MoBay..

Doctor's Cave, Montego Bay

Istahdimme miellyttävästi Knutsford Expressin kyytiin hyvästeltyämme majoituksen ja majoittajamme kukkuloilla. Edellisenä päivänä tapaamamme suomalaiset ukkelit olivat myös löytäneet samaan bussiin ja matka menikin osittain mukavasti juttua vääntäen.

Odotukset seuraavasta Jamaikalaisesta asumalähiöstä eivät olleet korkealla ja muutenkin fiilikset alkoivat olla lopun odottelua. Veri vetää jatkamaan seuraavaan mestaan, ehkä edullisempaan. Jamaika oli sika kallis. Varasimme Montego Bayn eli Mobayn kukkuloilta pienestä Dream hostellista huoneen. Huone maksoi 30 egee yöltä ja oli ok. Omistaja pariskunta asuu isohkon talon alakerrassa vanhempiensa kanssa ja talon yläkerran huoneet on vuokralla. Käytössä on yksi WC kahta huonetta kohden ja yhteinen perusvarusteilla oleva keittiö muurahaisineen. Nuoren emännän appiukko tuli noutamaan bussiasemalta ja huolehti 600 jamaikan taalan hintaan meidät turvallisesti perille.

Pyykkipäivä hostellilla

Sijainniltaan hostelli ei ole ehkä parhaassa paikassa, mutta toisaalta rannalle kävelee noin puolessa ja isoon markettiin vartin. Takaisin tulo onkin aina se hauska osuus, sillä mäki alkaa hapottaa ja pohjetta jumittaa.

Mighty Moves Gym, Aqua Sol theme park

Meidän aktiviteetit MoBayssa oli rannlla löhöily, darran hoito Pier1 diskon jäljiltä ja perus puntti rantagymillä. Menomestana aivan loistava Pier1, jossa on sopiva sekoitus paikallista tempperamenttiä ja turistien tuomaa tuttua örvellystä. Suosittelen ostamaan vodkaa pullottain ja sotkemaan sekaan makuaineita. Tulee halvemmaksi kuin erillisten mukillisten ostaminen.

Ojentajille happoa

Rannoista kävimme testaamassa ehkä sen kuuluisimma Doctor's Caven ja yleisen rannan Aqua Sol huvipuiston jälkeen. Tohtorin luola oli erittäin siisti, luokseen pyrkivä ja jopa miellyttävä. Ja kuten arvata saattaa se oli liian hyvää ollakseen totta. Se oli maksullinen. Turistin työntäminen aukosta sisään maksaa 600 jamaikalaista, mutta sillä saa myös hivenen vastinetta. On pukkarit, vessat, suihkut ja rantavahdit. On ravintolaa, matkamuistomyymälää, mutta ei ole todellakaan rasittavia kaupustelijoita. Voi vain olla. Yleiseltä rannalta taas saa aitoa Jamaikalaista kokemusta. Lasten leikkejä ja huutamista, roskia, kaupustelijoita, pilven polttajia ja diilereitä ja tavallisia Jamaikalaisia. Uimaan emme uskaltaneet mennä yhdessä.. Vartiovuorot piti sopia.

Pakollinen treeni hoidettiin mäkeä juoksemalla kukkuloilla ja sitten bodaamalla Aqua Solin salilla. Jälleen perus paikallisten sali, jolla oli sielu ilman hienostelua. Peruslaitteet löyty ja pystyi tekemään monipuolisen treenin. Päivä kortti maksoi 800 paikallista ränkylää.

MoBay ei ollut niin paha kuin luulin mutta ikävä sinne ei jäänyt. Ehkä enemmänkin olisi voinut nähdä ja kokea, mutta mieli teki jo pois koko saarelta. Seuraaviin seikkailuihin!

Paikkaa vaihda..

Negrilin majakka.

Aikammae Negrilissä alkoi kulua loppuun ja viimeisen päivän päätimme viettää vielä hyväksi toteamassamme Rikin kahvilassa eli Rick's Cafeessa. Suoritimme enemmän ja vähemmän reippaina aamujumpat Negril Gymillä ja tämän jälkeen Max heitti meidät Negrilin majakalle. Jamaikanvanhin majakka on edelleen toiminnassa vaikkakin vanhat käsin pumpattavat öljylyhdyt ja hivenen uudemmat kaasulyhdyt onkin korvattu sieluttomalla ja hikeä säästävällä aurinkopaneeli voimalla ja akustolla. Silti majakanvartijan mukaan hommaa on reilusti. Mestaa pitää maalailla ja lamput ja akut vaihtaa kerran kahteen vuoteen.

Maisemaa majakasta.

Viiden dollarin lahjoituksella majakanvartijan taskun hän avasi ovet ja kertoi lyhyesti ison lampun historiasta. Kierreportaita pitkin sydämen kiihdyttäessä tahtia turisti pääsi kurkistamaan myös näköalaa merelle ja mantereelle. Kapuaminen ja lahjonta oli kuitenkin maisemaparatiisissa pieni hinta siitä hetkestä kun silmä alkoi levetä maisemassa. Hetken ihailun ja pakollisten kuvien jälkeen asettelimmevarpaat varovasti ylipienille askelmille ja tulimme alas turvallisesti. Loppupäivän marinoisimme sitten itseämme Rikillä.

Pienimuotoinen jalkamarssi ja olimme jälleen altaan reunalla. Kahvila oli lähestulkoon tyhjä ja allaspoijallakin oli puhdistushommat vielä pahasti kesken. Tilaa oli yllin kyllin ja varasimme käyttöömme mukavan parisängyn kokoisen auringonotto alustan. Ja siis se oli oikeasti sänky patjoineen.

Altaan auettua ja kellon käydessä alkoi turistejakin saapua hiljalleen ja sitten se tapahtui. Mies ääni kysyi altaan toiselta puolelta että olemmeko Suomesta? No joo ollaanhan me. Yleensä Suomalaisiin törmääminen tarkoittaa huonoa ja liian turistiaoitunutta paikkaa, mutta jotenkin tällä kertaa törmääminen pariin finskiin ei ollutkaan yhtään huonompi juttu. Oli nastaa keskustella välillä suomeksi myös muiden kanssa eikä vain ja ainosastaan vaimon. Sain myös pienenmaistiaisen vanhasta elämästä kun sujautin puolittain vahingossa kauan haaveilemani pussi nuuskan tlähuulen alle. Elämä hymyili!

Auringonlasku Rick's Cafessa.

Auringonlasku oli jälleen upea ja ihmismäärä lähenteli ilmaisten ämpäreiden jakoa espoossa kun ilta alkoi olla lopuillaan. Nahka punoitti ja Negrilille oli aika jättää hyvästit. Seuraavana päivänä matka jatkuisi Montego Bayhin.

Turistina turistien keskellä..

Muutimme rannan läheisyydestä Negrilin kylän liepeille kukkuloille. Painostavan kuuma merenranta sai jäädä syrjään ja tilalle saapui viilentävä vuoristoilma. No ehkä hivenen romantisoin. No kukkuloilla kuitenkin ja terassilta avautui näkymä merelle. Miellyttävää!

Ocean view Chalet on italialaisen Maxin ja paikallisen Casandran omistama talo, josta he vuokraavat kolmea huonetta turisteille. Max on tullut aikanaan Jamaikalaisen elämäntyylin perässä saarelle, josta hän on löytänyt rauhan ja perustanut perheen. Heillä oli 8 kuukauden ikäinen Leo poika. Suosittelen majoitusta lämpimästi vaikkakin kukkuloille nousu kävellen olikin hikistä puuhaa.

Vaikka kärsimmekin tiukasta massivajavuudesta ja yleiseurooppalaisesta henkilökohtaisesta lamasta, niin siitä huolimatta päätimme vähän hassutella ja lähdimme rakkaan vaimoni sukulaisten kanssa vähän tutustumaan paikallisiin nähtävyyksiin.

Rouvani sukulaiset olivat hankkineet käyttöömme oman taksikuskin Hiaceineen ja heidän piti olla yhdeksän pintaan noutamassa meitä. No kuten arvata saattaa niineihän lokaali läskiniska löydä perille, kosla on tottunut suunnistamaan aasien perusteella ja nyt perkele ne olivat vaihtaneet paikkaa. Hivenen kärjistetty, mutta totuuden peräinen kuitenkin. Osoite ei sano mitään. Pitää olla jotain paljon konkreettisempaa.

No lopulta auto ilmestyi pihaan muutaman messenger puhelun jälkeen ja majatalomme Max sai jälleen olla tyytyväinen systeemiin. Jopa hänellä alkoi loppua huumorintaju kuskien ammattitaitoon.

Pakkauduimme autoon ja aloitimme matkan. Perinteiseen Jamaikalaiseen tyyliin täysillä. Ensimmäisenä kohteenamme olisi YS jokiputoukset. Ihan ok mesta, mutta ei ehkä ihan niin hieno kuin Dunn's riverfalls. Hivenen YS:llä pääsee myös varpaitan kastelemaan kävellen muttei älyttömästi. Sen sijaan mestan suurin plussa on liaani, jolla hypitään veteen. Siistiä! Muuten ihan ok ja turisteja jonnin verran. Ei ehkä yhtä tukkoisen oloinen kuin se toinen muttei tuollakaan tarvinnut olla yksin. Matka-aika Negrilistä noin pari timmaa ja perillä vielä pienimuotoinen siirtyminen traktorin vetämässä peräkärryssä. Pääsymaksu vähän alta 20 taalaa.

Kasteltuamme uikkarit lähdimme seuraavaan kohteeseen. Noin 40 minuutin ajomatkan päässä olisi Jamaikalaisen Appleton Estate rommin koti eli se mesta mistä se tulee. Kiertoajelu maksoi 25 jenkkitaalaa ja opas keräsi ympärilleen aivan liian ison poppoon. Ammattitaitoinen opas sai kuitenkin hommat mäppeihinsä jahka ensiksi löysi kaikki asiakkaansa. Pieni kierros historiaa ja nykyistä valmistusta alkaenn ilmaisesta rommidrinkistä päättyen 8 eri pulloon, joista sai maistella pienen pienistä snapsikupeista. Huoli oli suuri, sillä jäimme jonon hännille mutta ilo oli ylin havaittuamme suurimman osan maistavan vain vähäsen ja ehkä vain yhdestä pullosta. Me maistoimme Miitan sukulaisukkelin kanssa kaikista! Jopa loppua kohti hivenen kiristäen henkilökunnan alkaessa rullaamaan korkkeja kiinni. Ne piti olla meidän!

Pienet ja jollain vähän isommat matkamuistot mukana palasimme takaisin ja aloitimme kotimatkan. Vielä pieni pysähdys Peter Toshin haudalle (Jaa kenen? Kato googlesta..), muutama olut ja kotiin. Päivä oli onnistunut, mielenkiintoinen ja seura ennen kaikkea oli mitä mainioin. Erittäin suuret kiitokset länsinaapurista tulevalle reissuperheelle ja toivottavasti nähdään pian uudelleen!

Nyt se sitten tapahtui..

Istahdin mopotaksin kyytiin, jota ohjasti lettipäinen lokaali pidellen vasemmassa kädessä jointtia ja oikeassa rahatukkua ja kaasukahvaa. Lähdimme katsomaan Superbowlia Alfred's nimiseen rantaravinteliin. Alku jännityksestä, Jamaikalaisesta liikenteesä ja pilvessä olevasta kuskistani huolimatta pääsin perille eikä vaimonkaan kyydissä ollut ongelmia.

Sinänsä itse peli ei niin hirveästi kiinnostanut vaan enemmänkin se överi jenkkien hypetys sen ympärillä. Tupa oli täynnä ja jopa osa alkoholin kyllästämistä lokaaleista alkoi hyppiä ja pomppia sen mukaan mitä TV:ssä tapahtui. Kuitenkaan tämä ovaalin nahkakuulan kädessä kantaminen ei ole ihan niin kova juttu ilman pohjoisen amerikan turisteja.

Peli päättyi miten päättyi ja väliaika show esitettiin jälleen megalomaanisena. Ottelun jälkeen jenkit poistuivat ja rauha palaai rannalle. Paikallinen reggae poppoo aloitti soiton ja perinteiset illanviettäjät alkoivat hiljalleen valua hietikolle. Hetken kuuntelimme ja sen jälkeen poistuimme. Olin nähnyt osan pelistä ja kuullut hetken paikallisia sointuja. Olin tyytyväinen ja valmis unille.

Kahvilassa..

Ratsastaja hevosineen 7 mile beachilla Negrilissä.

Istuin hetken hotellihuoneemme ulkopuolella rappusilla ja polttelin viimeiset sentit jäljelle jääneestä kuubalaisesta. Siemailin Red Stripe olutta ja kuuntelin käytävän päässä bilettäviä New Yorkkilaisia, katselin paria Italialaista vanhempaa rouvaa, jotka yrittävät naurattaa huomattavasti nuorempia Jamaicalaisia miehiä – tai toisin päin. Aasiassa vanha eurooppalainen mies ja nuori aasialainen nainen on tuttu näky. Täällä asetelma on toisin.

Pääsimme Negriliin turvallisesti Knutsfordexpressin kyydillä (www.knutsfordexpress.com). Tiedustelimme päätepysäkiltä hintaa jälleen kerran erittäin aktiivisilta taksikuskeilta. He naurahtivat ja osoittivat kadun toiselle puolelle. Pure Resonrtin kyltti siinti Chicken Jerk kärryn takana. Perinteisesti turistia olisi viilattu lakkiin ja kyyti olisi sovittu. Auto startattu ja ajettu toiselle puolelle katua hyvä rahatukku silmissä. Ei sentään täällä.

Respassa koimme jälleen yllätyksen. Nettihinnan päälle napsahti veroja, kaupunkiveroja ja käsittelymaksuja noin 100 USD edestä. Hintaa alkoi olla jälleen reilusti ylitse reppureissaajan budjetin. 5 yötä ja yli 400 USD. Parempi olla parempi kämppä!

Saimme huoneen tasan kello 14.00, kuten netissä luvattiin. Huone oli siisti ja perinteisen karu. Ei

Hedelmätori Negrilin keskustan tuntumassa.
Poistimme banaaneja ja appelsiineja.

hintansa arvoinen. Sänky on erinomainen ja tyyny vähän liian korkea. Herkät niskani ovat jumissa. Muutoin hotellin piha ja allas on ok. Riittävästi tilaa eikä porukkaa ole häiriöksi asti. Netti kuuluu hintaan, tosin nopeus ja saatavuus vaihtelee todella paljon. Ei tahdo Bob Marleyn sanoitukset tulla sujuvasti Spotifyn kautta.

Olin äsken erilainen. Poltin sikarin. Savun määrä oli vakio mutta tuoksu eri. Kukka tuoksuu tälläkin hetkellä. Jenkit polttaa viereisen huoneen edustalla. Ganjaa kaupitellaan vapaasti kaikkialla. Sätkää kääritään kaupan vihannesosastolla, muistomerkkimyymälässä ja idyllisessä kahvilassa. Lapset eivät haittaa eikä häiritse. Törmäsimme Miitan pikkuserkkuun ja hänen vanhempiin. Heille ei kuulemma tarjota niin paljoa höpöheinää, kun on lapsi mukana. Hyvä niin.

Negril on kuuluisa rannastaan. 7 mile beach on kuuluisa ja yksi maailman kuuluisimmista baareista löytyy myös täältä. Rick´s Cafe. Se on äänestetty joskus maailman 10 parhaan joukkoon. 10 taalan taksikyydin jälkeen me tyydyimme syömään Jerk purilaisen ja juomaan olutta. Silläkin tyylillä menettää rahansa, vaikka varsinaiseen menuun emme edes katsoneet. Negrilin kallein mesta.

Rick´s Cafe on ollut maailman TOP 10 baari-listalla.

Vaikka Rikin mesta onkin kallis, on se silti näkemisen ja kokemisen arvoinen. Kahvilan alueelta löytyy ilmainen uima-allas, jossa on lähestulkoon aina tilaa, mahtavat kalliot ja jyrkänne mereen ja ennen kaikkea hyppyreitä, joista turistit pääsevät kokeilemaan uskallustaan. Lisäksi paikalliset hurjapäät tekevät tippien toivossa omia showhyppyjään vielä hivenen korkeammalta, jonne turpatäynnä oleva turisti ei pääse. Hyppiminen on omalla vastuulla, vaikkakin kahvila ylläpitää hengenpelastajaa koko ajan valmiudessä. Varoituskylttejä ja vastuuvapautuksia on amerikanmalliin ja asiakkaita samalta mantereelta myös ihan riittävästi. Paikka on miellyttävän chilli aamupäivän ja alku iltapäivän. Tämän jälkeen resorttien bussit ja katamaraani retkeläiset löytävät tiensä perille ja alkaa kuhina. Jenkki toisensa perään ja muutama kanukki valtaavat mestan ja alkaa spring breakin alkutunnelmointi. Nuoret hyppivät mereen ja vanhemmat ottavat kuvia taustalla siintävä sinisen turkoosin meren samalla tuoden tiettyä taikaa tapahtumiin.

Kahvilan korkein hyppytorni on 35 jalkaa, jonne tosin turisti ei pääse. Kahvila on tuhoutunut kaksi kertaa vuonna 1988 ja toisen kerran -90 luvun puolivälissä. Ensimmäisellä kerralla aallot veivät kaiken ylittäessään hyppytornin ja toisella kerralla yli 80 jalkaa korkeat aallot eivät jättäneet mitään arvailujen varaan. Meren voima on käsittämätön ja aaltojen korkeutta on vaikea uskoa ylhäältä kun katsoo alas. Onnekseni en asu hurrikaani alueella.

Rikin hyppyreitä ja turisteja. Aallot ovat joskus vyöryneet
reilusti yli korrkeimman telineen hurrikaanin tehdessä tuhoja.

Vietimme miellyttävän päivän Rikin kavilassa Miitan pikkuserkun ja tämän isän kanssa. Paikka oli niin upea, että päätimme mennä sinne vielä toistekin. Heti kun vaan sopiva hetki löytyy.

Kahvilan lisäksi ranta on enemmän tyyliseni. Hienoa hiekkaa, turkoosin sininen meri ja kerrankin rannalla palmurajassa on ravintoloita, juottoloita ja kaljakärryjä. Kaupustelijat häiriköi, muttei pahasti ja rastafari yrittää myydä pilveä. Kyllä turistin kelpaa. Pilveäkään ei tarvitse ostaa, kun käry on niin kova koko ajan, että otsalohko on kipeenä illalla passiivisesta sauhuttelusta. Tai sitten se on vaan nestehukkaa paahtavasta auringosta. Päivä rannalla oli onnistunut kun tuuli ei puhaltanut hiekkaa silmiin. Rantatuolit on ilmaisia ja kuka vaan voi istahtaa mihin vaan. Resortit pitävät vain omista asiakkaistaan parempaa huolta. Päivän kruunasi Miitan osalta kauan odotettu ripsihuolto. Karibialla ripsihuolto ei ole vielä arkipäivää, vaikka Korsolaisetkin ovat siitä saaneet nauttia jo useamman vuoden. Miitta kannusti rahallisesti Negril de Nail nimistä yritystä noin 7150 jamaikan dollarin verran. Eli 55 eskoo huollosta.

Rick´s Cafe ennen turistimassoja.

Omistaja on alun perin Japanista ja lopulta jenkkien kautta päätynyt Negriliin. Mieluummin kuitenkin näillä leveysasteilla maksaa hivenen laadusta, kuin ottaa kadun varresta kookoksen vierestä ammattilaisen, joka käyttää erikeepperiä tai omaa yhdistettään. Toivotaan että ripset pysyy kiinni eikä silmät turpoa! Ukkeleille suosittelen sillä välin rentoutumista vastapäätä olevassa ravintelissa, jossa anniskellaan muun muassa kansallisolutta nimeltä Red Stripe.

Lokaalit tekivät näytöshyppyjä
sieltä minne turisti ei pääse.

Negril on tuhottoman kallis reppureissaajalla, mutta silti se kannattaa kokea. Keskustan ja syrjäisimpien katujen marketeista on helppo poistaa perusraaka-aineet ja pystyy ite vääntämään mättöjä. Säästää edes hivenen. Myös kadulla puolikkaissa tynnyreissä paistettua  Jerk kanaa kannattaa suosia. Puolikas kana 5 jenkkitaalaa.

Negrilin plussat: Rick´s Cafe ja sen tunnelma altaineen ja hyppyreineen, 7 mile beach ravintoloineenja ihmisineen, Negril Gym, jossa pystyy suorittamaan perustreenit hyvin 500 JD hinnalla, sekä Jerk kana kadulta ostettuna. Sitä ei tartte edes erikseen hehkuttaa!!!

Miitta bodaa Negril Gymillä.

Negril Gymin löydät Norman Manley Bulevardilta
köhestulkoon Treveller´s resorttia vastapäätä.

Kuin heinäpellossa asuisi..

Ocho Rios ja Karibian meren risteilijä.

Astelimme metalliportista sisään. Paikallinen rupu oli lähtenyt urhoollisesti opastamaan meitä kysymättä, eikä edes löytänyt perille. Ihan itse sai suunnistaa. Sisäpihalla istuskeli muutamia nuoria miehiä. Tuttu tuoksu tietyistä Kontulan ja Jakomäen kerrostalorapuista tulvahti sieraimiini. Lasittuneet silmät seurasivat uusia tulokkaita. Ja sen jälkeen juttu jatkui normaalisti. Maista nyt! Maista nyt! Tukevampi lasisilmä yritti painostaa toista kokeilemaan elämänsä ensimmäisiä tötsyjä.

Respassa meitä oli vastassa Andrew niminen nuoriherra, joka oli erittäin iloinen ja rennon oloinen. Paikka vaikutti mielenkiintoiselta. Olimme varanneet dormi majoituksen, koska koettelemukset Kuubassa osoittivat että travellerin rahat menee näemmä täysin turhaan. Andrew opasti meidät huoneeseen, jossa oli kolme kerrossänkyä ja homeinen WC. No vähän katossa oli kosteusvauriota. Muuten paikka oli siisti ja jopa miellyttävä. Nuorten reppureissaajien suosima.

Reggae Hostel, Ocho Rios. 6 hengen dormi.

Asetuimme taloksi ja aloitimme tutustumisen Ocho Rioksen kylään. Kaupoissa oli tavaraa, ostareilla myytiin krääsää ja ranta oli mielestäni upea. Maksulliselle rannalle pääsi Hostellin kupongilla ilmaiseksi. Ei tullu ruput häiriköimään. Hostellin sänkypaikka maksoi 20 jenkkitaalaa yöltä ja oma huone olisi ollut 70 taalaa. Melko arvokasta kuitenkin. Vähän yllättävän arvokasta.. No sesonki aika selittää varmasti osaltaan, mutta jälleen Aasian travelleri kokee kaipuuta itään.

Rannalla oli paljon perheitä, pariskuntia, yksittäisiä auringonpalvojia, muttei kuitenkaaan älyttömästi turisteilta vaikuttavia ihmisiä. Muutenkaan Ocho Rioksen katukuvaa ei täytä kukkahattutädit vaan paikalliset ihmiset. Tunnelma on rento ja savuinen, ganjan käryinen. Kaduilla on turvallista liikkua. Ainakin majapaikkamme lähiympäristössä. Paikalliset köyhät yrittävät kyllä avuliaasti johdattaa sinut tipin toivossa määränpäähäsi ja kerjäläinen tulee vetoamaan jumalaan kun hän haluaa sinun ostavan hänelle ruokaa. Rastafari yrittää kaupata käsitöitä ja hedelmäkauppias haluaa päästä eroon baanaaneistaan. Diggaan tästä enemmän kuin Kuubasta. Löysimme jopa punttiksen, joten sain

Myers fitness club, Ocho Rios.

vaimonikin pysymään hetken aloillaan. 10 USD per naama päivä lipusta. Melko kallista, mutta toisaalta kohtuullista. Myers fitness löytyy netistä. Suosittelen.

Pariskuntana liikkuvana hostelli tietysti aina asettaa omia hankaluuksiaan, mutta sopu sijaa antaa ja kun muistaa ettei asu huoneessa yksin, niin ajan voi ottaa kokemuksena. Vaikka yöllä metallinen kerrossänky natiseekin jokaisessa liikkeessä, nuoret bilettävät aamuun asti ja hyrrä seinällä vain siirtää kuumaa ilmaan paikasta toiseen en täysin lyttää hostelleja. Etenkin yksin matkaavalle ja kavereille se on erittäin edullista ja kokemuksia antavaa matkailua. Uusiin ihmisiin on varmasti hepompi tutustua, jos vaan jaksaa itse nähdä vaivaa ja hyviä vinkkejä ja kokemuksia on saatavilla. Kaikkea ei tarvitse itse tehdä ensin päin mäntyä.

Nähtävyyksiä ja retkiä hostellista järjestettiin jokapäivä.  Me tyydyimme kuitenkin vain läheiseen rantaan ja omatoimiretkeen vesiputouksille. Noin kolme kilometriä länteen kylän keskustasta on meren rannassa pieni vesiputous ja sitten siitä vähän matkan päässä Dunn´s riverfalls. Todella kaunis paikka, jossa pääsee kävelemään merestä asti vesiputouksen yläosaan. Omalla vastuulla totta kai, mutta varovaisuudella höystettynä. Ei kannata ottaa mitään opasta, koska tällöin joudut todella noloon käsikädessä tyyliseen etenemiseen, jossa välillä porukkaa huudatetaan videokameralle ja otetaan yhteiskuvia ja plaa plaa..

Dunn´s vesiputous ja turistit.

Yritä kiilata juuri parin turistipoppoon väliin ja saat hetken omaa rauhaa ja aikaa kiivetä. Vesikengät on hyvä olla tai vastaavat tossut. Meillä oli lenkkarit ja vaelluskengät, jotka kuten arvata saattaa, kastuivat. Osa lokaaleista vetää paljain varpain, mutta ehkä he tuntevat reitin. Kylteissä vaaditaan kenkien käyttöä ja kaikkien kassien ja kameroiden poisjättämistä ja tallelokeroon sullomista. Ymmärrettävää, sillä välillä saattaa olla vähän hankalampi kohta tai sitten vaan mulaat kuten mä tein. Kuvat pystyy käydä ottamassa jälkeenkin päin sillä nousujen määrää ei ole rajattu mitenkään ja tärkeimpiin kohtiin pääsee rakennettuja lavereita pitkin kätevästi. Lysti maksoi 20 USD per naama, mutta väittäisin sen olevan sen arvoinen. Mesta on auki 8.30 – 16.00 ja suosittelen menemään ennen tai jälkeen suuren turistilauman. Ne on rasittavia.

Vaelluskengät toimivat hyvin vesiputouksella.

Eli Ocho Rio on kauniin laguunin rannalle muotoutunut kaupunki, jossa on kaikki tarpeellinen. Se on hyvä kohde myös omatoimi matkaajalle ja etenkin niille ketkä haluavat pössytellä. Suosittelen rantaa

ja Dunn´s vesiputouksia.

Mutta teille kaikille pössyttelijöille tiedoksi että pilvi, ganja , kukka tai mikä se sitten sen heinän nimi onkaan niin on kiellettyä myös täällä. Vaikka poliisi saattaakin sulkea silmänsä tältä mieltä avaavasta meditaation välineestä, on täällä myös muutama turisti kuollut ganjasta lähteneestä välienselvittelystä poliisin kanssa. Kertoi viereisellä punkalla jointtia käärivä Brittein-Jamaikalainen mies, samalla kun kysyi haluammeko mekin maistaa.

Ocho Rioksen ranta hostellin vieressä oli miellyttävä.

Rankka Reissu kieltäytyi jyrkästi huumeista eikä kannata niiden käytön aloittamista! Ei edes viihdetyylisesti. Pysytään me tiukasti vain Kuubalaisissa sikareissa!

Paikallinen olut merkki,

Welcome to Kingston..

Saint Augustine muotoili kuuluisan lausahduksen, joka löytyy
myös Reggea Hostel Ocho Rioksen seinältä.
Vaimoni koki filosofisen hetken ja päivitti lauseen:
Elämä on kuin suklaarasia, he jotka eivät matkusta
syövät vain yhden liköörikonvehdin.

Welcome to the Kingston international airport. Cayman saarillataksikuski oli huolissaan ja kauhuissaan, kun kuuli suunnitelmastamme vierailla seuraavalla saarella hiveven etelämpänä. Hän oli kuullut paljon pahaa, pelottavia asioita. Olkaa varovaisia!

Sen olin kuullut myös monelta muulta. Monet ovat olleet kauhuissaan, monet ajattelevat heti pahinta, monia varmasti pelottaa. Rajamuodollisuudet olivat melko nopeat, vaikkakin virkapukuista kiinnosti tällä tuloasemalla enemmän meidän tarkoitusperämme ja suunnitelmamme kuin esimerkiksi Kuubassa. Hämmentävää, mutta hyväksyttävää. Ehkä täällä on vaarana, että eurooppalainen yltäkylläisyyteen tottunut turisti jää loisimaan ja viemään heidän pienetkin sosiaaliedut. Matkan tarkoitus? Mielihyvä! Hän katsoi minua paheksuvasti. Jälleen yksi ylimielinen pilvenpolttaja, hän varmasti ajatteli. Korjasin nopeasti: Vapaa-aika ja matkailu. Jouduin selittämään yksityiskohtaisesti reissusuunnitelman lentoineen aina Helsinki-Vantaalle asti. Lopulta jää suli ja leimasin pamahti. Tervetuloa Jamaikalle!

Otimme laukkumme ja marssimme ulos terminaalista taksinvälittäjän luokse. Hän oli erittäin ystävällinen kuten aina. Ylihintainen taksi alle. Tai oikeammin Hiace. Niin lämpöisiä muistoja Suomesta. Eräällä hyvällä ystävälläni on samanlainen, mutta punainen. Ehkä vähän huonommassa kunnossa kuin tämä Jamaikan helmi, mutta yhteistä on varmasti se että molemmissa katsastusmies joutuu hetken hieromaan ohimoitaan ennen leimaa.

Kuski tiesi totta kai tarkasti osoitteen ja noin puolen tunnin ajomatkan jälkeen, yöllä alueella jossa ei saisi liikkua yhdenkään matkaoppaan mukaan, hän kysyi osoitetta. Olin hivenen tutustunut karttaan ennen gabi kyytiä ja tiesin että olemme hoodeilla. Hän ei siis täysin yritä kusettaa. Hän ei vain tiedä. Annoin osoitteen ja kuski yritti soittaa majapaikkaamme. Ei vastausta. Lopulta osoite löytyi. Talo oli korkean muurin ympäröimä. Muurin päällä oli metallisia piikkejä vaikeuttamassa ylittämistä. Kaikki talon ikkunat oli peitetty vahvoilla kaltereilla ja kaikkien ovien edustoilla oli vahvat kalterihäkit. Seisoskelimme massiivisen portin edustalla, joka oli lukittu vahvalla munalukolla. Talo oli pimeä. Taksikuski katseli rauhallisesti ympärilleen ja koputti porttiin avaimillaan. Rinkkamme nököttivät maassa. Lopulta taloon syttyi valo ja nainen hihkaisi, että tulee. Alkoi lukkojen availu ja lopulta nainen oli luonamme portilla. Aloin kaivaa 35 US taalaa länskärille ja nainen katseli huolissaan ympärilleen. Kuskilla ei ollut vaihtorahaa. Alkoi turistimainen säätäminen rahatukut käsissä. Nainen huolestui. Ihmiset katsovat, ihmiset katsovat!!! Hän yritti saada meitä sisään, porttien turvaan. Lopulta yhteisymmärrys syntyi kuljettajan kanssa ja portti pamahti kiinni. Naks ja lukitus turvasi selustamme. Nainen opasti meidät vielä yhden kalteriportin läpi huoneeseemme ja rentoutui. Hän pahoitteli että oli nukahtanut ja tiedusteli vointiamme ja suunnitelmiamme. Hän kertoi avuliaasti kaikki tiedot joita tarvitsimme. Lopulta pääsimme nukkumaan hyvään sänkyyn noin kahden vuorokauden valvomisen jälkeen. Se oli luksusta.

Seuraavana aamuna rouva opasti meidät aamiaiselle läheiseen pikaruokalaan. Patty ateria limulla, joka oli ihan ok, muttei hirveästi poikennut muista pikaruokaloista. Huomiota saimme hivenen kalpeammalla lookillamme kaduilla ja ravintelissa muiden ollessa enemmän väriltään sellaisia, jotka kestävät paahteen. Olo oli kuitenkin turvallinen ja lapset naureskelivat. Asetelma oli toisin päin.

Kirjauduimme ulos majapaikasta ja menimme kadun varteen odottamaan bussia numero 31. Yard Style, 130 Weymouth Drive sai jäädä taaksemme vain yhden yön jälkeen. Kingston ei houkutellut vaan mieli teki päästä rannalle tunnustelemaan hiekkaa. Varpaanvälini huusivat sitä. Ja Miitta mainitsi siitä kuinka hyvältä kaksi vuorokautta putkeen jalassani olleet vaelluskengät tuoksuivat. Yeah!

Eteen tuli pikkubussi, johon muutama paikallinen änki sisään. Kysyin kuskilta minne hän menee ja saimme sovittua että hän heittää meidät Three Mile kaupungin osaan, josta saisimme Road Taxin Ocho Rion rantakohteeseen. Lopulta kuitenkin hivenen hankalan englannin ymmärtämisen jälkeen kuski sai meidät suostuteltua menemään hänen kyydillään keskustaan asti, josta pääsemme suoraan Ocho Rion bussin kyytiin. Kyyti maksoi kahdelta hengeltä noin 400 J$, kun 1 euro on 128  paikallista. Eli halpaa kuin saippua. Bussiasema oli perinteinen paikallisten katastrofi. Pikkubuseja oli sikin sokin. Kaupustelijoita, matkaajia ja jälleen kaupustelijoita. Haju oli perinteinen kaatopaikkamainen ja ihmiset todella ystävällisiä ja avuliaita. Vahva Ganjan käry täytti sieraimet ja olut maistui porukalle, etenkin yhden dösän kuskille. Lopulta löysimme bussit, viimeisestä nurkasta, jotka lähtevät määränpäähämme. Bussi oli täynnä, mutta se otetaan vielä enemmän täyteen. Lopputulemana oli että 15 hengen bussissa istui erittäin tiiviisti 34 henkilöä. Onneksemme matka ei ollut kuin reilun tunnin ja 1200 J$. Myös tästä kokemuksesta tuli fläsäreita. Muinoin Vietnamissa oli samantyylinen tapa. Auto otetaan täyteen!

Kuljettaja aloitti kilpa-ajon ja takapenkillä istunut rastafari huuteli kannustushuutoja. Kuski kanttasi kiitettävällä ripeydellä kohti vuoristoa, eikä juurikaan hiljentänyt mutkaisella ylös ja alas kiemurtelevalla pikataipaleella. Selkä ja perse alkoi puutua noin 15 minuutin jälkeen istuessani puolittain lisäpenkillä käytävällä Miitta vieressäni. Mutta kuten on sanottu ennenkin, niin linja-autossa on tunnelmaa. Ja paikallisten dösässä on sitä vielä enemmän.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pääsimme ehjänä perille bussikuskista huolimatta ja majapaikkamme alkoi siintää edessämme. Ganjan käryinen Reggae Hostel Ocho Rios. Todellakin pilven tuoksuinen, todellakin. Mutta siitä sitten vähän myöhemmin.