauden. Odottelemme päivän verran jenkkilässä Fort Lauderdalessa sitten aikanaan. No lopulta myös matkatoimistomme naikkonen vastasi ja kertoi, että hän pystyy vaihtamaan lentomme seuraavalle päivälle iltapäivälle. Great! Eli nyt meillä oli sitten kahdet liput ja käytännössä menetimme ensimmäisten lippujen hinnan. Hei hei päälle 400 egee reissubudjetista.. Myös ensi yön viettäisimme taivasalla Havannan kansaivälisen lentokentän terminaalin 2. pihassa. Nyt tosin osasimme jo mennä suoraan oikeaan terminaaliin, osasimme varata 25 CUC rahaa lentokenttäveroon, joka jokaisen on maksettava ennen kuin pääsee kentältä ulos. Ja lopulta pääsimme lähtöselvityksestä läpi ja jopa koneeseen asti. Olimme helpottuneita.

Cayman saarten pääkaupungissa George Townissa.

Nopea koneenvaihto Cayman saarilla tai siis.. Menimme kaikkien muodollisuuksien läpi puoli juoksua ja lähes koneeseen. Olimme jo lähestymässä konetta kentällä, kun virkailija huuti peräämme. Takaisin, takaisin. Teidän lentonne lähtee vasta illalla. Mitä helvettiä? Kyllä koneemme lähtee vasta kello 19.00 eikä 07.00. Damn! Rajamuodollisuudet päinvastoin ja ulos kentältä. Onneksemme Cayman saarten ihmisluonne on englantia puhuva ja erittäin leppoisa ja hyvän tuulinen. Heille mikään ei ollut ongelma vaan kaikessa on myös jotain hyvää. Myös tässä oli hyvää se että saimme nyt uuden maan tai siis yhden kuningaskunnan saaren päivätutustumiskohteeksemme yllättäen. Hieno, lämmin ja ystävällinen. Cayman saaret on miellyttävät mutta kalliit. Hinnat on suomen tasoa. Kariabia loistoristeilijät tuovat turisteja tekemään kalliita ostoksia merkkiliikkeisiin, joka myös näkyy keskustassa. Muutama iso pankki rakennus on vuosien varrella noussut ja rahaa tuntuu jostain olevan aikapaljon. George Town oli näkemisen arvoinen, mutta aika nopeesti totesimme, että mennäänpä takaisin kentälle. Olisi pitänyt lähteä ehkä vielä kauemmaksi, olisi nähnyt aitoa.

George Town

Kello kääntyi kohti iltaa ja pääsimme koneeseemme. Selkeä englanti alkoi hiljalleen vaihtua Jamaican murteeseen. Ehkä nyt pääsemme jo seuraavaan maahan!

Kuuban Mallorca..

Ainoa syötävä juttu Kuubassa on pizza tai hampurilainen.

Bussi heiluu ja tärisee. Ilmastointi viilentää olosuhteet lähinnä Suomen alkukesää vastaavaan lämpötilaan. Me ja kaikki muut turistit aloitimme noin kuuden tunnin matkan kohti Trinidadin kaupunkia.

Guanapon kylä jäi taakse ja hyvästelimme Mercedeksen. Hän oli ehdottomasti tähän asti paras ja herttaisin casan pitäjämme ja myös avuliain. Otimme Guanaposta taksin Havanaan Viazulin terminaalille noin kello 10.30 aikaan. Matka kesti reilu puolituntia ja maksoi 20 CUC. Perille päästyämme alkoi jälleen jonottaminen. Kuubalaiseen tyyliin auki oli yksi tiski ja aula täynnä porukkaa. Bussimme Varaderoon lähtisi kello 13.00. Olimme toiveikkaita, sillä olimme tulleet ajoissa. Kello alkoi käydä ja jono liikahti aina silloin tällöin. Ehkä me etenemme. Meni puolituntia, meni 15 minuuttia. Vaimollani alkoi otsasuoni pullistella. Jonon kärjessä oli edelleen samat paikalliset säätämässä, kun astuimme sisään aulaan. Jono liikahti aina välillä, mutta vain siksi että osa luovutti ja osa porukasta kävi hakemassa virvokkeita. Kello kävi.

Kävin tiedustelemassa lähtöaulan puolella olisiko toista tiskiä. Paikallinen osoitti check-inniin ja sanoi että sieltä voi ostaa. Menin jonoon ja tapasin muutaman suomalaisen. He olivat sitä mieltä, että liput pitää ostaa alhaalta, jossa jono seisoo. Olisi pitänyt poistaa liput etukäteen.

Palasin alas, jossa jono seisoi edelleen. Nyt asioimaan oli menneet seuraavat paikalliset. Kello alkoi käydä uhkaavasti kohti H-hetkeä. Epätoivo alkoi vallata mielen. Mieli teki hiekalle. Vielä hetki ja sit kärsivällisyyteni loppui. Menin uudelleen ylös check-iniin ja jonotin hetken. ”Onko mitenkään mahdollista ostaa kahta lippua Varaderoon? kysyin lontoon murteella ja nainen nyökkäsi. He eivät olleet saaneet bussia täyteen. Hain nopeasti naiseni ja matkatavarat alhaalta paikallaan seisovasta jonosta ja rynnimme yläaulan tiskille. Kello oli muutamaa minuuttia vaille yksi. 10 CUC per naama ja huomasimme hetken päästä istuvamme tyytyväisinä bussissa. Järjestelmä hoiti.

Noin parin tunnin matkan jälkeen saavuimme Varaderon kylään ja Kuuban turistiparatiisiin. Lonely Planetin mukaan suurin osa Varaderon matkaajista on viikon tai kahden viikon all-inclusive hotellien asiakkaita. He tulevat koneella suoraan paikalliselle flygari kentälle ja poistuvat tyytyväisinä muutaman viikon rannalla makoilun ja Cristal oluen siemailun jälkeen.

Ulostauduttuamme dösäriasemalta ja saimme jälleen taksikuskit kimppuumme. Taksi, taksi. My friend! Ja viisi cucendaalia olisi pitänyt jälleen köyhtyä noin kilometrin matkasta. Paikallinen yhteyshenkilömme Leo oli jälleen organisoinut majoituksen ansiokkaasti. Lähdimme taapertamaan kohti pääkatua dösäriltä ja bongasimme hevosvankkurit. 3 CUC kohteeseen. Kaupat tuli! Rinkat ja reput kyytiin ja klipiti klopoti ja kakka haisi jälleen.

Varsinainen majapaikkamme oli buukattu täyteen, joten meidät ohjattiin naapurin casaan majoittumaan pariksi yötä. Piha oli aloitettu rakentamaan, mutta jostain syystä homma oli jäänyt kesken noin useita vuosia sitten ja odotukset huoneen suhteen ei olleet kovat. Toisin kävi. Huone oli erittäin siisti ja viihtyisä. Hivenen kukkainen ja naisellinen, mutta kodikas. Hinta oli tyyris. 35 CUC yö. Sniiduilimme emmekä ottaneet aamupalaa vitosen hintaan.

Aluksi suunnittelimme viettävämme neljä yötä Varaderossa, mutta tyydyimme kuitenkin sitten vain kolmeen. Viimeisen yön olimme varsinaisessa majapaikassamme Casa Particular Mily & Orlandon luona osoitteessa Calle 53 no. 210. Erittäin siisti ja viihtyisä paikka, jossa Orlando osasi jopa englantia. Helppo asioida. Huone oli väljä jossa oli parisänky ja yksi lisävuode kolmannelle pyörälle. Aamiainen olisi bungannut sen perinteisen vitosen ja sen päälle löytyi myös kaikki ravintola palvelut drinkkilistoineen ja menuineen. Me päätimme kuitenkin pettyä järjestelmällisesti pääkadun varrella sijaitsevissa ravintoloissa. Kuubalainen safka on roskaa. Todellista kuraa!

Miksi vain kolme yötä? Kaikki on perkeleen kallista. Turistilisä on kaikessa. Majoituksessa, ruuassa, joka on pahaa, ja etenkin matkamuistoissa ja muissa hyödykkeissä. Peruskaupassa on ehkä hivenen enemmän erikoisuuksia, kuten hilloa, juustoa ja makkaraa, mutta se huomioidaan hinnassa. Me säästimme ja ostimme pullaleipää leipomosta ja haimme kaupasta juustoa lihamestarin siivuttamana ja marmeladia. Hyvin meni alas paikallisen kolan - Tukolan avulla. Kuuba vatsa kasvaa.

Varaderon ranta on upea. Sitä en kiistä. Kylän ”keskustan” kohdalla se on nautinnollisen hiljainen ilman jäätävää määrää turisteja. Yksin ei kuitenkaan tarvitse olla ja on virkistävää kuulla myös muuta kieltä kuin espanja. Rannalla puhutaan Kanadaa ja Ranskaa. Jostain kumman syystä Kanadalaiset ja Ranskalaiset ovat valloittaneet mestan. Seuraavaksi suosituinta taitaa olla matkustaa Italiasta tälle alkeelliselle kauppasaartoon alistetulle saarelle. Ja tietysti rannalta löytyi myös suomalainen pariskunta meidän lisäksemme – kuinkas muutenkaan.

Vaikka Varaderon rannat ovatkin upeat ja pitkät, 20 km, niin sieltä puuttuu kuitenkin jotain. Jotain mitä Aasiassa kolunnut travelleri olisi odottanut. Rannoilta ei löytynyt idyllisiä juottoloita chillailuun ja viilentymiseen eikä siellä ollut tunnelmaa. Rannoilta puuttuu sielu. Aivan kuin Kuuban alistuneisuus heijastuisi myös sen rantoihin, kaloihin, palmuihin. Kaikkeen. Meressä ei ole snorklaajia, vaikka aallot olisivat pienet, rannalla ei ole aktiviteetteja vaikka siihen olisi puitteet. Kaikki tuntuu jotenkin niin alistetulta ja tylyltä. Ehkä jopa teennäiseltä. Poliittinen ilmapiiri on saanut paratiisin rannat masentumaan ja menettämään toivonsa.

Toinen erikoinen piirre Varaderon kaduilla oli sen hiljaisuus. Päivällä kaduilla on ihmisiä käyskentelemässä kaupustelijoiden vedätettävänä, mutta heti hämärän laskeutuessa kaikki katumyyjät pakkaavat kamat kasaan ja sulkeutuvat porttien, lukkojen ja aitojen taakse piiloon. Ihmiset häviävät kaduilta ja ravintoloista. Kaikesta tulee autiota. Aivan kuin he odottaisivat yöllisen hirviön saapumista. Aivan kuin täälläkin pelättäisiin jotain, jotain mitä ei ole. Kaikkialla on kuitenkin turvallista.

Ehkä Varaderon yöllinen hirviö on niemenkärjen täyttämät hotellit, jotka tarjoavat kaiken. He ahmivat ihmiset sisäänsä ja maiskuttelevat niitä aamuun saakka lopulta päästäen vapauteen. Nämä suuret hotellit yhdistettynä alueen hintatasoon aivan varmasti tappaa paikallisen pienen ravintoloitsijan haaveet onnistuneesta bisneksestä pääkadun varrella. Ihmiset eivät käytä muita palveluita kuin vain sen oman hotellin, josta ovat maksaneet itsensä kipeäksi. Luonnollista.

Mutta jotain kalliin positiivistakin. Löysimme kuitenkin myös kuntosalin tästä paikasta. Keskuspuiston ostarille paikallinen kauneudenhoitosalonki oli keksinyt maittavan bisnesidean hiilariövereistä pöhöttyneille turisteille ja miksei myös paikallisille myös. 5 CUC kerta per naama ja pääsee irrottamaan Kuubamaista vattaansa kehostaan. Läski sulaa silmissä, kunhan vain jaksaa ahkeroida. Pientä oheishuvitusta tarjoavat paikalliset kuntoilijat, jotka jostain kumman syystä nauttivat käyttää jos jonkinlaisia tukivälineitä. Eräskin neitokainen puki ylleen reisituet ja polvituet, sekä lantiotuen ja tämän jälkeen meni kävelemään porraskoneeseen. Toinen herrasmies käytti koko treenin ajan erittäin leveää vyötä, vaikkei edes tehnyt yhtäkään liikettä, jossa olisi selkään tullut rasitusta. Jos haluatte bisnesvinkin, niin tässä olisi kehitettävää. Kuubalaiset tykkäävät tuentavälineistä yhtä paljon, kun suomalaiset crossfitistä tällä hetkellä. Jännä nähdä milloin kupla puhkeaa. Puhkeaa kuin turistin illuusio hyvin toimivasta vattasta hänen istuessaan pöntöllä ulostaessa nestemäistä juttua sieltä mistä sen pitäisi tulla kiinteämpänä. Kyllä - toinen meistä kokee sitä herkkua, mutta ei onneksi älyttömän pahalla tavalla. Mutta ei myöskään miehekkäällä.

Mutta tiivistettynä Varadero. Tule katsomaan hienoa hiekkaa, mutta älä ole kauaa. Me jatkamme nyt Trinidadiin toiveikkaina, sillä sitä kaupunkia on kehuttu. Kuuba kiintiö alkaa hiljalleen oleen tapissa, ehkä eniten ruuan suhteen.

Ei ihan sitä mitä luvattiin..

Urheiluhullu löysi itselleen paikan , jossa hikoilla lisää.
Löytyy Calle 500 ja pääkadun kulmasta Guanapossa.
Edullista treeniä 1 CUC per naama.

Leo hoiti gapin pihaan Havannassa kuten sovittiin. Vanha itä-naapurin mittojen mukaan kasattu Lada, joka tuntui aidon heppoiselta. Isä ja poika etupenkillä. Me takana. 20 CUC siitä lystistä verotettiin, mutta perille päästiin. Plays Del Este tai paremminkin Guanapo.

Casa particular majoittajamme oli tälläkin kertaa täysin espanjaa puhuva herttainen rouva ja hänen vaaleanpunainen talo. Kielimuurista huolimatta rouva Mercedes on erittäin avulias ja jaksaa sanoa meille, että: Relax, no problem! Kaikki onnistuu ja ratkaisu löytyy aina. Joko espanja – saksa- espanja sanakirjan, suomen, espanjan ja käsimerkkien avulla tai sitten otetaan jälleen se puhelin ja soitetaan jollekin.

Talo on valloittavan pieni ja piha on juuri talon kokoinen eli naapuri taloa voi koskettaa. Huoneemme on yläkerrassa, jossa on pari sänky ja kerrossänky. Sinne päästäksemme avaamme lukon portista, lukon ulko-ovesta ja vielä huoneemme ovesta. Olo on turvallinen, mutta mitä nämä paikalliset pelkäävät? Todella siistin ja suloisen huoneen kruunaa vaaleanpunainen käytännöllinen WC ja mahtava kattoterassi. Vietimme yhden päivän vain makoillen terassilla käristäen nahkaamme.

Huoneemme ei ollut heti valmiina, kun saavuimme, joten aloitimme visiitin pienellä tutkimusmatkalla Lonely Planetin kovasti mainostamaan postikorttimaisemaan, jossa valkoinen hiekka kohtaa turkoosin meriveden ilman megalomaanista resortti helvettiä.

No ei ihan sitä mitä luvattiin. Playa Guanapo on paikallisten suomima kylän oma pikku merenranta ja sen näköinen, mitä arvata saattaa. Myös täällä köyhä paikallinen ei aina jaksa kävellä seuraavalle roska-astialle vaan saattaa tipauttaa sen röökiaskin, pullon tai jätskipaperin jämät juuri siihen mihin se ote kirpoaa. Eli ranta oli melko roskainen ja etenkin kivinen. Ei näkynyt postikortteja.

Pienimuotoisen alkujärkytyksen jälkeen huomasimme lonkkarin olleen oikeassa ainakin siinä ettei suuret resortit ole pilanneet tätä Kuubalaista tunnelmaa. Guanapo on todellakin paikallisten lomailumesta ja kyläpahanen, jossa syödään vain ja ainoastaan pizzaa ja eri variaatioita sämpylöistä ja hampurilaisista. Löysimme yhden kojun kadulta, joka nousi suosikiksemme. Guarapo – edullista, rasvaista ja hyvää. Pizza Hawaii oli lähes yhtä hyvä, kuin kotimaisen Turkkilaisen vääntämänä ja sämpylät myös hakkasivat kaikki paremmat Kuubalaiset keittiöt. Ruoka maksaa näissä kojuissa noin 1-2 CUC ja ravintolassa samasta ja yleensä pahemmasta moskasta pulitat yli kympin. Pistää travellerin miettimään ja verisuonet pullisteleen!

Samassa majoituksessa lähtöä tekevä Hollantilainen yksin matkaava daami antoi hyviä tipsejä Guanapon alueeseen ja lähitienooseen. Parhaat rannat löytyy kuulemma Santa Maria Del Marin puolelta, jonne pääsee kätevästi paikallisdösällä, taksilla tai hevoskärryillä. Näistä kokeilimme ensin bussia. Bussiin käy vain paikalliset paikallisten pesot. Vaihdoimme niitä pienen käden väännön jälkeen. Hyppäsimme  bussiin, sujautin kaksi paikallista pesoa bussinkuljettajalle ja menimme sisään. Nousimme pysäkin liian myöhään pois ja kävelimme resortin eteen. Sisään pääsy 6 CUC. Ei käy. Nainen otti ohjat siinä vaiheessa kun kartanlukija oli mokannut paikkakoordinaattien kanssa ja lopulta löysimme ilmaisen sisäänpääsyn valkealle hiekalle. No tosin ei ehkä ihan niin valkealle, kuin mainoksessa sanottiin mutta vähän parempaa kuitenkin. Edelleen rannat oli vähän roskaisia ja aika paljon aaltojen tuomien kasvien peitossa. Lasin sirujen ja venäläisten turistien määrä oli psykedeelinen. Onkohan Lonely Planetin novellisti oikeasti käynyt tässä maailman kolkassa?

Vaikkakin mesta tuntui ehkä kevyeltä pettymykseltä, niin lopulta kuitenkin alkoi hymyilyttää. Rannalta löytyi viihtyisä koju, josta sai kaljaa ja Cuba libre drinkkejä. Tilasin jälkimmäisen naiselle ja ja join sen itse, kun hän kuulemma tykkä Mojitosta, jota olin alun perin tilaamassa. No sain sitten kaksi juomaa itselleni. Mutta täysin tyhjin käsin ei vaimonikaan jäänyt, sillä hän sai parin paikallisen neitokaisen ihailun urheilullisesta vartalostaan. Yhteistä kieltä ei löytynyt, mutta mikäs siinä oli ryystäessä vuoron perään kaljaa ja Cuba libreä kun kolme naista kyykkää vieressä. Kehon kieli on niin kaunista. Oppitunti meni hyvin ja toivottavasti oikeaoppiset liikeradat auttavat ylensyödyn rasvan polttamisessa.

Rantasekoilun jälkeen löysimme jäätelöbaarin, jolla saimme täytettyä ruokaympyrästä puuttumaan jääneen suikaleen maitotaloustuotteita suussa sulavalla suklaan ja muutaman muun maun kombinaatiolla. Turhaan ei kehuta että Kuubalaiset rakastavat jäätelöä. Ainakin suomalaisessa suussa se maistuu hyvältä.

Seuraavana aamuna saimme maittavan ja loistavan aamiaisen omassa casassamme. Vitamiineja kuten emäntämme mainosti hedelmälautasta asetellessa. Tämän päälle tarjoiltiin omeletti ja paahtoleipää, jonka päällä tomaattia, kurkkua ja juustoa. Vähän mausteita ja voin todeta, että jälleen hakattiin monta Kuubalaista keittiömestaria. Lisäksi Mercedes oli taikonut omin pikku kätösin mehua ja marmeladia. Suussa sulavaa. Kahvi maistui hyvältä, vaikka kahvia en niin kauhian paljon juokkaan. Ja viisaasti maito tarjoillaan lämmitettynä. Jälkiruuaksi otimme vielä muutaman pikku banaanin ja muffinssit. Pötsi oli täynnä ja oli mukava suunnata kohti rantaa.

Lähdimme vatsat pyöreinä kohti pääkatua ja liftasimme itsellemme hevoskyydin. Neuvottelimme paikallisen hevosmiehen kanssa taksaksi 3 CUC noin reilun kilometrin matkasta. Kyyti oli leppoisaa ja konin takalistosta tuleva mönjä antoi raikkaan tuulahduksen maalaismaisemaa. Onneksi oli keräilypussi mukana, niin hajuhaitta seurasi koko matkan.

Saavuimme kartan osoittamalle joen ylityspaikalle. Hollantilainen daami kertoi, että hevoskyydillä pääsee sillalle, mutta hivenen meitä jäi kaivelemaan että miksikös ei sitten pidemmälle. No ehkä silta on niin kapea ettei mahdu.

Todellisuus pamahti kasvoille kuitenkin, jo edellisenä iltana kun poistuimme postikorttirannalta kyseistä ”siltaa” pitkin. Tai siis sitä ei ole. On vain tolpat ja virtaava vesi. Eli silta on vanhuuttaan poistunut joskus eikä uutta ole tehty. Joko finanssivajareista tai laiskuudesta johtuen.

Jälleen kahlasimme virtaavan veden läpi paremmalle rannalle ja löysimme kohdan, jossa lasinsirujen, pullonkorkkien ja muiden roskien määrä oli siedettävä. Makoilimme omassa pienessä hiekkalaguunisamme tovin ja jälleen jatkoimme matkaa. Iho alkoi houkuttelevasti punoittaa ja uhkaavat pilvet alkoivat tihkua vettä. Poistuimme takaisin kotiin.

Mukanani on hivenen liikuntaan hurahtanut nainen. Se tarkoittaa sitä, että joka ikisestä kyläpahasesta

Etukyykky oli paikallisten mittakaavassa hivenen outo liike.
Tai sit vaan treenari oli miellyttävämpi näky kuin perus puntti-petet.

tai perslävestä on löydyttävä treenimesta. Joko hyvällä tai pahalla. Havannasta sitä ei löytynyt, joten paineet alkoivat olla melkoiset. No onneksemme eräällä vähän eksymisen puolelle menneellä ruuanhaku reissulla navigaattorimme opasti meidät sattumalta erään portin eteen, jossa luki ne kauniit kirjaimet: ”GYM”. Olisittepa nähneet rakkaan matkakumppanini ilmeen. Olisittepa olleet mukanani pidättelemässä häntä ettei hän olisi saman tien mennyt sisään ja avannut kyseistä paikkaa uudelleen sen jo mentyä kiinni.

Päätimme kuitenkin yksissä tuumin tulla seuraavana päivänä tutustumaan kyseiseen paikalliseen viidakkosaliin. Tosin ei täällä viidakkoa ole mutta se kuulostaa hyvältä.

Ja sen teimme. Salin käyttö maksoi 1 CUC per päivä per naama. Tunnelma oli varmasti parempi kuin yhdessäkään Elixiassa tai Satsissa, vaikkakin kaikki laitteet oli varmasti itse väsätty ja painot sorvattu. Vain kerran näin yhden vaijerin itsestään katkeavan, mutta onneksi talkkari tuli heti tekemään uuden liitoksen.

Kaikki perushärdellit ja hässäkät löytyi vaikkakin painojen ja tankojen koot ei ihan standardiin mahtuneetkaan. Jokaista lihasryhmää pystyy kyllä hyvin treenaamaan jos vain mielikuvitus antaa myöden. Henkilökohtaisena suosikkina pidin ilman sähköä toimivaa juoksumattoa, jossa maton korvasi rullat. Ei sit tullut sille paikalliselle kermaperseelle mieleen mennä kävelemään vaikka sille palmujen reunustamalle rannalle.

Gymi oli melko täynnä paikallisia bodareita ja muutama neitokainenkin oli eksynyt sekaan. Ilmeisesti kuitenkin Kuubattaret enemmän haluavat vain chillailla ja syödä jädeä. Saimme repet jumiin ja hyvän mielen. Päivä ja treeni oli onnistunut.

Auringonlasku Playa Guanapossa. 

Nyt on menossa vimonen ilta tässä kylässä ja makoilemme sängyllä unta odotellen. Se tulee jostain syystä täällä paljon aiemmin kuin kotona. Päivä kattoterassilla ja kierros gymillä kulutti sen verran energiaa,  ettei päivään juuri muuta sitten mahtunutkaan.

Matkalla majoitukseen katsoimme palmujen taakse häviävää aurinkoa ja haimme vähän vettä janoomme. Guatro aqua, por favor. Ja myyjä nauroi. Ilmeisesti täydellisen espanjan kielen metsästys jatkuu vielä.

Päivän kruunasi iltapala, joka koostui nakeista, oliiveista, säilykepaprikasta, pikku banaaneista ja limonadista. Saatoin myös ottaa yhden Cuba Libren.

Nyt unten maille ja huomenna matka jatkuu kohden Kuuban Cancunia, saaren omaa pikku Alanyaa kohden.

Buenos noches amigos.

La Habana..

Casa Particular majoituksemme oli ylimmässä
kerroksessa Havanan keskustassa. Kaunis talo keskellä ruman
kaunista kaupunkia.

Istun hotelli Sevillan aulassa Havannassa ja kuuntelen paikallisen bändin popahtavaa salsaa. Pääsimme vihdoin kiinni internettiin ja saimme jonkin tasoisen yhteyden Suomeen. Olemme hengissä, kuten odottaa saattaa.

Tuulet olivat lopulta suotuisat ja pääsimme irti Cancunin turistiystävällisestä ympäristöstä keskelle kolonialistista 60-lukua. Aero Mexico toimi melkein moitteetta ja ainoat kuprut olivat lähtöselvityksen pieni myöhästyminen, juoksu portille ja se että rakas vaimoni laitettiin vastentahtoaan ensimmäiseen luokkaan ja minut heitettiin tylysti taviksien sekaan. Juuri ja juuri kestin sen tunnin matkan ja vaimoni sai maistiaisen paremman ihmisen elämästä. Pähkinöitä ja skumppaa. Tietysti jos sen skumpan olisi ottanut.

Alkupelko rajamuodollisuuksista Kuubassa oli turha. Ainoa rajamme tai heidän rajan vartijoita kiinnostava asia oli mahdollinen mukanamme tuleva Ebola-viirus. Ennen passin tarkastusta oli lämpökamera ja hoitajat kumihanskoilla tarkastamassa ja skannaamassa maahan saapuvaa porukkaa. Kaikki kysymykset liittyivät Afrikkaan ja mahdollisiin sukulaisiin siellä. Ehkä orastava rusketukseni sai paikallisen puoliverisin luulemaan minua sukulaissielukseen.

Yksikään viranomainen ei ollut passintarkastuksen jälkeen kiinnostunut siitä mitä meillä on, paljonko on rahaa, onko meillä vakuutusta yms. Tulli ilmoitus piti täyttää, mutta virkailija ei edes katsonut sitä. Näytti vain kohti ovea. Ulko-aulassa meitä oli vastassa oma taksinkuljettajamme, joka oli lähetetty casaparticularcuba.org sivuston kautta, josta varasimme Havanan keskustasta Casa Particular kotimajoituksen. Palvelu on loistava ja näin ensikertalaiselle erityisen helppo. Palvelu ei maksa mitään, vaan ottavat Casa majoittajalta osuuden. Eli hinta varmasti huomioidaan majoituksen hinnassa.

Lentokentän ulkopuolella on valtion virallinen rahanvaihto piste, jossa matkailijan tulee vaihtaa mielellään euronsa paikalliseen Cuban Convertible Pesos valuuttaan eli CUC:iin. Vaihtokurssi euron kanssa on aikalailla 1:1. Jenkki dollari on kaikkein huonoin ja sen vaihdosta otetaan noin 20 prossaa valtiolle. Meksikon pesoista noin 11 pinnaa. Privaatti läskiniska maksoi 25 CUC etukäteen tilattuna nettisivuston kautta. Normi taksi maksaa noin 10-15 cucendeelia perstuntumalla.

Yleisilme Kuubassa oli valloittava. Vanhoja 50- ja 60-luvun autoja on edelleen melko psykedeelinen määrä liikenteessä ja etenkin Havanna näyttää pelottavan, viihdyttävän, karun kauniilta. Vanhan kaupungin ja keskustan rakennukset ovat pääsääntöisesti Espanjalaisten siirtomaaherrojen kynästä ja myös rakentamia. Osa rakennuksista on myös alkuperäisessä kunnossa. Valokuvaajan paratiisi!

Ihmiset käyskentelevät kiireettöminä kaduilla ja sivukujille, lapset pelaavat futista ja kellään ei ole kiire minnekään. Havannan vanhoilla kujilla kävellään kaikkialle. Turisti ajaa jenkkirauta taksilla tai fillarigapilla.

Ihmiset ovat ystävällisiä ja marketit ovat tyhjiä. Turisti käyttää CUC valuuttaa ja paikallinen paikallisia pesoja. Sekoittaa ei saa. Osa marketeista on vain Kuubalaisille ja osa turisteille.

Casamme oli vanhqan kaupungin laitamilla Casa Isabella, jota pyörittää äiti ja tytär. Vanhaan kolonialistiseen aikaan kyhätty kerrostalo näyttää ympäristöään siistimmältä ja erityisen hieno se on sisältä. Englanninkieli ei taitu ihan niin hyvin kun mainoksessa sanottiin, mutta aina löytyy puhelimen päähän joku joka pystyy puhumaan. Etenkin casaparticularcuba.org:n Leo. Aivan loistava heppu, jonka kautta hoituu kaikki. Suosittelen lämpimästi etenkin teille jotka matkailette Kuubassa ensi kertaa. Heillä on yhteistyökumppani Casat kaikissa tärkeimmissä kohteissa.

Varauksessanne ilmeni tekninen ongelma..

Heräsin tänä aamuna jälleen ennen paikallista kukkoa. Kadun jylinä kuului seinien lävitse ja vaimoni hengitti raskaasti vieressä. Onneksi ei niskaani tällä kertaa. Kopeloin kännykkäni käteen ja tarkistin uutiset. Pilapiirtäjän ammatti on oletettua vaarallisempi.

Tarkastin myös sähköpostini ja eilisen illan ilo tilatuista Kuuban lipuista vaihtui epätoivoon ja kevyen kokoiseen herneeseen nenään. Opodon kautta tilaamani liput oli peruttu. Sain viestin, joka meni kutakuinkin näin; Teemme satunnaisia tarkastuksia luottokortilla tehtyihin varauksiin ja varauksenne on päässyt tarkastukseen. Joudumme valitettavasti perumaan varauksenne teidän ja meidän turvallisuuden vuoksi. Kiitos verkkohyökkääjä, kiitos Opodo ja kiitos OP.

Lokki laiturin päässä.
Mahtipontinen Zona Hotelera taustalla

Herne imeytyi sen verran syvälle etten saanut sitä ennen puolta päivää pois. Yritin vielä Momondon kautta tehdä uuden varauksen ja kuten arvata saattaa niin maksun vahvistuksen aikana tuli ilmoitus teknisestä ongelmasta maksun vahvistamisessa. Ja sen jälkeen ei mitään. Nettipankista katsottuna katevaraus kyllä ilmestyi ja on edelleen siellä. Toivon mukaan ei rahat lähde, sillä tämä Bravofly niminen firma ei ollutkaan ihan kaikkein helpoin tavoittaa. Näillä näkymin tyhmyydesetä rokotetaan siis oikein urakalla.

Onneksemme kuitenkin kivijalassa talon naapurissa on paikallinen matkatoimisto ja siellä istui lontoon murretta hablaava Meksikaani. Huoliteltu meksikaani. Tomeralla naisella tuntui olevan homma hyppysissä ja miehet ja miehen alut juoksentelivat hänen komentojensa tahtiin. Homma alkoi toimia heti astuttuamme konttoriin ja liput pamahtivat käteen noin tunnin organisoinnin jälkeen. Plussana saimme vielä matkaan oikeuttavat kupongit Jamaikalle, joten niistäkään ei tarvitse enää huolehtia. Eikä kustannuksetkaan olleet niin suuret kuin perinteisissä nettifirmoissa.

Eli nyt sitten 8.1 puolen päivän aikaa Meksikolaisen kellon mukaan lähdemme valloittamaan uutta valtiota. Se on varmasti omanlainen, jossa isoveli valvoo vielä aivan rehellisesti. Jännityksellä odotamme, sillä majoituksemme ei todellakaan ole vielä varma! ;)

Ja joo käytiin tänäänkin ottamassa aurinkoa Zona Hoteleralla, vaikka yleinen habitus ei ehkä sinne kuulukaan..

Pitäkää peukkuja, että seuraava siirto menee sukkelasti, sillä enempää ei lentoherneitä tullut mukaan!

Suosittelen herneiden poiston ensiavuksi.

Crossfit.. Pakko päästä crossfittaan..

Vaatimattoman näköinen boxi Cancunissa Avenida Tulumin varrella.
Crossfit Möbius, Cancun.

Aikaeroväsymys painaa huolestuttavan tiukasti ja herään noin 6.30 aamulla. Ennen kuulumatonta! Aloitimme aamun reippaasti googlettamalla lippuja Kuubaan ja kuten arvata saatta niin ketuiksihan se meni. Loppiainen on sotkenut pankin arkipäivät eikä massit liiku kuten pitäisi. Travellerille se tarkoittaa sitä että vara luottokortti vinkuu kun versio yksi on jo täynnä katevarauksia. Tosin osa aiheettomia, jotka lippusekoilun jälkeen toivottavasti poistuvat.

No onnellisesti kuitenkin liput Havanaan on buukattu pienen hengähdystauon ja keskipäivä jumpan jälkeen. Innolla odotan täysin uudenlaista kommunistista kokemusta. Toivottavasti aloitteleva travellauskumppanini osaa nauttia yksinkertaisuudesta ja on tyytyväinen pieneen. Toisaalta sehän on hänen arkipäiväänsä jo kotonakin! ;)

Lähdimme onnesta soikeena ja intopiukassa etsimään aamupäivästä aiemmin googlettamaamme

Crossfit Möbius, Cancun.

Crossfit salia Cancunin sekavasta arkkitehtuurista. Noin tunnin bussi ja kävely sekoilun jälkeen tarkastimme saamamme ohjeet uudelleen ja vihdoin löysimme perille. Hiki virtasi ja alkulämpö alkoi olla jo henkisellä puolelle kunnes onneksemme havaitsimme ylikovaa soivan jumputi musiikin ja pienen pienen logon talon seinässä. "Möbius - Crossfit". Se oli kuin olikin La Americana ostaria vastapäätä, vaikka google ohjeisti hivenen kauemmaksi.

Sisään mentiin ja tunnelma oli kohdillaan. Sali vaikutti viihtyisältä ja tyylikkäältä. Avoinaiset seinät antoivat oman eksoottisen tunnelman hivenen lämpimään treeni-ilmastoon. Alkulämpö oli jo otettu, joten hirveesti ei enää tarvinnut hikoilla.

Kyykkytreeni on kivaa. Crossfit Möbius, Cancun.

Henkilökunta toivotti iloisesti tervetulleeksi Drop-In salitutustumiseen ja näytti paikat. Crosfittarit ovat näemmä heti yhtä suurta perhettä ollaan sitten missä päin maailmaa tahansa.

Perheessämme asuva Crossfit maniac otti alkuun pikku soudut ja sen jälkeen alkoi tiukka tempaus eli Snatch. Sitä muutamia kertoja isoilla painoilla. Tai ainakin lukujen perusteella. Paunat saattoivat sekoittaa härmäläisen laskukaavan. Siihen päälle hivenen etukyykkyä ja kaikkea muuta hässäkkää. Lopulta väsy vei voiton ja Crossfit Möbius tuli koeponnistettua tyytyväisenä. Lopussa saimma tavata vielä paikallisen fittarin, joka tuli innoissaan esittäytymään. Kovasti kyseli kaikkea, mutta kun en niin ole scenessä niin ammattimaiset vastaukset jäivät vajavaisiksi. Onnekseni Crossit-vaimoni tuli pelastamaan tiukasta tilanteesta.

Loppuun vielä hoidimme kansainväliset suhteet kuntoon ja teimme vaihdon Crossfit Vantaan ja

Crossfit Vantaan ja Crossfit Möbiuksen virallinen paidan vaihto tilaisuus.

Möbiuksen paitojen virallisen luovutuksen muodossa. Yhteiskuva ja aamupäivä voitiin sinetöidä onnistuneeksi. Poistuimme tyytyväisinä.

Pienen hotelli virkistäytymisen ja lentolipputilausten jälkeen päätimme vaihtaa maisemaa kertaheitolla oikein kunnolla ja otimme paikallisen bussiliikenteen kulkupelin kohti Zona Hoteleraa eli sitä missä raha lepää ja rikkailla on kivaa. Erittäin kapea ja upea hiekkaparatiisi on rakennettu uudelleen vuoden 2005 hirmumyrskyjen jäljiltä ja toinen toistaan isompi resotti kilpailee mahtavuudellaan. Raha haisee bussiin asti ja perus backpackkeria hivenen häiritsee. Ranta oli ok, mutta sinne pääseminen on hivenen haasteellista. Rannat ovat lain mukaan kaikkien käytettävissä, mutta sen eteen on saatettu rakentaa jumalattoman iso resortti, joka on sitten yksityisomaisuutta. Läpi pääsee ehkä, mutta onneksemme löysimme ihan tavallisten ihmisten käyttämän reitin.

Siellä missä turkoosi kohtaa valkoisen ja liput on punaisia.

Olimme kohdalla noin 12 km tien alusta. Ne tietää jotka ovat käyneet tai ne jotka tulee ymmärtää jossain kohtaa. Etäisyyttä mitataa kilometreissä jopa täällä pienessä Amerikassa. Meri oli turkoosi, hiekka valkoista ja uimaskenestä kertova lippu punainen. Eli ei menty.

Hetken käristettyä itseämme totesimme noin 4 km:n kohdalla olevan rannan paljon parempi. Poistuimme ja menimme ihastelemaan ostarille Cuccin ja muiden päivittäistavaroiden myyntiliikkeitä. Ohitimme ne sujuvasti ja haaveilimme olevamme rikkaita ja ostavamme keiken tämän postimyynnistä.

Vastakohdan ihmettely alkoi jo tympiä, joten totesimme aikamme olevan täysi yltäkylläisyydessä ja palaisimme paikallisten työmatkabussille kuolevaisten keskelle. Se oli oikea valinta.

Hotellissa pieni virkistäytyminen ja Kuuban oppaan lukutuokio, jonka jälkeen lähdimme

Noin 12 kilometripylvään kohdalla oleva tavisten sisäänmeno aukko.

metsästämään ruokailumestaa. Hetken käveltyämme kohti pohjoista saimme jälleen iloisen paikallisen sisään heittäjän kannoillemme, jonka aluksi tyrmäsin. En fyysisesti, mutta sanallisesti. Vaimoni alkoi kuitenkin kiinnostua ruokalistasta ja päätimme kokeille onneamme.

Mestan nimi oli Carillo´s The Original Lobster house ja sinne pääsi Avenida Tulumilta pikkukatua pitkin. Kadun nimeä en löytänyt. Otimme alkupaloiksi pienen pienet ja erittäin tehokkaat Mojitot, joissa tequila maistui kuten tarjoilija mainosti. Ruuaksi tilasimme kootun Meksikolainen setin, joka oli aivan loistava. Suosittelen lämpimästi. Henkilökunta oli erittäin mukavaa ja tarjoilin mielestä kyseiseen aikaan oli häppärit, joten toinen Mojito per naama ilmeistyi nenän eteen ilman lisämaksua. Ja voin vain todeta, että se ei ollut pelkkä limeä ja vettä. Setä alkoi humaltua kahdesta pienestä lasista.

Nautinnollisen ja todellakin täyttävän ruuan jälkeen lähdimme pienen pienelle kävelylle ja löysimme paikallisen juhlahumun Pargue de Las Palapas torilta. Mesta oli täynnä sähköllä toimivia pieniä autoja joilla muksut kaahasivat, myyntikojuja ja lasten tanssi battle. Todellakin. Pienet tytöt ja pojat mittelivät taidoillaan ja sheikkasivat antaumuksella. Niin se latinolantio näemmä saa alkunsa!

Ihastelimme hetken ja käyskentelimme pieniä kujia todeten, että skene oli paljon miellyttävämpi verrattuna isoon hotellialueeseen. Olimme mahdollisesti Cancunin reppureissaaja paratiisissa. Pieniä juottoloita, katukeittiöitä ja ravintoloita maustettuna kaiken maailman krääsämyymälöillä. Huomenna lisää.

Jälleen kerran uusia kokemuksia ja uusia alueita ihasteltuamme voin vain todeta, että ei käy teitä kateeksi siellä kylmässä. Maailma on mahtava ja sitä pitää lähteä katsomaan.

Adios amigos!

Ja siitä se sitten lähti..

Helsinki-Vantaan lentoasemalta. Kuva: Sanna.

Ja siitä se sitten lähti. Pari reissaria jäti aikatilauksen suorittaneen kuljettajansa pakkaseen Helsinki-Vantaan terminaalin ulkopuolelle ja siirtyivät sisälle suojaan. Nenä näytti vahvasti kohti Finnairin lähtöselvitystä ja kolmen kuukauden seikkailu olisi edessä.

Lentokenttämuodollisuudet saatiin kunnialla läpi ja mieli oli korkealla. Hetken päästä myös reissarit. Kapteeni kuulutti heti kärkeen, että vastatuulta olisi sen verran että matkanteko hidastuu melkoisesti. Noin tunnin myöhästyisimme. Vaihtoaika New Yorkissa oli  3,5 tuntia, joten ainoa katastrofi se oli vain istumalihaksille. Onneksi ne on terävässä kunnossa, etenkin toisella.

Lähestyimme amerikan ihmemaata Kanadalandin suunnasta kun el Capitano kertoi jälleen iloisia uutisia. Myöhästyisimme lisää ja sen lisäksi selän iskunvaimennusta aletaan testaamaan urakalla. Useat flygarit ovat ilmoittaneet turbulenssista ja pääsemme siihen vuoristorataan mukaan. Hivenen kolisutti mutta odotin pahempaa.

Iloisesti ja onnellisesti pääsimme tonttiin John F Kennedyn kentälle ja ulkomaan elävät oikein innoistuivat taputtamaan. Onhan se ymmärrettävää ettei kaikissa maailmankolkissa turvallinen laskeutuminen ole arkipäivää. Onneksi meillä on. Illaksi kotiin. Ottaisipa VR mallia..

Mutta sen jälkeen se riemu sitten vasta alkoikin. Amerikkalaiset, nuo kätevyyden inhimillistymät ja reippauden esikuvat. Jonoa alkoi kerääntyä passin tarkastukseen ja valtion virkamiehet kyselivät tyhmiä verkkaiseen tahtiisnsa. Välillä otettiin muutama maahan pyrkijä sivuhuoneeseen tarkenpaan tarkastukseen ja sen jälkeen lompsittiin takaisin kioskiin istumaan ja ihmettelemään passeja. Jonossa vietimme aikaa noin tunnin verran. Porilaiseen luonteeseen kuuluva kärsivällisyys alkoi olla koetuksella ja mielessä häämöttäneet oikeat ja ehdät McDonaldsin hampurilaiset alkoivat hiljalleen hiipua mielestä. Positiivisellä mielellä ja onhan meillä aikaa - onhan.

Lopulta pääsimme hallin sisällä kiemurtelevan jonon päähän ja meidät ohjattiin pienempään jonoon passintarkastukseen. Muutama kysymys, sormen jäljet ja valokuva ja saimme reippain askelin jo edetä kohti lattialla odottavia reppujamme. Reput kantoon, tullin läpi ja reput liukuhuhihnalle uudelleen. Olimme auttamatta myöhässä, vaikka henkilökuntakin jaksoi uskoa mahdollisuuteemme päästä lennollemme.

Siirryimme byrokratian rattaissa seuraavaan osioon ja seuraavaan turvatarkastukseen. Amerikkalaiseen tyyliin se oli hoidettu huonosti ja epäselvästi. Passin ja lentolipun tarkastus ja se jälkeen erinäiset ihmiset siirtelivät meitä jonosta toiseen. Heitä yhdisti virkapuku, meitä muita mielipaha.

Kaikki kamat laatikoihin kenkiä myöten ja bodyscannerin kuvaan. Toivottavasti vatsalihakset näkyivät. Sitten vain kamat kantoon ja puolijuoksua kohti oikeaa porttia todetaksemme että lentomme on myöhässä. Puolituntia aikaa reuhoittua ja ottaa vähän evästä. Tämän jälkeen toinen puolituntia.

Lopulta pääsimme American Airlinesin koneeseen, mutta totesimme odottavamme ensin portilla ja sitten rullautiellä. Keli oli kuvottava ja pystyin melkein kuvittelemaan valaan kokoisen nisäkäseläimen uivan tiheähkössä vesisateessa. Se saattoi olla myös lentokone tai minä unessa. Aikaero.

Koneemme nousi ilmaan ja saavuimme Cancuniin reilusti aikataulusta myöhässä. Paikallisliikenteen

Hotel Rivemar on Cancunin hinnoilla reppureissaajalle ok valinta.

dösät olivat jo lopettaneet operoinnin ja ainoa vaihtoehto oli taksi. Perkskeleen kallista, mutta minkäs teki maassa jossa taksiryöstöt on yleisiä. 58 yhdysvaltain dollaria köyhempinä pääsimme kuitenkin omalle hotellille ja saimme jopa suostuteltua yökön päästämään meidät sisään.

Pienistä vastoinkäymisistä ja älyttömästä jonottamisesta huolimatta saimme herätä aurinkoiseen ja erittäin lämpimään Yukatanin niemimaan aurinkoon. Pihalla vajaa 30 astetta lämmintä ja nyt näin illalla iho punoittaa. Vain erittäin harvat puhuu englantia ja minä en ollenkaan espanjaa. Onneksemme mesta on erittäin turistisoitunut, joten kulttuurishokki on pieni.

Rannat on upeita, mutta näin ensimmäisen päivän jälkeen maisemaa pilaavat järkyttävän kokoiset hotellit alkaa jo harmittamaan ja mieli kerjää lepoa. Sinne minne nenä näyttää ja missä ihmisen olisi hyvä olla. Kuubaan ei tahdo päästä kun lennot on buukattu täyteen pitkäksi aikaa, joten alkoi varasuunnitelman pohdinta. Johonkin täältä on päästävä.

Atlantin rannalla.

Huomenna toivottavasti mieli on virkeä aistikkaan Crossfit treenin jälkeen Cancunin Mobius boxilla vietetyn open gymin jälkeen ja matkasuunnitelma selkiytyy.

Nyt tämä jetlakista kärsivä reissari laittaa silmät kiinni ja toivottaa sinne Suomeen hyvää huomenta!