Kuuban Mallorca..

Ainoa syötävä juttu Kuubassa on pizza tai hampurilainen.

Bussi heiluu ja tärisee. Ilmastointi viilentää olosuhteet lähinnä Suomen alkukesää vastaavaan lämpötilaan. Me ja kaikki muut turistit aloitimme noin kuuden tunnin matkan kohti Trinidadin kaupunkia.

Guanapon kylä jäi taakse ja hyvästelimme Mercedeksen. Hän oli ehdottomasti tähän asti paras ja herttaisin casan pitäjämme ja myös avuliain. Otimme Guanaposta taksin Havanaan Viazulin terminaalille noin kello 10.30 aikaan. Matka kesti reilu puolituntia ja maksoi 20 CUC. Perille päästyämme alkoi jälleen jonottaminen. Kuubalaiseen tyyliin auki oli yksi tiski ja aula täynnä porukkaa. Bussimme Varaderoon lähtisi kello 13.00. Olimme toiveikkaita, sillä olimme tulleet ajoissa. Kello alkoi käydä ja jono liikahti aina silloin tällöin. Ehkä me etenemme. Meni puolituntia, meni 15 minuuttia. Vaimollani alkoi otsasuoni pullistella. Jonon kärjessä oli edelleen samat paikalliset säätämässä, kun astuimme sisään aulaan. Jono liikahti aina välillä, mutta vain siksi että osa luovutti ja osa porukasta kävi hakemassa virvokkeita. Kello kävi.

Kävin tiedustelemassa lähtöaulan puolella olisiko toista tiskiä. Paikallinen osoitti check-inniin ja sanoi että sieltä voi ostaa. Menin jonoon ja tapasin muutaman suomalaisen. He olivat sitä mieltä, että liput pitää ostaa alhaalta, jossa jono seisoo. Olisi pitänyt poistaa liput etukäteen.

Palasin alas, jossa jono seisoi edelleen. Nyt asioimaan oli menneet seuraavat paikalliset. Kello alkoi käydä uhkaavasti kohti H-hetkeä. Epätoivo alkoi vallata mielen. Mieli teki hiekalle. Vielä hetki ja sit kärsivällisyyteni loppui. Menin uudelleen ylös check-iniin ja jonotin hetken. ”Onko mitenkään mahdollista ostaa kahta lippua Varaderoon? kysyin lontoon murteella ja nainen nyökkäsi. He eivät olleet saaneet bussia täyteen. Hain nopeasti naiseni ja matkatavarat alhaalta paikallaan seisovasta jonosta ja rynnimme yläaulan tiskille. Kello oli muutamaa minuuttia vaille yksi. 10 CUC per naama ja huomasimme hetken päästä istuvamme tyytyväisinä bussissa. Järjestelmä hoiti.

Noin parin tunnin matkan jälkeen saavuimme Varaderon kylään ja Kuuban turistiparatiisiin. Lonely Planetin mukaan suurin osa Varaderon matkaajista on viikon tai kahden viikon all-inclusive hotellien asiakkaita. He tulevat koneella suoraan paikalliselle flygari kentälle ja poistuvat tyytyväisinä muutaman viikon rannalla makoilun ja Cristal oluen siemailun jälkeen.

Ulostauduttuamme dösäriasemalta ja saimme jälleen taksikuskit kimppuumme. Taksi, taksi. My friend! Ja viisi cucendaalia olisi pitänyt jälleen köyhtyä noin kilometrin matkasta. Paikallinen yhteyshenkilömme Leo oli jälleen organisoinut majoituksen ansiokkaasti. Lähdimme taapertamaan kohti pääkatua dösäriltä ja bongasimme hevosvankkurit. 3 CUC kohteeseen. Kaupat tuli! Rinkat ja reput kyytiin ja klipiti klopoti ja kakka haisi jälleen.

Varsinainen majapaikkamme oli buukattu täyteen, joten meidät ohjattiin naapurin casaan majoittumaan pariksi yötä. Piha oli aloitettu rakentamaan, mutta jostain syystä homma oli jäänyt kesken noin useita vuosia sitten ja odotukset huoneen suhteen ei olleet kovat. Toisin kävi. Huone oli erittäin siisti ja viihtyisä. Hivenen kukkainen ja naisellinen, mutta kodikas. Hinta oli tyyris. 35 CUC yö. Sniiduilimme emmekä ottaneet aamupalaa vitosen hintaan.

Aluksi suunnittelimme viettävämme neljä yötä Varaderossa, mutta tyydyimme kuitenkin sitten vain kolmeen. Viimeisen yön olimme varsinaisessa majapaikassamme Casa Particular Mily & Orlandon luona osoitteessa Calle 53 no. 210. Erittäin siisti ja viihtyisä paikka, jossa Orlando osasi jopa englantia. Helppo asioida. Huone oli väljä jossa oli parisänky ja yksi lisävuode kolmannelle pyörälle. Aamiainen olisi bungannut sen perinteisen vitosen ja sen päälle löytyi myös kaikki ravintola palvelut drinkkilistoineen ja menuineen. Me päätimme kuitenkin pettyä järjestelmällisesti pääkadun varrella sijaitsevissa ravintoloissa. Kuubalainen safka on roskaa. Todellista kuraa!

Miksi vain kolme yötä? Kaikki on perkeleen kallista. Turistilisä on kaikessa. Majoituksessa, ruuassa, joka on pahaa, ja etenkin matkamuistoissa ja muissa hyödykkeissä. Peruskaupassa on ehkä hivenen enemmän erikoisuuksia, kuten hilloa, juustoa ja makkaraa, mutta se huomioidaan hinnassa. Me säästimme ja ostimme pullaleipää leipomosta ja haimme kaupasta juustoa lihamestarin siivuttamana ja marmeladia. Hyvin meni alas paikallisen kolan - Tukolan avulla. Kuuba vatsa kasvaa.

Varaderon ranta on upea. Sitä en kiistä. Kylän ”keskustan” kohdalla se on nautinnollisen hiljainen ilman jäätävää määrää turisteja. Yksin ei kuitenkaan tarvitse olla ja on virkistävää kuulla myös muuta kieltä kuin espanja. Rannalla puhutaan Kanadaa ja Ranskaa. Jostain kumman syystä Kanadalaiset ja Ranskalaiset ovat valloittaneet mestan. Seuraavaksi suosituinta taitaa olla matkustaa Italiasta tälle alkeelliselle kauppasaartoon alistetulle saarelle. Ja tietysti rannalta löytyi myös suomalainen pariskunta meidän lisäksemme – kuinkas muutenkaan.

Vaikka Varaderon rannat ovatkin upeat ja pitkät, 20 km, niin sieltä puuttuu kuitenkin jotain. Jotain mitä Aasiassa kolunnut travelleri olisi odottanut. Rannoilta ei löytynyt idyllisiä juottoloita chillailuun ja viilentymiseen eikä siellä ollut tunnelmaa. Rannoilta puuttuu sielu. Aivan kuin Kuuban alistuneisuus heijastuisi myös sen rantoihin, kaloihin, palmuihin. Kaikkeen. Meressä ei ole snorklaajia, vaikka aallot olisivat pienet, rannalla ei ole aktiviteetteja vaikka siihen olisi puitteet. Kaikki tuntuu jotenkin niin alistetulta ja tylyltä. Ehkä jopa teennäiseltä. Poliittinen ilmapiiri on saanut paratiisin rannat masentumaan ja menettämään toivonsa.

Toinen erikoinen piirre Varaderon kaduilla oli sen hiljaisuus. Päivällä kaduilla on ihmisiä käyskentelemässä kaupustelijoiden vedätettävänä, mutta heti hämärän laskeutuessa kaikki katumyyjät pakkaavat kamat kasaan ja sulkeutuvat porttien, lukkojen ja aitojen taakse piiloon. Ihmiset häviävät kaduilta ja ravintoloista. Kaikesta tulee autiota. Aivan kuin he odottaisivat yöllisen hirviön saapumista. Aivan kuin täälläkin pelättäisiin jotain, jotain mitä ei ole. Kaikkialla on kuitenkin turvallista.

Ehkä Varaderon yöllinen hirviö on niemenkärjen täyttämät hotellit, jotka tarjoavat kaiken. He ahmivat ihmiset sisäänsä ja maiskuttelevat niitä aamuun saakka lopulta päästäen vapauteen. Nämä suuret hotellit yhdistettynä alueen hintatasoon aivan varmasti tappaa paikallisen pienen ravintoloitsijan haaveet onnistuneesta bisneksestä pääkadun varrella. Ihmiset eivät käytä muita palveluita kuin vain sen oman hotellin, josta ovat maksaneet itsensä kipeäksi. Luonnollista.

Mutta jotain kalliin positiivistakin. Löysimme kuitenkin myös kuntosalin tästä paikasta. Keskuspuiston ostarille paikallinen kauneudenhoitosalonki oli keksinyt maittavan bisnesidean hiilariövereistä pöhöttyneille turisteille ja miksei myös paikallisille myös. 5 CUC kerta per naama ja pääsee irrottamaan Kuubamaista vattaansa kehostaan. Läski sulaa silmissä, kunhan vain jaksaa ahkeroida. Pientä oheishuvitusta tarjoavat paikalliset kuntoilijat, jotka jostain kumman syystä nauttivat käyttää jos jonkinlaisia tukivälineitä. Eräskin neitokainen puki ylleen reisituet ja polvituet, sekä lantiotuen ja tämän jälkeen meni kävelemään porraskoneeseen. Toinen herrasmies käytti koko treenin ajan erittäin leveää vyötä, vaikkei edes tehnyt yhtäkään liikettä, jossa olisi selkään tullut rasitusta. Jos haluatte bisnesvinkin, niin tässä olisi kehitettävää. Kuubalaiset tykkäävät tuentavälineistä yhtä paljon, kun suomalaiset crossfitistä tällä hetkellä. Jännä nähdä milloin kupla puhkeaa. Puhkeaa kuin turistin illuusio hyvin toimivasta vattasta hänen istuessaan pöntöllä ulostaessa nestemäistä juttua sieltä mistä sen pitäisi tulla kiinteämpänä. Kyllä - toinen meistä kokee sitä herkkua, mutta ei onneksi älyttömän pahalla tavalla. Mutta ei myöskään miehekkäällä.

Mutta tiivistettynä Varadero. Tule katsomaan hienoa hiekkaa, mutta älä ole kauaa. Me jatkamme nyt Trinidadiin toiveikkaina, sillä sitä kaupunkia on kehuttu. Kuuba kiintiö alkaa hiljalleen oleen tapissa, ehkä eniten ruuan suhteen.

Ei ihan sitä mitä luvattiin..

Urheiluhullu löysi itselleen paikan , jossa hikoilla lisää.
Löytyy Calle 500 ja pääkadun kulmasta Guanapossa.
Edullista treeniä 1 CUC per naama.

Leo hoiti gapin pihaan Havannassa kuten sovittiin. Vanha itä-naapurin mittojen mukaan kasattu Lada, joka tuntui aidon heppoiselta. Isä ja poika etupenkillä. Me takana. 20 CUC siitä lystistä verotettiin, mutta perille päästiin. Plays Del Este tai paremminkin Guanapo.

Casa particular majoittajamme oli tälläkin kertaa täysin espanjaa puhuva herttainen rouva ja hänen vaaleanpunainen talo. Kielimuurista huolimatta rouva Mercedes on erittäin avulias ja jaksaa sanoa meille, että: Relax, no problem! Kaikki onnistuu ja ratkaisu löytyy aina. Joko espanja – saksa- espanja sanakirjan, suomen, espanjan ja käsimerkkien avulla tai sitten otetaan jälleen se puhelin ja soitetaan jollekin.

Talo on valloittavan pieni ja piha on juuri talon kokoinen eli naapuri taloa voi koskettaa. Huoneemme on yläkerrassa, jossa on pari sänky ja kerrossänky. Sinne päästäksemme avaamme lukon portista, lukon ulko-ovesta ja vielä huoneemme ovesta. Olo on turvallinen, mutta mitä nämä paikalliset pelkäävät? Todella siistin ja suloisen huoneen kruunaa vaaleanpunainen käytännöllinen WC ja mahtava kattoterassi. Vietimme yhden päivän vain makoillen terassilla käristäen nahkaamme.

Huoneemme ei ollut heti valmiina, kun saavuimme, joten aloitimme visiitin pienellä tutkimusmatkalla Lonely Planetin kovasti mainostamaan postikorttimaisemaan, jossa valkoinen hiekka kohtaa turkoosin meriveden ilman megalomaanista resortti helvettiä.

No ei ihan sitä mitä luvattiin. Playa Guanapo on paikallisten suomima kylän oma pikku merenranta ja sen näköinen, mitä arvata saattaa. Myös täällä köyhä paikallinen ei aina jaksa kävellä seuraavalle roska-astialle vaan saattaa tipauttaa sen röökiaskin, pullon tai jätskipaperin jämät juuri siihen mihin se ote kirpoaa. Eli ranta oli melko roskainen ja etenkin kivinen. Ei näkynyt postikortteja.

Pienimuotoisen alkujärkytyksen jälkeen huomasimme lonkkarin olleen oikeassa ainakin siinä ettei suuret resortit ole pilanneet tätä Kuubalaista tunnelmaa. Guanapo on todellakin paikallisten lomailumesta ja kyläpahanen, jossa syödään vain ja ainoastaan pizzaa ja eri variaatioita sämpylöistä ja hampurilaisista. Löysimme yhden kojun kadulta, joka nousi suosikiksemme. Guarapo – edullista, rasvaista ja hyvää. Pizza Hawaii oli lähes yhtä hyvä, kuin kotimaisen Turkkilaisen vääntämänä ja sämpylät myös hakkasivat kaikki paremmat Kuubalaiset keittiöt. Ruoka maksaa näissä kojuissa noin 1-2 CUC ja ravintolassa samasta ja yleensä pahemmasta moskasta pulitat yli kympin. Pistää travellerin miettimään ja verisuonet pullisteleen!

Samassa majoituksessa lähtöä tekevä Hollantilainen yksin matkaava daami antoi hyviä tipsejä Guanapon alueeseen ja lähitienooseen. Parhaat rannat löytyy kuulemma Santa Maria Del Marin puolelta, jonne pääsee kätevästi paikallisdösällä, taksilla tai hevoskärryillä. Näistä kokeilimme ensin bussia. Bussiin käy vain paikalliset paikallisten pesot. Vaihdoimme niitä pienen käden väännön jälkeen. Hyppäsimme  bussiin, sujautin kaksi paikallista pesoa bussinkuljettajalle ja menimme sisään. Nousimme pysäkin liian myöhään pois ja kävelimme resortin eteen. Sisään pääsy 6 CUC. Ei käy. Nainen otti ohjat siinä vaiheessa kun kartanlukija oli mokannut paikkakoordinaattien kanssa ja lopulta löysimme ilmaisen sisäänpääsyn valkealle hiekalle. No tosin ei ehkä ihan niin valkealle, kuin mainoksessa sanottiin mutta vähän parempaa kuitenkin. Edelleen rannat oli vähän roskaisia ja aika paljon aaltojen tuomien kasvien peitossa. Lasin sirujen ja venäläisten turistien määrä oli psykedeelinen. Onkohan Lonely Planetin novellisti oikeasti käynyt tässä maailman kolkassa?

Vaikkakin mesta tuntui ehkä kevyeltä pettymykseltä, niin lopulta kuitenkin alkoi hymyilyttää. Rannalta löytyi viihtyisä koju, josta sai kaljaa ja Cuba libre drinkkejä. Tilasin jälkimmäisen naiselle ja ja join sen itse, kun hän kuulemma tykkä Mojitosta, jota olin alun perin tilaamassa. No sain sitten kaksi juomaa itselleni. Mutta täysin tyhjin käsin ei vaimonikaan jäänyt, sillä hän sai parin paikallisen neitokaisen ihailun urheilullisesta vartalostaan. Yhteistä kieltä ei löytynyt, mutta mikäs siinä oli ryystäessä vuoron perään kaljaa ja Cuba libreä kun kolme naista kyykkää vieressä. Kehon kieli on niin kaunista. Oppitunti meni hyvin ja toivottavasti oikeaoppiset liikeradat auttavat ylensyödyn rasvan polttamisessa.

Rantasekoilun jälkeen löysimme jäätelöbaarin, jolla saimme täytettyä ruokaympyrästä puuttumaan jääneen suikaleen maitotaloustuotteita suussa sulavalla suklaan ja muutaman muun maun kombinaatiolla. Turhaan ei kehuta että Kuubalaiset rakastavat jäätelöä. Ainakin suomalaisessa suussa se maistuu hyvältä.

Seuraavana aamuna saimme maittavan ja loistavan aamiaisen omassa casassamme. Vitamiineja kuten emäntämme mainosti hedelmälautasta asetellessa. Tämän päälle tarjoiltiin omeletti ja paahtoleipää, jonka päällä tomaattia, kurkkua ja juustoa. Vähän mausteita ja voin todeta, että jälleen hakattiin monta Kuubalaista keittiömestaria. Lisäksi Mercedes oli taikonut omin pikku kätösin mehua ja marmeladia. Suussa sulavaa. Kahvi maistui hyvältä, vaikka kahvia en niin kauhian paljon juokkaan. Ja viisaasti maito tarjoillaan lämmitettynä. Jälkiruuaksi otimme vielä muutaman pikku banaanin ja muffinssit. Pötsi oli täynnä ja oli mukava suunnata kohti rantaa.

Lähdimme vatsat pyöreinä kohti pääkatua ja liftasimme itsellemme hevoskyydin. Neuvottelimme paikallisen hevosmiehen kanssa taksaksi 3 CUC noin reilun kilometrin matkasta. Kyyti oli leppoisaa ja konin takalistosta tuleva mönjä antoi raikkaan tuulahduksen maalaismaisemaa. Onneksi oli keräilypussi mukana, niin hajuhaitta seurasi koko matkan.

Saavuimme kartan osoittamalle joen ylityspaikalle. Hollantilainen daami kertoi, että hevoskyydillä pääsee sillalle, mutta hivenen meitä jäi kaivelemaan että miksikös ei sitten pidemmälle. No ehkä silta on niin kapea ettei mahdu.

Todellisuus pamahti kasvoille kuitenkin, jo edellisenä iltana kun poistuimme postikorttirannalta kyseistä ”siltaa” pitkin. Tai siis sitä ei ole. On vain tolpat ja virtaava vesi. Eli silta on vanhuuttaan poistunut joskus eikä uutta ole tehty. Joko finanssivajareista tai laiskuudesta johtuen.

Jälleen kahlasimme virtaavan veden läpi paremmalle rannalle ja löysimme kohdan, jossa lasinsirujen, pullonkorkkien ja muiden roskien määrä oli siedettävä. Makoilimme omassa pienessä hiekkalaguunisamme tovin ja jälleen jatkoimme matkaa. Iho alkoi houkuttelevasti punoittaa ja uhkaavat pilvet alkoivat tihkua vettä. Poistuimme takaisin kotiin.

Mukanani on hivenen liikuntaan hurahtanut nainen. Se tarkoittaa sitä, että joka ikisestä kyläpahasesta

Etukyykky oli paikallisten mittakaavassa hivenen outo liike.
Tai sit vaan treenari oli miellyttävämpi näky kuin perus puntti-petet.

tai perslävestä on löydyttävä treenimesta. Joko hyvällä tai pahalla. Havannasta sitä ei löytynyt, joten paineet alkoivat olla melkoiset. No onneksemme eräällä vähän eksymisen puolelle menneellä ruuanhaku reissulla navigaattorimme opasti meidät sattumalta erään portin eteen, jossa luki ne kauniit kirjaimet: ”GYM”. Olisittepa nähneet rakkaan matkakumppanini ilmeen. Olisittepa olleet mukanani pidättelemässä häntä ettei hän olisi saman tien mennyt sisään ja avannut kyseistä paikkaa uudelleen sen jo mentyä kiinni.

Päätimme kuitenkin yksissä tuumin tulla seuraavana päivänä tutustumaan kyseiseen paikalliseen viidakkosaliin. Tosin ei täällä viidakkoa ole mutta se kuulostaa hyvältä.

Ja sen teimme. Salin käyttö maksoi 1 CUC per päivä per naama. Tunnelma oli varmasti parempi kuin yhdessäkään Elixiassa tai Satsissa, vaikkakin kaikki laitteet oli varmasti itse väsätty ja painot sorvattu. Vain kerran näin yhden vaijerin itsestään katkeavan, mutta onneksi talkkari tuli heti tekemään uuden liitoksen.

Kaikki perushärdellit ja hässäkät löytyi vaikkakin painojen ja tankojen koot ei ihan standardiin mahtuneetkaan. Jokaista lihasryhmää pystyy kyllä hyvin treenaamaan jos vain mielikuvitus antaa myöden. Henkilökohtaisena suosikkina pidin ilman sähköä toimivaa juoksumattoa, jossa maton korvasi rullat. Ei sit tullut sille paikalliselle kermaperseelle mieleen mennä kävelemään vaikka sille palmujen reunustamalle rannalle.

Gymi oli melko täynnä paikallisia bodareita ja muutama neitokainenkin oli eksynyt sekaan. Ilmeisesti kuitenkin Kuubattaret enemmän haluavat vain chillailla ja syödä jädeä. Saimme repet jumiin ja hyvän mielen. Päivä ja treeni oli onnistunut.

Auringonlasku Playa Guanapossa. 

Nyt on menossa vimonen ilta tässä kylässä ja makoilemme sängyllä unta odotellen. Se tulee jostain syystä täällä paljon aiemmin kuin kotona. Päivä kattoterassilla ja kierros gymillä kulutti sen verran energiaa,  ettei päivään juuri muuta sitten mahtunutkaan.

Matkalla majoitukseen katsoimme palmujen taakse häviävää aurinkoa ja haimme vähän vettä janoomme. Guatro aqua, por favor. Ja myyjä nauroi. Ilmeisesti täydellisen espanjan kielen metsästys jatkuu vielä.

Päivän kruunasi iltapala, joka koostui nakeista, oliiveista, säilykepaprikasta, pikku banaaneista ja limonadista. Saatoin myös ottaa yhden Cuba Libren.

Nyt unten maille ja huomenna matka jatkuu kohden Kuuban Cancunia, saaren omaa pikku Alanyaa kohden.

Buenos noches amigos.

La Habana..

Casa Particular majoituksemme oli ylimmässä
kerroksessa Havanan keskustassa. Kaunis talo keskellä ruman
kaunista kaupunkia.

Istun hotelli Sevillan aulassa Havannassa ja kuuntelen paikallisen bändin popahtavaa salsaa. Pääsimme vihdoin kiinni internettiin ja saimme jonkin tasoisen yhteyden Suomeen. Olemme hengissä, kuten odottaa saattaa.

Tuulet olivat lopulta suotuisat ja pääsimme irti Cancunin turistiystävällisestä ympäristöstä keskelle kolonialistista 60-lukua. Aero Mexico toimi melkein moitteetta ja ainoat kuprut olivat lähtöselvityksen pieni myöhästyminen, juoksu portille ja se että rakas vaimoni laitettiin vastentahtoaan ensimmäiseen luokkaan ja minut heitettiin tylysti taviksien sekaan. Juuri ja juuri kestin sen tunnin matkan ja vaimoni sai maistiaisen paremman ihmisen elämästä. Pähkinöitä ja skumppaa. Tietysti jos sen skumpan olisi ottanut.

Alkupelko rajamuodollisuuksista Kuubassa oli turha. Ainoa rajamme tai heidän rajan vartijoita kiinnostava asia oli mahdollinen mukanamme tuleva Ebola-viirus. Ennen passin tarkastusta oli lämpökamera ja hoitajat kumihanskoilla tarkastamassa ja skannaamassa maahan saapuvaa porukkaa. Kaikki kysymykset liittyivät Afrikkaan ja mahdollisiin sukulaisiin siellä. Ehkä orastava rusketukseni sai paikallisen puoliverisin luulemaan minua sukulaissielukseen.

Yksikään viranomainen ei ollut passintarkastuksen jälkeen kiinnostunut siitä mitä meillä on, paljonko on rahaa, onko meillä vakuutusta yms. Tulli ilmoitus piti täyttää, mutta virkailija ei edes katsonut sitä. Näytti vain kohti ovea. Ulko-aulassa meitä oli vastassa oma taksinkuljettajamme, joka oli lähetetty casaparticularcuba.org sivuston kautta, josta varasimme Havanan keskustasta Casa Particular kotimajoituksen. Palvelu on loistava ja näin ensikertalaiselle erityisen helppo. Palvelu ei maksa mitään, vaan ottavat Casa majoittajalta osuuden. Eli hinta varmasti huomioidaan majoituksen hinnassa.

Lentokentän ulkopuolella on valtion virallinen rahanvaihto piste, jossa matkailijan tulee vaihtaa mielellään euronsa paikalliseen Cuban Convertible Pesos valuuttaan eli CUC:iin. Vaihtokurssi euron kanssa on aikalailla 1:1. Jenkki dollari on kaikkein huonoin ja sen vaihdosta otetaan noin 20 prossaa valtiolle. Meksikon pesoista noin 11 pinnaa. Privaatti läskiniska maksoi 25 CUC etukäteen tilattuna nettisivuston kautta. Normi taksi maksaa noin 10-15 cucendeelia perstuntumalla.

Yleisilme Kuubassa oli valloittava. Vanhoja 50- ja 60-luvun autoja on edelleen melko psykedeelinen määrä liikenteessä ja etenkin Havanna näyttää pelottavan, viihdyttävän, karun kauniilta. Vanhan kaupungin ja keskustan rakennukset ovat pääsääntöisesti Espanjalaisten siirtomaaherrojen kynästä ja myös rakentamia. Osa rakennuksista on myös alkuperäisessä kunnossa. Valokuvaajan paratiisi!

Ihmiset käyskentelevät kiireettöminä kaduilla ja sivukujille, lapset pelaavat futista ja kellään ei ole kiire minnekään. Havannan vanhoilla kujilla kävellään kaikkialle. Turisti ajaa jenkkirauta taksilla tai fillarigapilla.

Ihmiset ovat ystävällisiä ja marketit ovat tyhjiä. Turisti käyttää CUC valuuttaa ja paikallinen paikallisia pesoja. Sekoittaa ei saa. Osa marketeista on vain Kuubalaisille ja osa turisteille.

Casamme oli vanhqan kaupungin laitamilla Casa Isabella, jota pyörittää äiti ja tytär. Vanhaan kolonialistiseen aikaan kyhätty kerrostalo näyttää ympäristöään siistimmältä ja erityisen hieno se on sisältä. Englanninkieli ei taitu ihan niin hyvin kun mainoksessa sanottiin, mutta aina löytyy puhelimen päähän joku joka pystyy puhumaan. Etenkin casaparticularcuba.org:n Leo. Aivan loistava heppu, jonka kautta hoituu kaikki. Suosittelen lämpimästi etenkin teille jotka matkailette Kuubassa ensi kertaa. Heillä on yhteistyökumppani Casat kaikissa tärkeimmissä kohteissa.

Varauksessanne ilmeni tekninen ongelma..

Heräsin tänä aamuna jälleen ennen paikallista kukkoa. Kadun jylinä kuului seinien lävitse ja vaimoni hengitti raskaasti vieressä. Onneksi ei niskaani tällä kertaa. Kopeloin kännykkäni käteen ja tarkistin uutiset. Pilapiirtäjän ammatti on oletettua vaarallisempi.

Tarkastin myös sähköpostini ja eilisen illan ilo tilatuista Kuuban lipuista vaihtui epätoivoon ja kevyen kokoiseen herneeseen nenään. Opodon kautta tilaamani liput oli peruttu. Sain viestin, joka meni kutakuinkin näin; Teemme satunnaisia tarkastuksia luottokortilla tehtyihin varauksiin ja varauksenne on päässyt tarkastukseen. Joudumme valitettavasti perumaan varauksenne teidän ja meidän turvallisuuden vuoksi. Kiitos verkkohyökkääjä, kiitos Opodo ja kiitos OP.

Lokki laiturin päässä.
Mahtipontinen Zona Hotelera taustalla

Herne imeytyi sen verran syvälle etten saanut sitä ennen puolta päivää pois. Yritin vielä Momondon kautta tehdä uuden varauksen ja kuten arvata saattaa niin maksun vahvistuksen aikana tuli ilmoitus teknisestä ongelmasta maksun vahvistamisessa. Ja sen jälkeen ei mitään. Nettipankista katsottuna katevaraus kyllä ilmestyi ja on edelleen siellä. Toivon mukaan ei rahat lähde, sillä tämä Bravofly niminen firma ei ollutkaan ihan kaikkein helpoin tavoittaa. Näillä näkymin tyhmyydesetä rokotetaan siis oikein urakalla.

Onneksemme kuitenkin kivijalassa talon naapurissa on paikallinen matkatoimisto ja siellä istui lontoon murretta hablaava Meksikaani. Huoliteltu meksikaani. Tomeralla naisella tuntui olevan homma hyppysissä ja miehet ja miehen alut juoksentelivat hänen komentojensa tahtiin. Homma alkoi toimia heti astuttuamme konttoriin ja liput pamahtivat käteen noin tunnin organisoinnin jälkeen. Plussana saimme vielä matkaan oikeuttavat kupongit Jamaikalle, joten niistäkään ei tarvitse enää huolehtia. Eikä kustannuksetkaan olleet niin suuret kuin perinteisissä nettifirmoissa.

Eli nyt sitten 8.1 puolen päivän aikaa Meksikolaisen kellon mukaan lähdemme valloittamaan uutta valtiota. Se on varmasti omanlainen, jossa isoveli valvoo vielä aivan rehellisesti. Jännityksellä odotamme, sillä majoituksemme ei todellakaan ole vielä varma! ;)

Ja joo käytiin tänäänkin ottamassa aurinkoa Zona Hoteleralla, vaikka yleinen habitus ei ehkä sinne kuulukaan..

Pitäkää peukkuja, että seuraava siirto menee sukkelasti, sillä enempää ei lentoherneitä tullut mukaan!

Suosittelen herneiden poiston ensiavuksi.

Crossfit.. Pakko päästä crossfittaan..

Vaatimattoman näköinen boxi Cancunissa Avenida Tulumin varrella.
Crossfit Möbius, Cancun.

Aikaeroväsymys painaa huolestuttavan tiukasti ja herään noin 6.30 aamulla. Ennen kuulumatonta! Aloitimme aamun reippaasti googlettamalla lippuja Kuubaan ja kuten arvata saatta niin ketuiksihan se meni. Loppiainen on sotkenut pankin arkipäivät eikä massit liiku kuten pitäisi. Travellerille se tarkoittaa sitä että vara luottokortti vinkuu kun versio yksi on jo täynnä katevarauksia. Tosin osa aiheettomia, jotka lippusekoilun jälkeen toivottavasti poistuvat.

No onnellisesti kuitenkin liput Havanaan on buukattu pienen hengähdystauon ja keskipäivä jumpan jälkeen. Innolla odotan täysin uudenlaista kommunistista kokemusta. Toivottavasti aloitteleva travellauskumppanini osaa nauttia yksinkertaisuudesta ja on tyytyväinen pieneen. Toisaalta sehän on hänen arkipäiväänsä jo kotonakin! ;)

Lähdimme onnesta soikeena ja intopiukassa etsimään aamupäivästä aiemmin googlettamaamme

Crossfit Möbius, Cancun.

Crossfit salia Cancunin sekavasta arkkitehtuurista. Noin tunnin bussi ja kävely sekoilun jälkeen tarkastimme saamamme ohjeet uudelleen ja vihdoin löysimme perille. Hiki virtasi ja alkulämpö alkoi olla jo henkisellä puolelle kunnes onneksemme havaitsimme ylikovaa soivan jumputi musiikin ja pienen pienen logon talon seinässä. "Möbius - Crossfit". Se oli kuin olikin La Americana ostaria vastapäätä, vaikka google ohjeisti hivenen kauemmaksi.

Sisään mentiin ja tunnelma oli kohdillaan. Sali vaikutti viihtyisältä ja tyylikkäältä. Avoinaiset seinät antoivat oman eksoottisen tunnelman hivenen lämpimään treeni-ilmastoon. Alkulämpö oli jo otettu, joten hirveesti ei enää tarvinnut hikoilla.

Kyykkytreeni on kivaa. Crossfit Möbius, Cancun.

Henkilökunta toivotti iloisesti tervetulleeksi Drop-In salitutustumiseen ja näytti paikat. Crosfittarit ovat näemmä heti yhtä suurta perhettä ollaan sitten missä päin maailmaa tahansa.

Perheessämme asuva Crossfit maniac otti alkuun pikku soudut ja sen jälkeen alkoi tiukka tempaus eli Snatch. Sitä muutamia kertoja isoilla painoilla. Tai ainakin lukujen perusteella. Paunat saattoivat sekoittaa härmäläisen laskukaavan. Siihen päälle hivenen etukyykkyä ja kaikkea muuta hässäkkää. Lopulta väsy vei voiton ja Crossfit Möbius tuli koeponnistettua tyytyväisenä. Lopussa saimma tavata vielä paikallisen fittarin, joka tuli innoissaan esittäytymään. Kovasti kyseli kaikkea, mutta kun en niin ole scenessä niin ammattimaiset vastaukset jäivät vajavaisiksi. Onnekseni Crossit-vaimoni tuli pelastamaan tiukasta tilanteesta.

Loppuun vielä hoidimme kansainväliset suhteet kuntoon ja teimme vaihdon Crossfit Vantaan ja

Crossfit Vantaan ja Crossfit Möbiuksen virallinen paidan vaihto tilaisuus.

Möbiuksen paitojen virallisen luovutuksen muodossa. Yhteiskuva ja aamupäivä voitiin sinetöidä onnistuneeksi. Poistuimme tyytyväisinä.

Pienen hotelli virkistäytymisen ja lentolipputilausten jälkeen päätimme vaihtaa maisemaa kertaheitolla oikein kunnolla ja otimme paikallisen bussiliikenteen kulkupelin kohti Zona Hoteleraa eli sitä missä raha lepää ja rikkailla on kivaa. Erittäin kapea ja upea hiekkaparatiisi on rakennettu uudelleen vuoden 2005 hirmumyrskyjen jäljiltä ja toinen toistaan isompi resotti kilpailee mahtavuudellaan. Raha haisee bussiin asti ja perus backpackkeria hivenen häiritsee. Ranta oli ok, mutta sinne pääseminen on hivenen haasteellista. Rannat ovat lain mukaan kaikkien käytettävissä, mutta sen eteen on saatettu rakentaa jumalattoman iso resortti, joka on sitten yksityisomaisuutta. Läpi pääsee ehkä, mutta onneksemme löysimme ihan tavallisten ihmisten käyttämän reitin.

Siellä missä turkoosi kohtaa valkoisen ja liput on punaisia.

Olimme kohdalla noin 12 km tien alusta. Ne tietää jotka ovat käyneet tai ne jotka tulee ymmärtää jossain kohtaa. Etäisyyttä mitataa kilometreissä jopa täällä pienessä Amerikassa. Meri oli turkoosi, hiekka valkoista ja uimaskenestä kertova lippu punainen. Eli ei menty.

Hetken käristettyä itseämme totesimme noin 4 km:n kohdalla olevan rannan paljon parempi. Poistuimme ja menimme ihastelemaan ostarille Cuccin ja muiden päivittäistavaroiden myyntiliikkeitä. Ohitimme ne sujuvasti ja haaveilimme olevamme rikkaita ja ostavamme keiken tämän postimyynnistä.

Vastakohdan ihmettely alkoi jo tympiä, joten totesimme aikamme olevan täysi yltäkylläisyydessä ja palaisimme paikallisten työmatkabussille kuolevaisten keskelle. Se oli oikea valinta.

Hotellissa pieni virkistäytyminen ja Kuuban oppaan lukutuokio, jonka jälkeen lähdimme

Noin 12 kilometripylvään kohdalla oleva tavisten sisäänmeno aukko.

metsästämään ruokailumestaa. Hetken käveltyämme kohti pohjoista saimme jälleen iloisen paikallisen sisään heittäjän kannoillemme, jonka aluksi tyrmäsin. En fyysisesti, mutta sanallisesti. Vaimoni alkoi kuitenkin kiinnostua ruokalistasta ja päätimme kokeille onneamme.

Mestan nimi oli Carillo´s The Original Lobster house ja sinne pääsi Avenida Tulumilta pikkukatua pitkin. Kadun nimeä en löytänyt. Otimme alkupaloiksi pienen pienet ja erittäin tehokkaat Mojitot, joissa tequila maistui kuten tarjoilija mainosti. Ruuaksi tilasimme kootun Meksikolainen setin, joka oli aivan loistava. Suosittelen lämpimästi. Henkilökunta oli erittäin mukavaa ja tarjoilin mielestä kyseiseen aikaan oli häppärit, joten toinen Mojito per naama ilmeistyi nenän eteen ilman lisämaksua. Ja voin vain todeta, että se ei ollut pelkkä limeä ja vettä. Setä alkoi humaltua kahdesta pienestä lasista.

Nautinnollisen ja todellakin täyttävän ruuan jälkeen lähdimme pienen pienelle kävelylle ja löysimme paikallisen juhlahumun Pargue de Las Palapas torilta. Mesta oli täynnä sähköllä toimivia pieniä autoja joilla muksut kaahasivat, myyntikojuja ja lasten tanssi battle. Todellakin. Pienet tytöt ja pojat mittelivät taidoillaan ja sheikkasivat antaumuksella. Niin se latinolantio näemmä saa alkunsa!

Ihastelimme hetken ja käyskentelimme pieniä kujia todeten, että skene oli paljon miellyttävämpi verrattuna isoon hotellialueeseen. Olimme mahdollisesti Cancunin reppureissaaja paratiisissa. Pieniä juottoloita, katukeittiöitä ja ravintoloita maustettuna kaiken maailman krääsämyymälöillä. Huomenna lisää.

Jälleen kerran uusia kokemuksia ja uusia alueita ihasteltuamme voin vain todeta, että ei käy teitä kateeksi siellä kylmässä. Maailma on mahtava ja sitä pitää lähteä katsomaan.

Adios amigos!

Ja siitä se sitten lähti..

Helsinki-Vantaan lentoasemalta. Kuva: Sanna.

Ja siitä se sitten lähti. Pari reissaria jäti aikatilauksen suorittaneen kuljettajansa pakkaseen Helsinki-Vantaan terminaalin ulkopuolelle ja siirtyivät sisälle suojaan. Nenä näytti vahvasti kohti Finnairin lähtöselvitystä ja kolmen kuukauden seikkailu olisi edessä.

Lentokenttämuodollisuudet saatiin kunnialla läpi ja mieli oli korkealla. Hetken päästä myös reissarit. Kapteeni kuulutti heti kärkeen, että vastatuulta olisi sen verran että matkanteko hidastuu melkoisesti. Noin tunnin myöhästyisimme. Vaihtoaika New Yorkissa oli  3,5 tuntia, joten ainoa katastrofi se oli vain istumalihaksille. Onneksi ne on terävässä kunnossa, etenkin toisella.

Lähestyimme amerikan ihmemaata Kanadalandin suunnasta kun el Capitano kertoi jälleen iloisia uutisia. Myöhästyisimme lisää ja sen lisäksi selän iskunvaimennusta aletaan testaamaan urakalla. Useat flygarit ovat ilmoittaneet turbulenssista ja pääsemme siihen vuoristorataan mukaan. Hivenen kolisutti mutta odotin pahempaa.

Iloisesti ja onnellisesti pääsimme tonttiin John F Kennedyn kentälle ja ulkomaan elävät oikein innoistuivat taputtamaan. Onhan se ymmärrettävää ettei kaikissa maailmankolkissa turvallinen laskeutuminen ole arkipäivää. Onneksi meillä on. Illaksi kotiin. Ottaisipa VR mallia..

Mutta sen jälkeen se riemu sitten vasta alkoikin. Amerikkalaiset, nuo kätevyyden inhimillistymät ja reippauden esikuvat. Jonoa alkoi kerääntyä passin tarkastukseen ja valtion virkamiehet kyselivät tyhmiä verkkaiseen tahtiisnsa. Välillä otettiin muutama maahan pyrkijä sivuhuoneeseen tarkenpaan tarkastukseen ja sen jälkeen lompsittiin takaisin kioskiin istumaan ja ihmettelemään passeja. Jonossa vietimme aikaa noin tunnin verran. Porilaiseen luonteeseen kuuluva kärsivällisyys alkoi olla koetuksella ja mielessä häämöttäneet oikeat ja ehdät McDonaldsin hampurilaiset alkoivat hiljalleen hiipua mielestä. Positiivisellä mielellä ja onhan meillä aikaa - onhan.

Lopulta pääsimme hallin sisällä kiemurtelevan jonon päähän ja meidät ohjattiin pienempään jonoon passintarkastukseen. Muutama kysymys, sormen jäljet ja valokuva ja saimme reippain askelin jo edetä kohti lattialla odottavia reppujamme. Reput kantoon, tullin läpi ja reput liukuhuhihnalle uudelleen. Olimme auttamatta myöhässä, vaikka henkilökuntakin jaksoi uskoa mahdollisuuteemme päästä lennollemme.

Siirryimme byrokratian rattaissa seuraavaan osioon ja seuraavaan turvatarkastukseen. Amerikkalaiseen tyyliin se oli hoidettu huonosti ja epäselvästi. Passin ja lentolipun tarkastus ja se jälkeen erinäiset ihmiset siirtelivät meitä jonosta toiseen. Heitä yhdisti virkapuku, meitä muita mielipaha.

Kaikki kamat laatikoihin kenkiä myöten ja bodyscannerin kuvaan. Toivottavasti vatsalihakset näkyivät. Sitten vain kamat kantoon ja puolijuoksua kohti oikeaa porttia todetaksemme että lentomme on myöhässä. Puolituntia aikaa reuhoittua ja ottaa vähän evästä. Tämän jälkeen toinen puolituntia.

Lopulta pääsimme American Airlinesin koneeseen, mutta totesimme odottavamme ensin portilla ja sitten rullautiellä. Keli oli kuvottava ja pystyin melkein kuvittelemaan valaan kokoisen nisäkäseläimen uivan tiheähkössä vesisateessa. Se saattoi olla myös lentokone tai minä unessa. Aikaero.

Koneemme nousi ilmaan ja saavuimme Cancuniin reilusti aikataulusta myöhässä. Paikallisliikenteen

Hotel Rivemar on Cancunin hinnoilla reppureissaajalle ok valinta.

dösät olivat jo lopettaneet operoinnin ja ainoa vaihtoehto oli taksi. Perkskeleen kallista, mutta minkäs teki maassa jossa taksiryöstöt on yleisiä. 58 yhdysvaltain dollaria köyhempinä pääsimme kuitenkin omalle hotellille ja saimme jopa suostuteltua yökön päästämään meidät sisään.

Pienistä vastoinkäymisistä ja älyttömästä jonottamisesta huolimatta saimme herätä aurinkoiseen ja erittäin lämpimään Yukatanin niemimaan aurinkoon. Pihalla vajaa 30 astetta lämmintä ja nyt näin illalla iho punoittaa. Vain erittäin harvat puhuu englantia ja minä en ollenkaan espanjaa. Onneksemme mesta on erittäin turistisoitunut, joten kulttuurishokki on pieni.

Rannat on upeita, mutta näin ensimmäisen päivän jälkeen maisemaa pilaavat järkyttävän kokoiset hotellit alkaa jo harmittamaan ja mieli kerjää lepoa. Sinne minne nenä näyttää ja missä ihmisen olisi hyvä olla. Kuubaan ei tahdo päästä kun lennot on buukattu täyteen pitkäksi aikaa, joten alkoi varasuunnitelman pohdinta. Johonkin täältä on päästävä.

Atlantin rannalla.

Huomenna toivottavasti mieli on virkeä aistikkaan Crossfit treenin jälkeen Cancunin Mobius boxilla vietetyn open gymin jälkeen ja matkasuunnitelma selkiytyy.

Nyt tämä jetlakista kärsivä reissari laittaa silmät kiinni ja toivottaa sinne Suomeen hyvää huomenta!

Sieltä tänne ja kohta taas mennään..

Ooops.. Onkin hetki näemmä mennyt kun jotain tänne raapustin. Lähestulkoon riimi. Saattelin juuri rakkaan naiseni työriemuihin ja nautin itestäni kotona. En tosin sillä tavalla, mitä juuri ajattelit.

Kaadoin itselleni lasin punaista viintä, pistin netflixistä pyörimään How To Be a Man "dokkarin" ja kaivoin salaisesta kätköstäni aiemmin lipastamani nuuskan ja totesin itselleni, että ehkä tekisi hyvää hivenen kirjoittaa pitkästä aikaa. Siis todella pitkästä aikaa. Nuuskaahan en kotona käytä. En. Joskus ehkä alkoholin ohessa ja jos joku työmaalla sattuu tarjoamaan. Muutama vuosi sitten "pomostani" johtuen pastillimaailma lähti käsistä, mutta nyt se on hanskassa. En koe olevani addiktoitonut, kuten useammat muut ympärilläni. En ainakaan vielä. Ehkä sitten kun tykitän irtoa huuleen peräsuolen huuhtelu prässin kokoisella ruutalla samaan aikaan asetellen nikotiini laastaria kankkuun ja kaivaen sikaria taskustani. Yöllä sylkiessäni vanhaa valuvaa puolen litran juomapulloon ja toisella kädellä hakiessani uutta latausta saattaisin saada elämäni selkäsaunan. Etenkin jos musta kulta olisi sattunut sotkemaan valkoisen lemmenpesämme. Niin pitkälle en mene.

Edellinen reissu oli ok. Päivitykset jäivät siltä reissulta lähes nollaan vaikkakin paratiisin omaisia paikkoja trekkasimme. Tai siis emme ehkä niinkään trekanneet kun matkaseurueemme toinen osapuoli oli loukannut jalkansa ennen lähtöä Suomessa.

Lyhyt summa summarum kuitenkin. Oli sesonki. Olimme Thaimaassa ja siellä oli pari muutakin. Bangkok kaikkine mielenosoituksineen oli vaikuttavampi kuin normaalisti. Kehoituksista huolimatta ihmismassa oli pakko nähdä. Se oli niin pelottavaa. Ihmisethän suoraastaan mellakoivat. No ei. He istuivat, tekivät ruokaa ja pitivät puheita. Olo ei ollut uhattu. No onhan siellä sattunut kaikenlaista mutta ei meidän hetkenämme.

Viimeinen majapaikkamme Bangkokissa oli Sathorn Grace Servised Residence ennen paluuta Suomeen. Huoneet olivat todella hienot ja uudet. Aika pölyinen sviitti, mutta muuten ei huoneesta valittamista. Muuten sitten mesta oli mielestäni surkea. Eipä se kyllä ollut pahan hintainenkaan. Uima-allas oli erittäin likainen ja vettä oli aivan liian vähän. Vesi ei siis vaihtunut. Altaan kansoittivat ruotsalaiset bimbot ja muutama suomalainen juniori. Sali, no oli siellä sali, mutta eipä siellä oikein mitään pystynyt tekemään muuta kuin ihastelemaan lähiötä korkealta. Emme siis mene toistamiseen.

Muutoin löysimme kyllä aivan mahtavia mestoja, joista eityisesti esille nousi Koh Lipen saari. Aivan mahtava mesta, mutta valitettavasti myös moni muu oli sen löytänyt. Olimme saaren pohjois rannalla, joka on hivenen hiljaisempi kuin sataman ympäristö. Suosittelen lämpöisesti. Kaunis ja chilli mesta jossa on mahdollista snorklailla ja nauttia auringosta. Majoituimme Andaman Resortissa, joka oli lähes täynnä. Se oli ainoo mesta, josta saimme katon päämme päälle ja jouduimme maksamaan siitä myös enemmän. Samassa resortissa on myös halpoja bambu bungaloweja mutta valitettavasti ne kaikki oli varattu. Otimme betonia ja hivenen luxusta ympärillemme. Biletys onnaa satamassa ja romanttinen illallinen pohjois rannalla.

Suosittelen melomista vuokrakajakilla viereiselle Ko Adangin saarelle ja siellä pientä vaellusta mäen huipulle. Kuulemma mahtavat maisemat. Me tyydyimme vain nauttimaan saaren hiljaisuudesta ja autiosta rannasta trekkaus rajoituksien vuoksi rakkautemme ottaessa seuraavan askeleen.

Lipen jälkeen siirryimme Koh Mookille, joka on todellakin erilainen mesta. Muutama kallis hienosto resortti ja sitten aivan mahtava bambu mesta nimeltään Coco Lodge Resort. Suosittelen majapaikkana vaikkakin mesta keskellä perinteistä kalastaja kylää ei anna kermakankuille mitään ylellistä, mutta hivenen kolhiintuneelle reppureissaajalle aitoa ympäristöä. Saari on osittain pilattu kallilla resorteilla eikä se ole mikään menomesta mutta chillailuun sopii. Parasta oli kävellä kalastajakylän läpi ja katsella kuinka ihmiset ja eläimet elävät toisistaan riippuvaisessa symbioosissa kaiken roskan, hajun ja ylellisyyden puutteen keskellä. Yhteydet toimii loistavasti ja veneet kulkee. Taikamaassa kaikki on mietitty miten turisti pääsee seikkailusta seuraavaan.

Mookilta matka jatkui mantereelle ja Trangin kaupunkiin, josta löytyy lentokenttä. Yövyimme jossakin Love nimisessä hotellissa lähellä rautatieasemaa. Perushodla, joka hivenen haiskahti siltä juuri mitä nimi kertoi. Muuten ihan perussiisti mesta ja ajoi asiansa yhdelle yölle. Sieltä sitten paikalliseen stadiin.

Vältettäviä paikkoja: Phuket ja Phi Phi saaret. Liikaa sitä perinteistä länkkäreille tuttua Taikamaata ja taikamaan sivuefektejä. Tyttöjä, viinaa ja "hauskanpitoa". Phi Phi etenkin jäi mieleen juuri siitä mitä nuoriso tulee sieltä hakemaan. Viinaa ja örvellystä ja kaiken hiljaisuuden pilaavaa piinallista jumputusta läpi yön disco valijen välkkeessä. Puitteet on maisemoiltaan kunnossa mutta massiiviturismi on pilannut mestan ja paikat on rakennettu ison aallon jälkeen vain ja ainoastaan biletystä silmällä pitäen. Ei hjyvä näin rauhaa ja aitoa rakkautta rakastavalle.

Tästä selvittyämme onnellisesti ja onnellisina on aika siirtyä matkailussa seuraaviin seikkailuihin. Mahtava kesä takana. Kun se sitten viimein Suomessa alkoi. Syksy kuljettaa aikajanaa kohti synkkää ja kylmää talvea ja pitkäaikainen haave alkaa olla käsinkosketeltavissa. Ainakin lentolippujen verran. Yhteinen matkamme jatkuu monella eri saralla ja matkailu tulee siihen massi vajavaisuudesta riippumatta jollain tavalla kuulumaan.

Tammikuussa valtaamme uuden mantereen ja liput on varattu. Jo ensimmäisellä todellisella reppureissulla ja sillä kuuluisalla viiden viikon turneella, josta tämäkin blogi sai alkunsa heräsi kipinä vielä pidempään reissuun. Nyt se toteutuu ja me poistumme reput selässä tutkimaan meille tuntematon väli-ameriikan ihmemaata. Viimeistään silloin aktivoidun tämänkin kirjoittelun suhteen jotta te kaikki täällä kylmässä kotimaassamme saatte kateellisina nauttia niistä hienoista ja ikimuistoisista hetkistämme ja niistä todellisista ongelmista mitä varmasti kohtaamme.

Uno serveza por favor!