Stokiksen maratoni..

Niin se epäuskottava aamu vain koitti ja heräsin M/S Gabriellan hytistä ilman minkäänlaista krapulan tai humalan tuomaa pahaa oloa virkeänä ja reippaana suoraan aamupalalle.

Ensimmäinen ajatus oli ehkä hiukan epätodellinen, sillä samanlaisen olon olin viimeeksi kokenut laiva-aamuna noin 10-vee vanhana seikkaillessani perheristeilyn Nintendo paratiisissa. Tuolloin ainoat kivut olivat hammassärky makeasta ja peukalonpäiden rakot tuon kuninkaallisen ja esihistoriallisen pelikonsolin nammiskuukkelien hakkaamisesta.

Tosin tilannetta onneksi hiukan paransi se että laivassa oli myös porukkaa, jotka heräsivät siihen tutunmpaa olotilaan eli pienen pieneen alkoholin aiheuttamaan myrkytykseen.

Aamupala oli melko vaatimaton. Hiukan puuroa, tuoremehua, pala vaaleaa leipää ja banaani. Koitoksen alkuun oli aikaa vielä noin viisi tuntia eikä ollut hajuakaan kuinka paljon uskaltaa nauttia evästä. No vähän, sillä vararavintoa on tullut kerättyä pelastusrenkaaseen..

Aamupalan jälkeen keräsin kamat ja poistuin muiden jo odotellessa matti myöhästä. Kaleva Travel oli järjestänyt bussi kyydin satamasta kisapaikalle jonne saavuimme hyvissä ajoin noin kolmea tuntia ennen starttia. Turhanpäiväistä jumittelua ja tekonurmella lojumista ja ensikertalaisen ihmettelyä kun ympärillä on kisakuntoista kissaa ja luurangoksi itsensä kuivattaneita huippu-urheilijoita. No onnksi paikalle oli myös eksynyt muutama perinteinen läskimaha. Taisivat puhua härmää..

Viimeinen valmistautuminen koitokseen eli ylipinkeät juoksutrikoot jalkaan, lenkkitossut kiinni ja kipittelypaita päälle. Viimeistelyn finalisoi persvakoa, nyyttejä ja kainaloita liukastava valkovaseliini, tissiteipit, sekä naamaan sujahtaneet magnesium pillerit ja burana. Olin valmis elämäni kovimpaan fyysiseen koitokseen!

Siirryimme mukavasti muutaman muun juoksijan kanssa lähtöalueelle pienen puska virtsan kautta. Lähtöalueelle oli kertynyt kaiken kaikkiaan noin 20 000 kipittäjää, joten tunnelma oli melko tiukka tilan puolesta. Siinä sitten seisoskeltiin ja kuunneltiin kisajärjestäjän hehkutuksia jostain suomen ulkoministeristä, joka kuulemma oli myös kipittämässä tuota lenkkiä. Ministerismies siinä sitten antoi muutaman minuutin kommentit ja kannustukset eka härmäksi, sitten ruottiksi ja lopulta viimeisteli minuuttien tsydeemin saksalla ja ranskalla. Ehkäpä tuo kielitaito on eduksi hänen hommassaan.

Lopulta lähtölaukaus kajahti ja aloimme kurkistella eteen päin vellovan ihmismassa ylitse. Muutaman minuutin päästä ihmismassa kohdallamme alkoi hiljalleen vaihtaa seisoskelua kävelyksi ja lopulta hiukan jopa hölkkää muistuttavaksi tilaksi. Noin viiden minsan jälkeen ylitimme lähtoviivan ja pääsimme hölköttelemään Tukholman kauniille kaduille. Aluksi sykkeet nousivat noin 150 ehkä osaksi alkujännityksestä ja kropan kohmeisuudesta johtuen. Muutaman kilsan jälkeen sykkeet kuitenkin laskivat noin 136 - 140 tienoille, jolloin taapertaminen tuntui lähes ilmavalta.

Alkuperäinen tavoitteeni oli keritä laivaan ennen sen irtaantumista satamalaiturista, mutta  hiukan jouduin kiristämään muun possen painostuksesta. Päätimme juoksijakolmikkomme kesken tulla maaliin viidessä tunnissa. Ja siitä lähdimme pitämään kiinni.

Matka taittui mukavasti ja ympärillä oli oikeastaan koko matkan ajan ihmisiä kannustamassa. Keli oli mitä loistavin. Puolipilvistä ja lämpöä noin 18 astetta. Ainoa pelkoni oli se, että missä vaiheessa polveni prakaavat.

Kilometrit taittuivat mukavasti ja jutustellessa ja maisemia tsiigaillessa, aikakin tuntui luistavan kuin itsestään. Ensimmäinen tavoitteeni oli suoriutua kunnialla länsisillasta noin 9 kilometrin kohdalla. Silta nousee loivasti mutta melko pitkään. No se meni ilman ongelmia. Noin 17 kilometrin kohdalla lisävoimaa antoi oman seurueen fanien läpyt puiston reunalta, jolla tunnelma nousi jälleen kattoon. Seuraava tavoite oli kipitellä puolikas maratoni ilman keskeytystä eikä tuokaan tuottanut minkäänlaista ongelmaa. Kaksi tavoitetta takana. Seuraavaksi jälleen ajatukset suuntautuivat tuohon Västerbrohon eli läntiseen siltaan.

Tukholman maraton reitti on mielestäni miellyttävä hölkätä ja tunnelmaltaan loistava. Tosin vertailukohtaa omien kokemusten kautta ei ole, mutta tuskinpa Helsinki ainakaan kilpailee ihan vastaavasta maailman luokan arvostuksesta. Melkein koko reitin varsi on täynnä ihmisiä jotka jaksavat kannustaa viimeisiäkin juoksijoita ja mikäli se ei riitä niin lisäpuhtia saa useista esiintymislavoista joissa erinäiset bändit, artistit ja DJ pitävät musiikin tuomaa lenkki-iloa yllä. Radalla ei ole jyrkkiä nousuja eikä laskuja, mutta silti vaihtelevuutta mukavasti. Reitin varrelta löytyy lisäksi riittävästi juomapisteitä, joista saa vettä ja urheilujuomaa sekä silloin tällöin vastaan tulee keittopiste, banaanipiste, energia patukkapiste ja tottakai suolakurkkupiste. Ilman näitä kipittely Stokiksen uskomattoman hienossa kaupungissa saattaisi olla melkoista tuskaa.

Kilometrit taittuivat edelleen kivuttomasti. Pientä tuntumaa alkoi reisiin ilmestyä juoksun rasituksesta, mutta ei mitään mikä haittaisi taapertamista. Reilun kolmen tunnin jälkeen eräällä tiimin jäsenestämme alkoi reisi krampata todella ja hän joutui jättäytymään taaksemme. Pidimme hänelle peukkuja ja huusimme kannustavasti ettei keskeytys ollut vaihtoehto.

Lopulta eteen alkoi jälleen piirtyä tuo yksi koetinkivi eli länsisilta. Olimme hiukan hidastaneet tahtiamme ennen ylämäkeä kerätäksemme voimiamme hitaasti tappavaan nousuun. Nousu alkoi ja yllätyin miten kivuttomasti tossu asettui toisen eteen vaikka kilometrejä oli taaperrettu noin 33 kappaletta. Silta nosti sykkeet reiluun 150 mutta ei kuitenkaan sen korkeammalle. Alamäen alettua alkoi etureisien rasitus tuntua, mutta ei mitenkään epämiellyttävästi. Seuraava tavoite olisi maali.

Matka jatkui ja kilometritolpissa numerot kasvoivat. Hiljalleen myös osa juoksijoista alkoi tulla selkäedellä vastaan toisin kuin alussa. Aika moni oli päättänyt vaihtaa etenemisen kävelyyn tai ambulansiin. Kävin ahkerasti jokaisella juomapisteella, koska loppuakohden alkoi kuitenkin enemmän pelottaa reisien kestävyys kuin polvien, joita saattoi jeesata myös puolessa välissä nautittu burana.

Lopulta ohitimme 40:n kilometritolpan ja voiton riemu alkoi kasvaa sisälläni. Jalat tuntuivat tahmeilta ja hiukan jäykiltä, mutta krampeista ei ollut tietoakaan. Kädet jaksoivat hyvin heilua molemmin puolin ja aurinko lämmitti vieläkin vaikka päivä oli kääntymässä illaksi. Viimeinen puistomainen katu ja edessä alkoi hahmottua Tukholman stadion. Lenkkipolku kääntyi ja kipittelimme vanhan rakennuksen sivustaa pitkin ja lopulta astuimme sisään Tukholman ylväälle stadionille. Viimeinen lenkki ja läpyt katsomossa hurraavilta ystäviltä. Maaliviivan ylitimme frendin kanssa yhtä aikaa ja olo oli kuin voittajalla. Olin voittanut itseni ja päässyt maaliin ilman ongelmia. Olin ylpeä itsestäni - kerrankin, todella ylpeä. Aika, eli 4.57 oikeutti sijaan numerolta 10 041, vaikkei se loistakkaan maratonihistoriassa, niin silti saavutin ainoa asetetun tavoitteen. Suoritin maratonin. Se riittää minulle.

Matkan varrelle jääänyt ystävämmekin saapui maaliin ja vain ainoastaan muutama minuutti perässä, joten eipä se kävely hirveästi hidastanut hänen menoaan. Tai sitten meidän vauhti alkoi olla lähellä nollaa..

Ehkä juoksen tuon historiallisen juoksun myös joskus uudelleen. Olisin voinut juosta lujempaa, mutta tuolloin olisi pitänyt tinkiä tunnelmasta, maisemista ja ennen kaikkia mukavasta olosta juostessa. Niin kunnianhimoinen urheilija en ole.

Itse pääsin melko vähällä juoksusta. En saanut hiertymiä, en rakkoja enkä kramppeja. Olo oli juoksun jälkeen hyvä eikä jalat vaivannu kuin vasta jonkun verran myöhemmin. Jos olet miettiny kokeilla, niin kokeile. Kannattaa valmistautua, mutta peruskunnollakin pärjää jos haluaa vain nauttia eikä kisata kelloa vastaan.

Pääasia että voittaa itsensä ja lähtee!

http://www.stockholmmarathon.se/start/content.cfm?Sec_ID=1892&Rac_ID=150&Lan_ID=2

Ihana etelä suomi..

Kävelin Tikkurilan rautatieasemalla. Sää oli harmaa ja sateen vaara leijaili koko ajan ylläni. Tärisin hiukan kylmästä. Edessäni hyppelehti iloisena kolme noin 10-vuotiasta manne poikaa. Jokaisella heistä rööki suussa ja päässä olevan suuren aukon syljentuotanto yliaktiivisena pojan klopit jättivät kuolavanan käyskennellessään ympäriinsä ilman päämäärää. Opettelivat kulttuurinsa vaatimille tavoille ilmeisesti..

Istahdin junan penkille kantamuksieni kanssa ja juna lähti liikkeelle kohti Helsinkiä. Vaunuun astui epäsiistin näköinen herrashenkilö pitkässä rasvaisessa tukassaan ja vaaleassa pitkässä itsensä paljastelija takissaan. Herrashenkilö tuli kohdalleni ja pysähtyi. Katsoin mieheen, joka vain tuijotti minua sanomatta sanaakaan. Käänsin katseeni jälleen ikkunaan samalla peilaten mitä toisella puolella tapahtuu.. "Kolikoita!" Mies sanoi hiukan tympeään äänensävyyn. "Ei ole kolikoita." vastasin ja käännyin uudelleen pois. Olinko välinpitämätön. Todennäköisesti, mutta en myöskään ajatellut sponssata kyseisen otuksen alkoholismia. Otus siirtyi seuraavan luokse ja jäi tuijottamaan..

Juna saapui Helsinkiin. Astuin ulos junasta ja jatkoin kävellen kohti asemarakennusta. Ympärilläni kuului puhetta. En ymmärtänyt kieltä. Jatkoin matkaani yhä syvemmälle. Lisää puhetta, mutta nyt erilaista. En ymmärtänyt vieläkään. Astuin ovesta sisään. Lisää puhetta, joka oli ehkä sekoitusta kahdesta edeltävästä. Hetkinen. Tuon ymmärsin. Eli kieltämme ei oltukaan vaihdettu poissaollessani toiseen. Tai ainakin vielä joku muukin kapinoi vastaan ja puhui härmää..

Lopulta löysin itseni tanssimasta. Lattialla oli muitakin. Eteeni tuli pieni nainen, aika nuori, mutta täysi-ikäinen. Hän katsoi minuun ja löi nyrkillä nenään. Tunsin kuinka veri alkoi valua. Olin hiukan yllättynyt. Ja tällä kertaa jopa syytön. Ehkä joku tutustui tytön kroppaan kielletyllä tavalla ja satuin olemaan väärässä paikassa väärään aikaan tai sitten hänen mielestään nenäni vain vaati uutta muotoa. Tiedä häntä.. Olo oli epätodellinen.. Onneksi hän kuitenkin muisti vielä näyttää keskisormea anteeksipyytävästi..

No onneksi sauna oli lämmin..

Olipa kiva tulla kotiin - sivistyneeseen Suomeen..

Omaa historiaa etsimässä..

Käyskentelin keskellä vanhoja raunioita. Yritin varovasti astua puoliksi lahonneiden lankkujen päälle kastelematta kaupunkilaiskenkiäni.. Kenkävalinta oli väärä, mutta kokemus oikea. Alue oli hiukan muuttunut viimenäkemältä. Vanhat ja ylväät kivet olivat nyt paremmin nille oikeuttavassa asussaan, poissa risujen keskeltä. Aivan kuin pala historiaa olisi nostettu esille metsän raivauksen yhteydessä.

Astuin kivikaaren sisäpuolle ja vilkuilin varovasti ylös jännittäen kolahtaako yläkertaan mitään. Melkein liukastuin lumisohjoiseen lammikkoon. Vieressä olevan pylvään naulat sojottivat ruosteisina. Olin keskellä elämää, mutta erilaista elämää kuin aiemmin. Olin vieraillut raunioilla aiemminkin ja viettänyt lapsuudessani useita kesiä aivan vieressä. Koskaan aiemmin en kuitenkaan ollut käynyt katsomassa tätä minuakin koskettavaa historiaa ajatuksella, en ajan kanssa enkä tietoisena missä olin. Nyt oli aika korjata tuo asia.

Kävelin, tai oikeastaan taiteilin märkien vanhojen lankkujen päällä syvemmälle ja yritin tarkkaavaisesti katsella ympärilleni. Pystyin helposti kuvittelemaan vanhojen kuvien perusteella kuinka eläväinen ympäristö oli aikoinaan. Nyt se oli lähinnä surullinen. Ihmisen jättämä jälki oli vielä vahvasti esillä, mutta luonto osoitti hiljalleen, kuinka se lopulta voittaa.

Haluan kuvitella rakennuksen ylvääksi ja hyvin hoidetuksi. Haluan kuvitella sen täyteen elämää. Nyt sille antaa elmää erilainen kasvien ja muiden pienten elijöiden yhteiskunta. Elämä sieltä ei ole kadonnut - se on vain muuttanut muotoaan.

Otettuani muutaman kuvan olin tyytäinen itseeni. Olin tehnyt ainakin yhden asian paremmin. Rauniot ovat olleet tähän asti aina lähellä, mutta kuitenkin kaukana. Nyt ne olivat lähempänä minua ja sitä vahvaa historiaa, josta osaksi olen lähtöisin. Toivottavasti löydän enemmänkin niitä arjen pilaamia kauniita asioita uudelleen!

Levoton..

Taannoin minulta kysyttiin olenko levoton sielu? Ensimmäinen vastaukseni oli välittömästi, että en. Miten niin muka levoton??

Aloin kuitenkin miettiä faktoja, joista kysyjä ehkä oli johtopäätöksensä tehnyt. Kuvagalleriani perusteella en juurikaan ole viettänyt aikaani Suomessa, teksteistäni paljastuu kaipuu palmun alle ja muistan aina mainita miten huonot kelit Suomessa ihmistä riivaa.

Olenko tosiaan sitä mieltä kotimaastani?? Siitä maasta, joka on kasvattanut minut näihin ajatuksiin ja ajanut minut näihin kokemuksiin ja joka on tähän asti kuitenkin aina tarjonnut sen mitä olen tarvinnut. Jopa lämpöä kesäaikaan!

Rakastan matkustamista ja perinteinen Suomalainen arki tuntuu välillä tylsältä. Sitä en voi kiistää. Suomihan on melko vahvasti normitettu maa.. Eli kaikkeen tekemiseen ja olemiseen löytyy aina sääntö ja sitä pitää noudattaa orjallisesti.

Välillä ehkä kaipaan ympärilleni kevyttä sekasortoa ja ihmisen oman päätöksenteon mahdollisuutta. Nämä asiat onnistuvat monessa kolmannessa maassa. Enkä nyt tarkoita mitään raflaavia asioita, vaan ihan pieniä vapauksia, kuten esimerkiksi mönkijällä ajamista maastossa, auton pysäköintiä, släpäreissä discoon menemistä jne.. Asioita, jotka tuntuu juuri sillä hetkellä hyvältä, mutta niitä ei voi toteuttaa, koska ei ole maaomistajan lupaa, kyseisessä kohdassa ei ole parkkiruutua tai tyhjän discon poke ei voi päästää sisään koska kyseisessä paikassa ei voi käyttää släpäreitä. Näitä tällaisia pieniä asioita kaipaan muualta.

Tosin tuo orjallinen normiston noudattaminen takaa taas paljon asioita, jotka eivät ole muualla mahdollisia. Suomessa liikenne on turvallista ja siinä on järjestys, autot ovat ruuduissa eivätkä tuki katuja ja estä esimerkiksi ambulanssien pääsyä pihapiiriin, ja ihmiset pukeutuvat suurin piirtein siististi ihmisten ilmoilla.

Mutta siihen alkuperäiseen kysymykseen. Olenko levoton sielu ja enkö arvosta riittävästi kotimaatani?

Noihin kysymyksiin vastaisin kuitenkin samalla lailla kuin aluksikin, että en ole levoton sielu ja arvostan todellakin kotimaatani. Halua matkustaa, nähdä ja kokea asioita. Valitettavasti se ei ole mahdollista kotisohvalta. Maailmalla matkustaessa näkee ja kokee paljon asioita, joiden avulla oman turvallisen kotimaamme arvostus vain kasvaa. Toisaalta taas näkee ja kokee asioita, jotka ovat muualla paremmin ja näin ollen voi yrittää vaikuttaa niiden asioiden parantamiseen myös kotona.

Myönnän kyllä, että olen ollut huono matkailija kotona. Suomessa on paljon erilaisia asioita ja paikkoja, jotka vain pitää huomata paremmin sen tavallisen arjen keskeltä. Suomessa on kaunis luonto, turvallinen ympäristö ja jopa historiallisia rakennuksia. Totta on, että valitettavan usein se kaikki peittyy siihen tavalliseen arkeen, eikä niitä jokapäiväisiä asioita osaa arvostaa.

Reissuni tässä maailmankolkassa alkaa oleen kohta ohitse. Rohkenenkin myöntää, että tällä hetkellä kaipaa jo kotimaatani ja etenkin Suomalaista kesää. Odotan innolla, kun astun lentokoneesta tuohon tuttuun ja turvalliseen Helsinki - Vantaan terminaaliin ja totean itselleni jälleen olevani kotona enkä keskellä Kosovolaista kaatopaikkaa..

Ensikesänä lupaan itselleni löytää paremmin niitä tuttuja ja normaalisti huomaamattomia arkisia asioita. Kannan kameraani uskollisesti ja yritän löytää sen kauniin kuvan siitä mitä en normaalisti näe.

Kiitos tästä ajatuksesta! :o)

CIMIC..

Sotilaat on sotilaita eikä niistä muuhun oo.. Vai onko? Suomalaiset sotilaathan ovat käytännössä putkimiehiä, raksamiehiä, varastomiehiä, sairaanhoitajia, kapiaisia, poliiseja, palomiehiä jne.. Eli ammattikunta on aika laaja ja sietä kautta suomalaisten on ollu helppo sovittaa sotilaallinen yhteistyö siviilien kanssa.

Tätä yhteistyötä kutsutaan CIMIC toiminnaksi eli Civil Military Co-operation. Siviili-sotilas yhteistyön tarkoituksena on helpottaa paikallisten oloja esimerkiksi rakentamalla kaivoja, kouluja, lahjoittamalla erinäisiä välineitä sairaaloihin tai kuten nyt Kosovossa hydraulinen pelastusvälinesarja Lipljanin palokunnalle. Onhan CIMIC kulttuurin kuulunut jokavuotinen joulupukkitoimintakin Kosovon suomalaisen CIMIC porukan keskuudessa..

Hyrdaulinen pelastusvälinesarja on tarkoitettu käytettäväksi liikenneonnettomuustilanteissa, joissa loukkaantunut potilas on jäänyt kiinni auton romuun, eikä hänta saada sieltä ulos turvallisesti ilman auton leikkaamista osiin.

Lipljanin palokunnalle kyseinen työkalusarja tulee varmasti tarpeeseen, sillä Kosovolainen liikennekulttuuri on melko vauhdikkaan uskaliasta eikä onnettomuuksia tässä todellisten Ari Vatasten valtakunnassa aina voida välttää. Autokalustokin on kuin Vatasen parhaimmilta ajovuosilta, etli hiukan vanhanaikaista..

Tosin sitä ei kukaan tiedä malttaako paikallinen odottaa palokuntaa kiltisti tukien liikenneonnettemuuden uhria, vai repivätkö nämä hiukan kiihkeät kansalaiset kuskin autosta puoliväkisin ja roudaavat hänet sitten kakkos kopan Golfilla lähimpään Spitaaliin.. Aika näyttää ja toivossa on hyvä elää. Lähdetään nyt ainakin siitä oletuksesta ettei kyseistä useamman tontun maksavaa välineistöä myytäisi heti eteen päin pienen lisätienestin toivossa..

Lipljanin palokunnalle on kuitenkin jälleen annettu kultainen kädenpuristus ja he voivat olla tyytyväisiä välineistöönsä ja etenkin saamaansa koulutukseen Camp Villen palokunnalta. Siviili-sotilas yhteistyö mahdollistaa molemminpuolisen luottamuksen rakentamisen, jolloin tiedonkulku ja yhteistyö on helpompaa.

Kylällä on aina mukavampaa heiluttaa takaisin iloisille ihmisille, kuin ottaa suojaa kivisateessa lokaalien tahtoessa sinut teuraaksi.. Jatkakaamme CIMIC toimintaa järkevänä ja tehokkaana, kuten tähänkin asti!

Arki alkoi..

Reissusta on tovi ja olen kerennyt hengähtää.. Paluu arkeen oli hiukan kivuttomampi, kuin odottaa saattoi, sillä Kosovon ilmatilaan oli tilattu aurinkoa!!! :D Helpotus oli melkoinen. Tosin nopea pyrähdys Suomessa antoi kuvan siitä talvisesta ankeudesta, mikä siellä oli viel' valloillaan. Enkä nyt todellakaan tarkoita sitä upeaa laskettelua kelia siellä pohjoisessa Suomessa, vaan sitä loskan sekaista tunnelmaa etelässä..

Paluuta arkeen helpotti myös se, että pääsin käymään päiväseltään tuolla Makedonian kultaisessa pääkaupungissa Skopjessa tai Skopsko landiassa, kuten me täällä leikkisäsäti sen muotoilemme. Skopje alkaa hiljalleen heräillä talven jäljiltä,vaikka lokaalit käyttävätkin toppatakkeja länkkärin vilistellessa shortseissa.. Ihmetys oli kumma, mutta lämmin oli mielesetäni. Skopje oli nasta ja edullinen, jos ei osta merkkivaatteita tai muitakaan globaaleja tuotteita. Vinkkinä: Pysy sivukaduilla ja nauri lokaalia juomaa. Suosittelen Skopskoa!!!

Reissusta yhteen vetona voisin sanoa, että Singapore on sellainen City, johon voisin helposti muuttaa esimerkiksi hetkeksi, jos toviksikin. Kaupunki on erittäin siisti, turvallinen, toimiva ja ihmisillä tuntui olevan kaikkea. Haittapuolina mainittakoon älytön hintasato (sama kuin Suomessa..) kevyesti läpi paistava virkamiesten kyttääminen ja metron drinksu kielto.. Näin muutaman kerran kotomaassa tuubilla siirtyneenä sanoisin, että muutama janojuoma matkalla tulee joskus tarpeeseen..

Suraavaksi korkeimmalle ja ehkä jopa yltiöpäiseen menestykseen nostaisin Pulau Perhentiean saaren nimeltään Kecil. Mestassa on aivan mahtava backbacker scene eikä överiturismi ole vielä saavuttanut tätä sähkötöntä saarta. Ranta etenkin hiljaisemmalla Coral Beachin puolle on aivan mahtava ja siellä Scuba Diverin on hyvä olla. Itse en valitettavasti saanut aikaiseksi testattua, mutta upea snorklaus trippi antoi hyvin kuvaa mestan mahdollisuuksista.

Ja kuten kunnon reppuhelvettiin kuluu, niin yöelämää löytyy Long Beachin puolelta. Suosittelen Panorama ravintelia ja Shiha piipun polttelua muutaman drinksun kera. Osa "turisteista" ei ole kuunaan kokenut tuota kuplivaa ihmetta ja juttuseuraa saa sen avulla helposti. Omena on se juttu!!!

Kecilin suurin miinus on suuri ruotsalaisten kauniiden pariskuntien määrä. Osa porukasta on hiukan sisäänpäin lämpiävää, mutta kun löytää sen oikean poppoon, niin illasta tulee ikimuistettava. Toinen suuri kansakunta saarella on nuo entisen britannian kuningattaren saarivankilan jälkeläiset eli Aussit. Mutta heidän kanssaan pärjää..

KL jäi hiukan lyhyeksi ja Taikamaasta ei tarvitse enää juurikaan mainita..

Mutta Kosovossa se kivaa vasta onkin, etenkin kun tietää, että hetken päästä kotiin ompi suunta. Babyoilit pintaan ja patiolle on ollut viimepäivien tunnus ja tänään kuulin uuden slokanin. Off Day is the best day!! Joudun myöntymään, sillä auringon paistaessa lähes pilvettömältä taivaalta ei mielellään pue tuota kurkkusalaattia muistuttavaa pukinetta ja hikoile tummissa kokonaista kesäpäivää. Tai kevätpäivää, sillä älä huolehdi - kyllä se tästä vielä lämpiää.. Nimim. +20!!!

Bangkok red rally..

Kaikki kiva loppuu aikanaan, kuten myos tama lyhyt reissu. Jalleen, kuten aina aieminkin, aika palloa tallatessa on mennyt vauhdilla eika viela malttais palata oravanpyoraan. Mutta minkas teet..?

Cha-Am jai taakse ja matka taittui mukavasti linja-autolla, jossa oli tunnelmaa. Jalkotilaa oli riittavasti ja penkinkin sai sellaiseen makoisaan lepoasentoon. Voisivat tuolla suomenkin pitkan matkan busseissa ottaa mallia Taikamaan tyylista. Reilun kahen timman reissu kustanti 140 baht per henkilo, joten jalleen pisti miettimaan mopokuskien taksoja..

Bangkok oli pysynyt suunnilleen samoilla kohdilla, mutta edelliseen vuoden 2007 vierailuun Khaosanissa oli katu kuvaan ilmestynyt punanuttuisia ukkoja ja akkoja. Etelaisen Taikamaan kansalaiset ovat tulleet oikein joukolla kylaan paakaupunkiinsa ja valloittaneet tuon paatien omien etujensa ajamiseen. Ja kuten lokaaliin tyyliin sopii, niin kaikki on organisoitua.

Mielenosoittajilla on omat liikenteenohjaajat, turvamiehet, ruokakauppiaat, vaatekauppiaat, voimakoneet, kuulutusjarjestelmat jne.. Mutta onpa niita mielenosoittajiekin hiukan lahteesta riippuen tuhansia.. Tottakai paikalla on myos poliisin JOUHA-joukot ja armeija partio alueella. Viranomaiset tosin pysyvat melko nakymattomissa..

Mielenosoitus on erittain rauhallinen ja vaikka hetellimme on keskella mielenosoittajia (Bangkok Royal Hotel..), niin mielenosoituksesta ei ole ollut haittaa. Pain vastoin normaalisti aivan psykedeelisen liikenteen omaava katu on nyt hiukan rauhallisempi, kun sen reunoja asuttaa etelen immeiset. Tosin tiukkoja puheita tulee kajarista aamusta myohaan iltaan, mutta sekaan ei ole tahan asti hairinnyt.

Eli jos jossain oppaassa tai tiedotteessa sanotaan, ettei ole turvallista tulla Bangkokiin, niin bullshit. Tanne vaan! Taikamaalaiset ei oikein osaa retteloida.

Eilinen paiva meni Khaosan Roadin laheisyydessa hiukan shoppaillen ja sitten piti viela poiketa pikkasen discoteekissa. Tanaan ohjelmassa oli hiukan chillaamista ja brunan syventamista altaalla ja normaalia hangailua tassa turistihelvetissa.

Uutena asiana joka tuli B kaupungissa testattua oli Kalahieronta jaloille. 180 Baht ja jalkoja sai lilluttaa altaassa maaraamattoman ajan. Allas on akvaarion oloinen allas, jonka reunalla istutaan. Sitten vain jalat altaaseen ja kymmenet pikkukalat syoksyvat jalkojesi kimppuun ja aloittavat herkuttelun kuolleella iholla ja muilla epapuhtauksilla. Kokemuksena hiukan kutittava ja mielenkiintoinen. Jos ei muuta, niin oli ainakin mukava katsella ja syottaa kaloja.

Iltaohjelmassa olisi sitten siirtyminen tuohon Taikamaan vihatuimpaan kohteeseen eli Suvarnabhumin kansainvalisen lentokentan lahtoterminaaliin, kuten eras vanhan liiton fasse ja kokenut travelleri asian muotoili. Mutta kaikki kiva loppuu aikanaan ja uudelle reissulle ei paase ellei ensin kotiudu vanhalta. Silti olisin voinut viela jatkaa sen kaksi - kolme kuukautta kevyesti..

Kohta jaadyn pakkasessa.. Toivottavasti edes Kosovossa paistaa aurinko, niin voin kuvitella keinuttelevani Aasian auringon alla riippumatossa..