perjantai 10. syyskuuta 2010
1. Kuva: Dromedaari
Afganistanin maaseudulla auto on ylellisyyttä ja turhamaisuutta, joka oli Taliban hallinnon aikana kielletty turhake. Vielä nykyäänkin suurin osa tavaroista kulkee kylän torille aasin tai dromedaarin selässä verkkaisesti ilman kellon tuomaa aika painetta.
2. Kuva: Lapset
Lapset on lapsia kaikkialla. Jopa soden runtelemassa maassa. Nämä pojat olivat aivan kuten suomalaisetkin. Ennakkoluulottomia, erityisen uteliaita, leikkisiä, hiukan kiusoittelivia ja ennen kaikkea he olivat vielä tietämättömiä suurimmasta osasta sitä pahuutta mitä heidän ympärillään on. Heidän lapsuutensa tuntui onnelliselta ilman Playstationia ja Coca-Colaa.
3. Kuva: Hakku
Olin käymässä eräällä rakennustyömaalla ja hämmästyin siitä miten vielä nykyaikanakin jossain päin maailmaa työt tehdään pelkästään hakun, lapion ja kottikärryjen avustuksella. Pyydettyäni lupaa kuvaamiseen työläinen nosti hakkunsa ylpeänä ylös. Täällä työt ovat vielä todellista käden taitoa.
4. Kuva: Aasi
Olin pienessä kylässä pohjois-Afganistanin länsiosissa ja kaveri huomasi mukavan kontrastin sinisen oven ja ruskean savimajan välillä. Lisäherkkuna kuvaan sain vielä aasin varsan, joka varovasti kurkisteli outoja tulijoita. Varsan lisäksi samalta reunukselta kurkisteli myös kolme nuorta tyttöä, mutta he olivat vielä varsaakin varovaisempia.
tiistai 31. elokuuta 2010
Welcome to Paradise..
Paratiisin porttien avauduttua ja vedettyäni ensimmäisen kerran pölyistä ilmaa keuhkoihini noin 40 asteen helteessä koin tulleeni jälleen paikkaan, jota ei voinut verrata aiempiin kokemuksiini.
Olin saapunut maahan, jonka logistiikasta huolehtii aasit, dromedaarit, Toyota Corollat ja Hiacet, sekä muutamat yksittäiset entisen suurvalta Neukkulan hylkäämät Kraz kuorma-autot ja viimesillään käyvät dösät.
Olo oli mahtavan vapautunut, vaikka olinkin maassa jossa on sodittu viimeiset vuosikymmenet melko tiukasti eikä sitäkään ennen veren vuodatusta ole ollut mitenkään erikoista. Myöskään meikää ei ole huolettanut se, että näin länsimaalaiselle laskettu keski-ikä ei tässä maassa varmastikkaan ylitä kovinkaan paljoa kolmea vuotta.. No en sentään ole siellä missä soditaan jatkuvalla syötöllä, joten luottavaisin mielin ajattelin tuota soijaa vuodatella kainaloistani, selästäni, jaloistani ja oikeastaan.. Kuivaa kohtaa ei taida kropasta löytyä!
Sitten alkoi tutustuminen tämän planeetta Tatooinen arkkitehtuuriin ja sen kultturellisiin eriskummallisuuksiin. Ja tässä vaiheessa siis teille kaikille tietämättömille ja kirjallisuuteen tutustumattomille, niin planeetta Tatooine on siis hiekan ja pölyn peittämä kotiplaneetta historian merkkihenkilölle eli Anakin Skywalkerille..
Rakennukset tässä Tähtien Sota simulaattorissa ovat oikeasti kamelinkakka majan näköisiä savimajoja, joihin pienen futuristisuuden nimiin on asennettu äveriäämmän perheen merkiksi satelliittilautanen. Tiilet, sementti ja maali ovat hömpötyksiä, joita vain City ihmiset ihailevat. Jos ei olohuoneessa varpastellessaan tunne saven hierovaa ominaisuutta jalkapohjissaan, niin jo on menty mukavuuksien tavoittelussa överiksi. Eli tämä maa elää todellakin sitä vanhaa ja hyvää aikaa, jossa vain harvalla tytöllä on oikeus koulutukseen, naisen paikka on kotona hellan ääressä ja mies tekee duunia silloin kun jaksaa ja huvittaa.
Ja kuten Suomessakin perjantai on pyhä päivä ja sillon irrotellaan.. Tosin vähän siistimpään tyyliin..
Talebanit syöstiin vallasta jo vuosia sitten ja maa vapautui hurjaan anarkiaan. Nykyään jälleen voi nähdä kuinka lapset lennättävät leijaa, ihmisillä voi olla muukin auto, kuin valko-keltainen taksi, miehet voivat kulkea ilman partaa ja naiset saavat paljastaa kasvonsa.. Vai miten se nyt menikään? Hirmuhallinnon ja Sharia -lain jälkeen suurin osa pohjoisen miehistä pitää vieläkin pitkää partaa, naiset kulkevat koko burkassa ja länsimaista tervehditään varovaisesti ettei vaan kukaan huomaisi. Talebanilla on edelleen varjohallitus ja heidän vaikutuksensa kasvaa kasvamistaan, samalla kun länsimaat suunnittelevat joukkojensa maasta poistamista jenkkien johdolla.
Nykyhistorian aikana Afganistania ei ole valloitettu kertaakaan ja sen kokivat karvaasti arvon Neukkilaiset. Suuri ja mahtava Neuvostoliitto poistui maasta karvaiden tappioiden jälkeen Afgaani kapinallisten lyötyä vihollisensa. Tosin aivan täysin kunniaa ei pidä antaa paikallisille, sillä suurimman osan rahoituksesta ja aseellisista hyödykkeistä järjesti eräs Yhdysvallan Amerikan alatoimisto. Oliskohan CIA:n pitänyt tuolloin kylmän sodan loppumaininkien jälkeen pistää pari miljoonaa esim. paikallisten koulutukseenkin eikä vain satoja miljoonia aseisiin. Nyt niitetään sitten sen likapyykin satoa.
Kommunistien vierailusta muistona on vieläkin useita BTR miehistönkuljetusvaunun raatoja, sekä muutamia panssarivaunun tuhottuja jäänteitä. UAZ maastohenkilöauto on vieläkin erittäin suosittu siirtymissä ja paikallisviranomaiset on tottakai aseistettu AK-47:lla ja PKM-konekivääreillä. Kaikkia hyvää siis idästä..
Opiskelijajärjestö Taliban (Talib=oppilas..) on nostanut päätään jälleen eikä varmastikkaan tule katoamaan ennen kun tavallisen kansalaisen yleistietous on nostettu naapuruston huhujen ja ääri-islamistien hallitsemien moskeijoiden tietotulvan yläpuolelle. Kyseistä kansaa on tällä hetkellä helpompi aivopestä, kuin vanhaa neuvostokansaa tai hakaristi Saksan asukkeja. Afgaaneilla ei näet ole edes kunnolla lukutaitoa tai tietoa edes oman maansa asioista. Heimoyhteiskunnasta ei tule koskaan länsimaista demokratiaa, eikä mielestäni pidäkään.
Mutta huoli pois. Vaikka Afganistan onkin yksi maailman köyhimmistä ja turvattomimmista paikoista, niin karun maakuoren alla piilee sykkivä sydän, joka on valmistettu öljystä, maakaasusta ja monista rikkaista mineraaleista. Kilpajuoksu noille apajille on alkanut ainakin tuon US ja A:n, veli Venäläisen ja mahtipontisen Kiinalaisen muurikansan toimesta. Vielä kun tilanne saataisiin vakautettua, niin "sivistyneet" maat pääsisivät nauttimaan karun maan antimista. No toivottavasti itse Afganistan myös pystyy jonain päivänä nauttimaan maansa antimista ja hyödyntämään ne kehittyäkseen edes keskivertovaltion tasolle.
Onko sitten mitään hyvää siitä että länsivallat ovat edustettuina A-maassa? No mielestäni on. Ensinnäkin kyseiset ulkomaiset valtiot tuovat tänne mielettömästi rahaa jo kulutuksen perusteellakin, maahan on rakennettu paljon islamistisia kouluja sekä tytöille että pojille ja ehkä tärkeimpänä Afganistanin omia turvallisuussektoreita on tuettu ja koulutettu, jotta he pystyisivät takaamaan omien kansalaistensa turvallisuuden jatkossa.
Eli vaikka "sivistyneen" maailman läsnäoloa täällä kovasti kritisoidaan, niin henkilkohtaisella tasolla näen sen välttämättömäksi. Kukaan meistä ei halua uutta kansanmurhaa tähän maahan.
Palataksemme tuohon vertauskuvalliseen planeetta Tatooineen, niin tätä planeettaa asuttaa hiukan orjamaisessa olotilassa olevat ryysyläiset, jotka kuitenkin ovat erittäin sitkeitä sissejä. Aina silloin tällöin vastaan tulee Imperiumin sotilaita futurististen kikkareidensa ja aluksiensa kanssa, joita paikalliset tuijottavat pitkään.
Maalla olisi mahdollisuudet, mutta sitä rajoittaa heimoyhteiskunta, johon on mahdotonta luoda keskushallintoa, alhainen koulutus, alhainen terveydenhuolto ja ehkä erikoisimpana Afgaani tyylinen takin kääntö. Ei ole häpeä kääntää takkiaan. Silloin sinua kunnioitetaan, sillä voittajan puolella on aina oltava. Mikäli käänsit takkisi oikeassa paikassa olit muita ovelampi ja näin menestyt. Yritäppä siinä nyt sitten luoda jonkin sortin pitkän tähtäimen strategiaa..
Joten jatkan vaellustani Mordorissa kamera laulaen..

maanantai 7. kesäkuuta 2010
Stokiksen maratoni..
Niin se epäuskottava aamu vain koitti ja heräsin M/S Gabriellan hytistä ilman minkäänlaista krapulan tai humalan tuomaa pahaa oloa virkeänä ja reippaana suoraan aamupalalle.
Ensimmäinen ajatus oli ehkä hiukan epätodellinen, sillä samanlaisen olon olin viimeeksi kokenut laiva-aamuna noin 10-vee vanhana seikkaillessani perheristeilyn Nintendo paratiisissa. Tuolloin ainoat kivut olivat hammassärky makeasta ja peukalonpäiden rakot tuon kuninkaallisen ja esihistoriallisen pelikonsolin nammiskuukkelien hakkaamisesta.
Tosin tilannetta onneksi hiukan paransi se että laivassa oli myös porukkaa, jotka heräsivät siihen tutunmpaa olotilaan eli pienen pieneen alkoholin aiheuttamaan myrkytykseen.
Aamupala oli melko vaatimaton. Hiukan puuroa, tuoremehua, pala vaaleaa leipää ja banaani. Koitoksen alkuun oli aikaa vielä noin viisi tuntia eikä ollut hajuakaan kuinka paljon uskaltaa nauttia evästä. No vähän, sillä vararavintoa on tullut kerättyä pelastusrenkaaseen..
Aamupalan jälkeen keräsin kamat ja poistuin muiden jo odotellessa matti myöhästä. Kaleva Travel oli järjestänyt bussi kyydin satamasta kisapaikalle jonne saavuimme hyvissä ajoin noin kolmea tuntia ennen starttia. Turhanpäiväistä jumittelua ja tekonurmella lojumista ja ensikertalaisen ihmettelyä kun ympärillä on kisakuntoista kissaa ja luurangoksi itsensä kuivattaneita huippu-urheilijoita. No onnksi paikalle oli myös eksynyt muutama perinteinen läskimaha. Taisivat puhua härmää..
Viimeinen valmistautuminen koitokseen eli ylipinkeät juoksutrikoot jalkaan, lenkkitossut kiinni ja kipittelypaita päälle. Viimeistelyn finalisoi persvakoa, nyyttejä ja kainaloita liukastava valkovaseliini, tissiteipit, sekä naamaan sujahtaneet magnesium pillerit ja burana. Olin valmis elämäni kovimpaan fyysiseen koitokseen!
Siirryimme mukavasti muutaman muun juoksijan kanssa lähtöalueelle pienen puska virtsan kautta. Lähtöalueelle oli kertynyt kaiken kaikkiaan noin 20 000 kipittäjää, joten tunnelma oli melko tiukka tilan puolesta. Siinä sitten seisoskeltiin ja kuunneltiin kisajärjestäjän hehkutuksia jostain suomen ulkoministeristä, joka kuulemma oli myös kipittämässä tuota lenkkiä. Ministerismies siinä sitten antoi muutaman minuutin kommentit ja kannustukset eka härmäksi, sitten ruottiksi ja lopulta viimeisteli minuuttien tsydeemin saksalla ja ranskalla. Ehkäpä tuo kielitaito on eduksi hänen hommassaan.
Lopulta lähtölaukaus kajahti ja aloimme kurkistella eteen päin vellovan ihmismassa ylitse. Muutaman minuutin päästä ihmismassa kohdallamme alkoi hiljalleen vaihtaa seisoskelua kävelyksi ja lopulta hiukan jopa hölkkää muistuttavaksi tilaksi. Noin viiden minsan jälkeen ylitimme lähtoviivan ja pääsimme hölköttelemään Tukholman kauniille kaduille. Aluksi sykkeet nousivat noin 150 ehkä osaksi alkujännityksestä ja kropan kohmeisuudesta johtuen. Muutaman kilsan jälkeen sykkeet kuitenkin laskivat noin 136 - 140 tienoille, jolloin taapertaminen tuntui lähes ilmavalta.
Alkuperäinen tavoitteeni oli keritä laivaan ennen sen irtaantumista satamalaiturista, mutta hiukan jouduin kiristämään muun possen painostuksesta. Päätimme juoksijakolmikkomme kesken tulla maaliin viidessä tunnissa. Ja siitä lähdimme pitämään kiinni.
Matka taittui mukavasti ja ympärillä oli oikeastaan koko matkan ajan ihmisiä kannustamassa. Keli oli mitä loistavin. Puolipilvistä ja lämpöä noin 18 astetta. Ainoa pelkoni oli se, että missä vaiheessa polveni prakaavat.
Kilometrit taittuivat mukavasti ja jutustellessa ja maisemia tsiigaillessa, aikakin tuntui luistavan kuin itsestään. Ensimmäinen tavoitteeni oli suoriutua kunnialla länsisillasta noin 9 kilometrin kohdalla. Silta nousee loivasti mutta melko pitkään. No se meni ilman ongelmia. Noin 17 kilometrin kohdalla lisävoimaa antoi oman seurueen fanien läpyt puiston reunalta, jolla tunnelma nousi jälleen kattoon. Seuraava tavoite oli kipitellä puolikas maratoni ilman keskeytystä eikä tuokaan tuottanut minkäänlaista ongelmaa. Kaksi tavoitetta takana. Seuraavaksi jälleen ajatukset suuntautuivat tuohon Västerbrohon eli läntiseen siltaan.
Tukholman maraton reitti on mielestäni miellyttävä hölkätä ja tunnelmaltaan loistava. Tosin vertailukohtaa omien kokemusten kautta ei ole, mutta tuskinpa Helsinki ainakaan kilpailee ihan vastaavasta maailman luokan arvostuksesta. Melkein koko reitin varsi on täynnä ihmisiä jotka jaksavat kannustaa viimeisiäkin juoksijoita ja mikäli se ei riitä niin lisäpuhtia saa useista esiintymislavoista joissa erinäiset bändit, artistit ja DJ pitävät musiikin tuomaa lenkki-iloa yllä. Radalla ei ole jyrkkiä nousuja eikä laskuja, mutta silti vaihtelevuutta mukavasti. Reitin varrelta löytyy lisäksi riittävästi juomapisteitä, joista saa vettä ja urheilujuomaa sekä silloin tällöin vastaan tulee keittopiste, banaanipiste, energia patukkapiste ja tottakai suolakurkkupiste. Ilman näitä kipittely Stokiksen uskomattoman hienossa kaupungissa saattaisi olla melkoista tuskaa.
Kilometrit taittuivat edelleen kivuttomasti. Pientä tuntumaa alkoi reisiin ilmestyä juoksun rasituksesta, mutta ei mitään mikä haittaisi taapertamista. Reilun kolmen tunnin jälkeen eräällä tiimin jäsenestämme alkoi reisi krampata todella ja hän joutui jättäytymään taaksemme. Pidimme hänelle peukkuja ja huusimme kannustavasti ettei keskeytys ollut vaihtoehto.
Lopulta eteen alkoi jälleen piirtyä tuo yksi koetinkivi eli länsisilta. Olimme hiukan hidastaneet tahtiamme ennen ylämäkeä kerätäksemme voimiamme hitaasti tappavaan nousuun. Nousu alkoi ja yllätyin miten kivuttomasti tossu asettui toisen eteen vaikka kilometrejä oli taaperrettu noin 33 kappaletta. Silta nosti sykkeet reiluun 150 mutta ei kuitenkaan sen korkeammalle. Alamäen alettua alkoi etureisien rasitus tuntua, mutta ei mitenkään epämiellyttävästi. Seuraava tavoite olisi maali.
Matka jatkui ja kilometritolpissa numerot kasvoivat. Hiljalleen myös osa juoksijoista alkoi tulla selkäedellä vastaan toisin kuin alussa. Aika moni oli päättänyt vaihtaa etenemisen kävelyyn tai ambulansiin. Kävin ahkerasti jokaisella juomapisteella, koska loppuakohden alkoi kuitenkin enemmän pelottaa reisien kestävyys kuin polvien, joita saattoi jeesata myös puolessa välissä nautittu burana.
Lopulta ohitimme 40:n kilometritolpan ja voiton riemu alkoi kasvaa sisälläni. Jalat tuntuivat tahmeilta ja hiukan jäykiltä, mutta krampeista ei ollut tietoakaan. Kädet jaksoivat hyvin heilua molemmin puolin ja aurinko lämmitti vieläkin vaikka päivä oli kääntymässä illaksi. Viimeinen puistomainen katu ja edessä alkoi hahmottua Tukholman stadion. Lenkkipolku kääntyi ja kipittelimme vanhan rakennuksen sivustaa pitkin ja lopulta astuimme sisään Tukholman ylväälle stadionille. Viimeinen lenkki ja läpyt katsomossa hurraavilta ystäviltä. Maaliviivan ylitimme frendin kanssa yhtä aikaa ja olo oli kuin voittajalla. Olin voittanut itseni ja päässyt maaliin ilman ongelmia. Olin ylpeä itsestäni - kerrankin, todella ylpeä. Aika, eli 4.57 oikeutti sijaan numerolta 10 041, vaikkei se loistakkaan maratonihistoriassa, niin silti saavutin ainoa asetetun tavoitteen. Suoritin maratonin. Se riittää minulle.
Matkan varrelle jääänyt ystävämmekin saapui maaliin ja vain ainoastaan muutama minuutti perässä, joten eipä se kävely hirveästi hidastanut hänen menoaan. Tai sitten meidän vauhti alkoi olla lähellä nollaa..
Ehkä juoksen tuon historiallisen juoksun myös joskus uudelleen. Olisin voinut juosta lujempaa, mutta tuolloin olisi pitänyt tinkiä tunnelmasta, maisemista ja ennen kaikkia mukavasta olosta juostessa. Niin kunnianhimoinen urheilija en ole.
Itse pääsin melko vähällä juoksusta. En saanut hiertymiä, en rakkoja enkä kramppeja. Olo oli juoksun jälkeen hyvä eikä jalat vaivannu kuin vasta jonkun verran myöhemmin. Jos olet miettiny kokeilla, niin kokeile. Kannattaa valmistautua, mutta peruskunnollakin pärjää jos haluaa vain nauttia eikä kisata kelloa vastaan.
Pääasia että voittaa itsensä ja lähtee!
http://www.stockholmmarathon.se/start/content.cfm?Sec_ID=1892&Rac_ID=150&Lan_ID=2

maanantai 10. toukokuuta 2010
Ihana etelä suomi..
Kävelin Tikkurilan rautatieasemalla. Sää oli harmaa ja sateen vaara leijaili koko ajan ylläni. Tärisin hiukan kylmästä. Edessäni hyppelehti iloisena kolme noin 10-vuotiasta manne poikaa. Jokaisella heistä rööki suussa ja päässä olevan suuren aukon syljentuotanto yliaktiivisena pojan klopit jättivät kuolavanan käyskennellessään ympäriinsä ilman päämäärää. Opettelivat kulttuurinsa vaatimille tavoille ilmeisesti..
Istahdin junan penkille kantamuksieni kanssa ja juna lähti liikkeelle kohti Helsinkiä. Vaunuun astui epäsiistin näköinen herrashenkilö pitkässä rasvaisessa tukassaan ja vaaleassa pitkässä itsensä paljastelija takissaan. Herrashenkilö tuli kohdalleni ja pysähtyi. Katsoin mieheen, joka vain tuijotti minua sanomatta sanaakaan. Käänsin katseeni jälleen ikkunaan samalla peilaten mitä toisella puolella tapahtuu.. "Kolikoita!" Mies sanoi hiukan tympeään äänensävyyn. "Ei ole kolikoita." vastasin ja käännyin uudelleen pois. Olinko välinpitämätön. Todennäköisesti, mutta en myöskään ajatellut sponssata kyseisen otuksen alkoholismia. Otus siirtyi seuraavan luokse ja jäi tuijottamaan..
Juna saapui Helsinkiin. Astuin ulos junasta ja jatkoin kävellen kohti asemarakennusta. Ympärilläni kuului puhetta. En ymmärtänyt kieltä. Jatkoin matkaani yhä syvemmälle. Lisää puhetta, mutta nyt erilaista. En ymmärtänyt vieläkään. Astuin ovesta sisään. Lisää puhetta, joka oli ehkä sekoitusta kahdesta edeltävästä. Hetkinen. Tuon ymmärsin. Eli kieltämme ei oltukaan vaihdettu poissaollessani toiseen. Tai ainakin vielä joku muukin kapinoi vastaan ja puhui härmää..
Lopulta löysin itseni tanssimasta. Lattialla oli muitakin. Eteeni tuli pieni nainen, aika nuori, mutta täysi-ikäinen. Hän katsoi minuun ja löi nyrkillä nenään. Tunsin kuinka veri alkoi valua. Olin hiukan yllättynyt. Ja tällä kertaa jopa syytön. Ehkä joku tutustui tytön kroppaan kielletyllä tavalla ja satuin olemaan väärässä paikassa väärään aikaan tai sitten hänen mielestään nenäni vain vaati uutta muotoa. Tiedä häntä.. Olo oli epätodellinen.. Onneksi hän kuitenkin muisti vielä näyttää keskisormea anteeksipyytävästi..
No onneksi sauna oli lämmin..
Olipa kiva tulla kotiin - sivistyneeseen Suomeen..

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)