Welcome to Paradise..

Paratiisin porttien avauduttua ja vedettyäni ensimmäisen kerran pölyistä ilmaa keuhkoihini noin 40 asteen helteessä koin tulleeni jälleen paikkaan, jota ei voinut verrata aiempiin kokemuksiini.

Olin saapunut maahan, jonka logistiikasta huolehtii aasit, dromedaarit, Toyota Corollat ja Hiacet, sekä muutamat yksittäiset entisen suurvalta Neukkulan hylkäämät Kraz kuorma-autot ja viimesillään käyvät dösät.

Olo oli mahtavan vapautunut, vaikka olinkin maassa jossa on sodittu viimeiset vuosikymmenet melko tiukasti eikä sitäkään ennen veren vuodatusta ole ollut mitenkään erikoista. Myöskään meikää ei ole huolettanut se, että näin länsimaalaiselle laskettu keski-ikä ei tässä maassa varmastikkaan ylitä kovinkaan paljoa kolmea vuotta.. No en sentään ole siellä missä soditaan jatkuvalla syötöllä, joten luottavaisin mielin ajattelin tuota soijaa vuodatella kainaloistani, selästäni, jaloistani ja oikeastaan.. Kuivaa kohtaa ei taida kropasta löytyä!

Sitten alkoi tutustuminen tämän planeetta Tatooinen arkkitehtuuriin ja sen kultturellisiin eriskummallisuuksiin. Ja tässä vaiheessa siis teille kaikille tietämättömille ja kirjallisuuteen tutustumattomille, niin planeetta Tatooine on siis hiekan ja pölyn peittämä kotiplaneetta historian merkkihenkilölle eli Anakin Skywalkerille..

Rakennukset tässä Tähtien Sota simulaattorissa ovat oikeasti kamelinkakka majan näköisiä savimajoja, joihin pienen futuristisuuden nimiin on asennettu äveriäämmän perheen merkiksi satelliittilautanen. Tiilet, sementti ja maali ovat hömpötyksiä, joita vain City ihmiset ihailevat. Jos ei olohuoneessa varpastellessaan tunne saven hierovaa ominaisuutta jalkapohjissaan, niin jo on menty mukavuuksien tavoittelussa överiksi. Eli tämä maa elää todellakin sitä vanhaa ja hyvää aikaa, jossa vain harvalla tytöllä on oikeus koulutukseen, naisen paikka on kotona hellan ääressä ja mies tekee duunia silloin kun jaksaa ja huvittaa.

Ja kuten Suomessakin perjantai on pyhä päivä ja sillon irrotellaan.. Tosin vähän siistimpään tyyliin..

Talebanit syöstiin vallasta jo vuosia sitten ja maa vapautui hurjaan anarkiaan. Nykyään jälleen voi nähdä kuinka lapset lennättävät leijaa, ihmisillä voi olla muukin auto, kuin valko-keltainen taksi, miehet voivat kulkea ilman partaa ja naiset saavat paljastaa kasvonsa.. Vai miten se nyt menikään? Hirmuhallinnon ja Sharia -lain jälkeen suurin osa pohjoisen miehistä pitää vieläkin pitkää partaa, naiset kulkevat koko burkassa ja länsimaista tervehditään varovaisesti ettei vaan kukaan huomaisi. Talebanilla on edelleen varjohallitus ja heidän vaikutuksensa kasvaa kasvamistaan, samalla kun länsimaat suunnittelevat joukkojensa maasta poistamista jenkkien johdolla.

Nykyhistorian aikana Afganistania ei ole valloitettu kertaakaan ja sen kokivat karvaasti arvon Neukkilaiset. Suuri ja mahtava Neuvostoliitto poistui maasta karvaiden tappioiden jälkeen Afgaani kapinallisten lyötyä vihollisensa. Tosin aivan täysin kunniaa ei pidä antaa paikallisille, sillä suurimman osan rahoituksesta ja aseellisista hyödykkeistä järjesti eräs Yhdysvallan Amerikan alatoimisto. Oliskohan CIA:n pitänyt tuolloin kylmän sodan loppumaininkien jälkeen pistää pari miljoonaa esim. paikallisten koulutukseenkin eikä vain satoja miljoonia aseisiin. Nyt niitetään sitten sen likapyykin satoa.

Kommunistien vierailusta muistona on vieläkin useita BTR miehistönkuljetusvaunun raatoja, sekä muutamia panssarivaunun tuhottuja jäänteitä. UAZ maastohenkilöauto on vieläkin erittäin suosittu siirtymissä ja paikallisviranomaiset on tottakai aseistettu AK-47:lla ja PKM-konekivääreillä. Kaikkia hyvää siis idästä..

Opiskelijajärjestö Taliban (Talib=oppilas..) on nostanut päätään jälleen eikä varmastikkaan tule katoamaan ennen kun tavallisen kansalaisen yleistietous on nostettu naapuruston huhujen ja ääri-islamistien hallitsemien moskeijoiden tietotulvan yläpuolelle. Kyseistä kansaa on tällä hetkellä helpompi aivopestä, kuin vanhaa neuvostokansaa tai hakaristi Saksan asukkeja. Afgaaneilla ei näet ole edes kunnolla lukutaitoa tai tietoa edes oman maansa asioista. Heimoyhteiskunnasta ei tule koskaan länsimaista demokratiaa, eikä mielestäni pidäkään.

Mutta huoli pois. Vaikka Afganistan onkin yksi maailman köyhimmistä ja turvattomimmista paikoista, niin karun maakuoren alla piilee sykkivä sydän, joka on valmistettu öljystä, maakaasusta ja monista rikkaista mineraaleista. Kilpajuoksu noille apajille on alkanut ainakin tuon US ja A:n, veli Venäläisen ja mahtipontisen Kiinalaisen muurikansan toimesta. Vielä kun tilanne saataisiin vakautettua, niin "sivistyneet" maat pääsisivät nauttimaan karun maan antimista. No toivottavasti itse Afganistan myös pystyy jonain päivänä nauttimaan maansa antimista ja hyödyntämään ne kehittyäkseen edes keskivertovaltion tasolle.

Onko sitten mitään hyvää siitä että länsivallat ovat edustettuina A-maassa? No mielestäni on. Ensinnäkin kyseiset ulkomaiset valtiot tuovat tänne mielettömästi rahaa jo kulutuksen perusteellakin, maahan on rakennettu paljon islamistisia kouluja sekä tytöille että pojille ja ehkä tärkeimpänä Afganistanin omia turvallisuussektoreita on tuettu ja koulutettu, jotta he pystyisivät takaamaan omien kansalaistensa turvallisuuden jatkossa.

Eli vaikka "sivistyneen" maailman läsnäoloa täällä kovasti kritisoidaan, niin henkilkohtaisella tasolla näen sen välttämättömäksi. Kukaan meistä ei halua uutta kansanmurhaa tähän maahan.

Palataksemme tuohon vertauskuvalliseen planeetta Tatooineen, niin tätä planeettaa asuttaa hiukan orjamaisessa olotilassa olevat ryysyläiset, jotka kuitenkin ovat erittäin sitkeitä sissejä. Aina silloin tällöin vastaan tulee Imperiumin sotilaita futurististen kikkareidensa ja aluksiensa kanssa, joita paikalliset tuijottavat pitkään.

Maalla olisi mahdollisuudet, mutta sitä rajoittaa heimoyhteiskunta, johon on mahdotonta luoda keskushallintoa, alhainen koulutus, alhainen terveydenhuolto ja ehkä erikoisimpana Afgaani tyylinen takin kääntö. Ei ole häpeä kääntää takkiaan. Silloin sinua kunnioitetaan, sillä voittajan puolella on aina oltava. Mikäli käänsit takkisi oikeassa paikassa olit muita ovelampi ja näin menestyt. Yritäppä siinä nyt sitten luoda jonkin sortin pitkän tähtäimen strategiaa..

Joten jatkan vaellustani Mordorissa kamera laulaen..

Stokiksen maratoni..

Niin se epäuskottava aamu vain koitti ja heräsin M/S Gabriellan hytistä ilman minkäänlaista krapulan tai humalan tuomaa pahaa oloa virkeänä ja reippaana suoraan aamupalalle.

Ensimmäinen ajatus oli ehkä hiukan epätodellinen, sillä samanlaisen olon olin viimeeksi kokenut laiva-aamuna noin 10-vee vanhana seikkaillessani perheristeilyn Nintendo paratiisissa. Tuolloin ainoat kivut olivat hammassärky makeasta ja peukalonpäiden rakot tuon kuninkaallisen ja esihistoriallisen pelikonsolin nammiskuukkelien hakkaamisesta.

Tosin tilannetta onneksi hiukan paransi se että laivassa oli myös porukkaa, jotka heräsivät siihen tutunmpaa olotilaan eli pienen pieneen alkoholin aiheuttamaan myrkytykseen.

Aamupala oli melko vaatimaton. Hiukan puuroa, tuoremehua, pala vaaleaa leipää ja banaani. Koitoksen alkuun oli aikaa vielä noin viisi tuntia eikä ollut hajuakaan kuinka paljon uskaltaa nauttia evästä. No vähän, sillä vararavintoa on tullut kerättyä pelastusrenkaaseen..

Aamupalan jälkeen keräsin kamat ja poistuin muiden jo odotellessa matti myöhästä. Kaleva Travel oli järjestänyt bussi kyydin satamasta kisapaikalle jonne saavuimme hyvissä ajoin noin kolmea tuntia ennen starttia. Turhanpäiväistä jumittelua ja tekonurmella lojumista ja ensikertalaisen ihmettelyä kun ympärillä on kisakuntoista kissaa ja luurangoksi itsensä kuivattaneita huippu-urheilijoita. No onnksi paikalle oli myös eksynyt muutama perinteinen läskimaha. Taisivat puhua härmää..

Viimeinen valmistautuminen koitokseen eli ylipinkeät juoksutrikoot jalkaan, lenkkitossut kiinni ja kipittelypaita päälle. Viimeistelyn finalisoi persvakoa, nyyttejä ja kainaloita liukastava valkovaseliini, tissiteipit, sekä naamaan sujahtaneet magnesium pillerit ja burana. Olin valmis elämäni kovimpaan fyysiseen koitokseen!

Siirryimme mukavasti muutaman muun juoksijan kanssa lähtöalueelle pienen puska virtsan kautta. Lähtöalueelle oli kertynyt kaiken kaikkiaan noin 20 000 kipittäjää, joten tunnelma oli melko tiukka tilan puolesta. Siinä sitten seisoskeltiin ja kuunneltiin kisajärjestäjän hehkutuksia jostain suomen ulkoministeristä, joka kuulemma oli myös kipittämässä tuota lenkkiä. Ministerismies siinä sitten antoi muutaman minuutin kommentit ja kannustukset eka härmäksi, sitten ruottiksi ja lopulta viimeisteli minuuttien tsydeemin saksalla ja ranskalla. Ehkäpä tuo kielitaito on eduksi hänen hommassaan.

Lopulta lähtölaukaus kajahti ja aloimme kurkistella eteen päin vellovan ihmismassa ylitse. Muutaman minuutin päästä ihmismassa kohdallamme alkoi hiljalleen vaihtaa seisoskelua kävelyksi ja lopulta hiukan jopa hölkkää muistuttavaksi tilaksi. Noin viiden minsan jälkeen ylitimme lähtoviivan ja pääsimme hölköttelemään Tukholman kauniille kaduille. Aluksi sykkeet nousivat noin 150 ehkä osaksi alkujännityksestä ja kropan kohmeisuudesta johtuen. Muutaman kilsan jälkeen sykkeet kuitenkin laskivat noin 136 - 140 tienoille, jolloin taapertaminen tuntui lähes ilmavalta.

Alkuperäinen tavoitteeni oli keritä laivaan ennen sen irtaantumista satamalaiturista, mutta  hiukan jouduin kiristämään muun possen painostuksesta. Päätimme juoksijakolmikkomme kesken tulla maaliin viidessä tunnissa. Ja siitä lähdimme pitämään kiinni.

Matka taittui mukavasti ja ympärillä oli oikeastaan koko matkan ajan ihmisiä kannustamassa. Keli oli mitä loistavin. Puolipilvistä ja lämpöä noin 18 astetta. Ainoa pelkoni oli se, että missä vaiheessa polveni prakaavat.

Kilometrit taittuivat mukavasti ja jutustellessa ja maisemia tsiigaillessa, aikakin tuntui luistavan kuin itsestään. Ensimmäinen tavoitteeni oli suoriutua kunnialla länsisillasta noin 9 kilometrin kohdalla. Silta nousee loivasti mutta melko pitkään. No se meni ilman ongelmia. Noin 17 kilometrin kohdalla lisävoimaa antoi oman seurueen fanien läpyt puiston reunalta, jolla tunnelma nousi jälleen kattoon. Seuraava tavoite oli kipitellä puolikas maratoni ilman keskeytystä eikä tuokaan tuottanut minkäänlaista ongelmaa. Kaksi tavoitetta takana. Seuraavaksi jälleen ajatukset suuntautuivat tuohon Västerbrohon eli läntiseen siltaan.

Tukholman maraton reitti on mielestäni miellyttävä hölkätä ja tunnelmaltaan loistava. Tosin vertailukohtaa omien kokemusten kautta ei ole, mutta tuskinpa Helsinki ainakaan kilpailee ihan vastaavasta maailman luokan arvostuksesta. Melkein koko reitin varsi on täynnä ihmisiä jotka jaksavat kannustaa viimeisiäkin juoksijoita ja mikäli se ei riitä niin lisäpuhtia saa useista esiintymislavoista joissa erinäiset bändit, artistit ja DJ pitävät musiikin tuomaa lenkki-iloa yllä. Radalla ei ole jyrkkiä nousuja eikä laskuja, mutta silti vaihtelevuutta mukavasti. Reitin varrelta löytyy lisäksi riittävästi juomapisteitä, joista saa vettä ja urheilujuomaa sekä silloin tällöin vastaan tulee keittopiste, banaanipiste, energia patukkapiste ja tottakai suolakurkkupiste. Ilman näitä kipittely Stokiksen uskomattoman hienossa kaupungissa saattaisi olla melkoista tuskaa.

Kilometrit taittuivat edelleen kivuttomasti. Pientä tuntumaa alkoi reisiin ilmestyä juoksun rasituksesta, mutta ei mitään mikä haittaisi taapertamista. Reilun kolmen tunnin jälkeen eräällä tiimin jäsenestämme alkoi reisi krampata todella ja hän joutui jättäytymään taaksemme. Pidimme hänelle peukkuja ja huusimme kannustavasti ettei keskeytys ollut vaihtoehto.

Lopulta eteen alkoi jälleen piirtyä tuo yksi koetinkivi eli länsisilta. Olimme hiukan hidastaneet tahtiamme ennen ylämäkeä kerätäksemme voimiamme hitaasti tappavaan nousuun. Nousu alkoi ja yllätyin miten kivuttomasti tossu asettui toisen eteen vaikka kilometrejä oli taaperrettu noin 33 kappaletta. Silta nosti sykkeet reiluun 150 mutta ei kuitenkaan sen korkeammalle. Alamäen alettua alkoi etureisien rasitus tuntua, mutta ei mitenkään epämiellyttävästi. Seuraava tavoite olisi maali.

Matka jatkui ja kilometritolpissa numerot kasvoivat. Hiljalleen myös osa juoksijoista alkoi tulla selkäedellä vastaan toisin kuin alussa. Aika moni oli päättänyt vaihtaa etenemisen kävelyyn tai ambulansiin. Kävin ahkerasti jokaisella juomapisteella, koska loppuakohden alkoi kuitenkin enemmän pelottaa reisien kestävyys kuin polvien, joita saattoi jeesata myös puolessa välissä nautittu burana.

Lopulta ohitimme 40:n kilometritolpan ja voiton riemu alkoi kasvaa sisälläni. Jalat tuntuivat tahmeilta ja hiukan jäykiltä, mutta krampeista ei ollut tietoakaan. Kädet jaksoivat hyvin heilua molemmin puolin ja aurinko lämmitti vieläkin vaikka päivä oli kääntymässä illaksi. Viimeinen puistomainen katu ja edessä alkoi hahmottua Tukholman stadion. Lenkkipolku kääntyi ja kipittelimme vanhan rakennuksen sivustaa pitkin ja lopulta astuimme sisään Tukholman ylväälle stadionille. Viimeinen lenkki ja läpyt katsomossa hurraavilta ystäviltä. Maaliviivan ylitimme frendin kanssa yhtä aikaa ja olo oli kuin voittajalla. Olin voittanut itseni ja päässyt maaliin ilman ongelmia. Olin ylpeä itsestäni - kerrankin, todella ylpeä. Aika, eli 4.57 oikeutti sijaan numerolta 10 041, vaikkei se loistakkaan maratonihistoriassa, niin silti saavutin ainoa asetetun tavoitteen. Suoritin maratonin. Se riittää minulle.

Matkan varrelle jääänyt ystävämmekin saapui maaliin ja vain ainoastaan muutama minuutti perässä, joten eipä se kävely hirveästi hidastanut hänen menoaan. Tai sitten meidän vauhti alkoi olla lähellä nollaa..

Ehkä juoksen tuon historiallisen juoksun myös joskus uudelleen. Olisin voinut juosta lujempaa, mutta tuolloin olisi pitänyt tinkiä tunnelmasta, maisemista ja ennen kaikkia mukavasta olosta juostessa. Niin kunnianhimoinen urheilija en ole.

Itse pääsin melko vähällä juoksusta. En saanut hiertymiä, en rakkoja enkä kramppeja. Olo oli juoksun jälkeen hyvä eikä jalat vaivannu kuin vasta jonkun verran myöhemmin. Jos olet miettiny kokeilla, niin kokeile. Kannattaa valmistautua, mutta peruskunnollakin pärjää jos haluaa vain nauttia eikä kisata kelloa vastaan.

Pääasia että voittaa itsensä ja lähtee!

http://www.stockholmmarathon.se/start/content.cfm?Sec_ID=1892&Rac_ID=150&Lan_ID=2

Ihana etelä suomi..

Kävelin Tikkurilan rautatieasemalla. Sää oli harmaa ja sateen vaara leijaili koko ajan ylläni. Tärisin hiukan kylmästä. Edessäni hyppelehti iloisena kolme noin 10-vuotiasta manne poikaa. Jokaisella heistä rööki suussa ja päässä olevan suuren aukon syljentuotanto yliaktiivisena pojan klopit jättivät kuolavanan käyskennellessään ympäriinsä ilman päämäärää. Opettelivat kulttuurinsa vaatimille tavoille ilmeisesti..

Istahdin junan penkille kantamuksieni kanssa ja juna lähti liikkeelle kohti Helsinkiä. Vaunuun astui epäsiistin näköinen herrashenkilö pitkässä rasvaisessa tukassaan ja vaaleassa pitkässä itsensä paljastelija takissaan. Herrashenkilö tuli kohdalleni ja pysähtyi. Katsoin mieheen, joka vain tuijotti minua sanomatta sanaakaan. Käänsin katseeni jälleen ikkunaan samalla peilaten mitä toisella puolella tapahtuu.. "Kolikoita!" Mies sanoi hiukan tympeään äänensävyyn. "Ei ole kolikoita." vastasin ja käännyin uudelleen pois. Olinko välinpitämätön. Todennäköisesti, mutta en myöskään ajatellut sponssata kyseisen otuksen alkoholismia. Otus siirtyi seuraavan luokse ja jäi tuijottamaan..

Juna saapui Helsinkiin. Astuin ulos junasta ja jatkoin kävellen kohti asemarakennusta. Ympärilläni kuului puhetta. En ymmärtänyt kieltä. Jatkoin matkaani yhä syvemmälle. Lisää puhetta, mutta nyt erilaista. En ymmärtänyt vieläkään. Astuin ovesta sisään. Lisää puhetta, joka oli ehkä sekoitusta kahdesta edeltävästä. Hetkinen. Tuon ymmärsin. Eli kieltämme ei oltukaan vaihdettu poissaollessani toiseen. Tai ainakin vielä joku muukin kapinoi vastaan ja puhui härmää..

Lopulta löysin itseni tanssimasta. Lattialla oli muitakin. Eteeni tuli pieni nainen, aika nuori, mutta täysi-ikäinen. Hän katsoi minuun ja löi nyrkillä nenään. Tunsin kuinka veri alkoi valua. Olin hiukan yllättynyt. Ja tällä kertaa jopa syytön. Ehkä joku tutustui tytön kroppaan kielletyllä tavalla ja satuin olemaan väärässä paikassa väärään aikaan tai sitten hänen mielestään nenäni vain vaati uutta muotoa. Tiedä häntä.. Olo oli epätodellinen.. Onneksi hän kuitenkin muisti vielä näyttää keskisormea anteeksipyytävästi..

No onneksi sauna oli lämmin..

Olipa kiva tulla kotiin - sivistyneeseen Suomeen..

Omaa historiaa etsimässä..

Käyskentelin keskellä vanhoja raunioita. Yritin varovasti astua puoliksi lahonneiden lankkujen päälle kastelematta kaupunkilaiskenkiäni.. Kenkävalinta oli väärä, mutta kokemus oikea. Alue oli hiukan muuttunut viimenäkemältä. Vanhat ja ylväät kivet olivat nyt paremmin nille oikeuttavassa asussaan, poissa risujen keskeltä. Aivan kuin pala historiaa olisi nostettu esille metsän raivauksen yhteydessä.

Astuin kivikaaren sisäpuolle ja vilkuilin varovasti ylös jännittäen kolahtaako yläkertaan mitään. Melkein liukastuin lumisohjoiseen lammikkoon. Vieressä olevan pylvään naulat sojottivat ruosteisina. Olin keskellä elämää, mutta erilaista elämää kuin aiemmin. Olin vieraillut raunioilla aiemminkin ja viettänyt lapsuudessani useita kesiä aivan vieressä. Koskaan aiemmin en kuitenkaan ollut käynyt katsomassa tätä minuakin koskettavaa historiaa ajatuksella, en ajan kanssa enkä tietoisena missä olin. Nyt oli aika korjata tuo asia.

Kävelin, tai oikeastaan taiteilin märkien vanhojen lankkujen päällä syvemmälle ja yritin tarkkaavaisesti katsella ympärilleni. Pystyin helposti kuvittelemaan vanhojen kuvien perusteella kuinka eläväinen ympäristö oli aikoinaan. Nyt se oli lähinnä surullinen. Ihmisen jättämä jälki oli vielä vahvasti esillä, mutta luonto osoitti hiljalleen, kuinka se lopulta voittaa.

Haluan kuvitella rakennuksen ylvääksi ja hyvin hoidetuksi. Haluan kuvitella sen täyteen elämää. Nyt sille antaa elmää erilainen kasvien ja muiden pienten elijöiden yhteiskunta. Elämä sieltä ei ole kadonnut - se on vain muuttanut muotoaan.

Otettuani muutaman kuvan olin tyytäinen itseeni. Olin tehnyt ainakin yhden asian paremmin. Rauniot ovat olleet tähän asti aina lähellä, mutta kuitenkin kaukana. Nyt ne olivat lähempänä minua ja sitä vahvaa historiaa, josta osaksi olen lähtöisin. Toivottavasti löydän enemmänkin niitä arjen pilaamia kauniita asioita uudelleen!

Levoton..

Taannoin minulta kysyttiin olenko levoton sielu? Ensimmäinen vastaukseni oli välittömästi, että en. Miten niin muka levoton??

Aloin kuitenkin miettiä faktoja, joista kysyjä ehkä oli johtopäätöksensä tehnyt. Kuvagalleriani perusteella en juurikaan ole viettänyt aikaani Suomessa, teksteistäni paljastuu kaipuu palmun alle ja muistan aina mainita miten huonot kelit Suomessa ihmistä riivaa.

Olenko tosiaan sitä mieltä kotimaastani?? Siitä maasta, joka on kasvattanut minut näihin ajatuksiin ja ajanut minut näihin kokemuksiin ja joka on tähän asti kuitenkin aina tarjonnut sen mitä olen tarvinnut. Jopa lämpöä kesäaikaan!

Rakastan matkustamista ja perinteinen Suomalainen arki tuntuu välillä tylsältä. Sitä en voi kiistää. Suomihan on melko vahvasti normitettu maa.. Eli kaikkeen tekemiseen ja olemiseen löytyy aina sääntö ja sitä pitää noudattaa orjallisesti.

Välillä ehkä kaipaan ympärilleni kevyttä sekasortoa ja ihmisen oman päätöksenteon mahdollisuutta. Nämä asiat onnistuvat monessa kolmannessa maassa. Enkä nyt tarkoita mitään raflaavia asioita, vaan ihan pieniä vapauksia, kuten esimerkiksi mönkijällä ajamista maastossa, auton pysäköintiä, släpäreissä discoon menemistä jne.. Asioita, jotka tuntuu juuri sillä hetkellä hyvältä, mutta niitä ei voi toteuttaa, koska ei ole maaomistajan lupaa, kyseisessä kohdassa ei ole parkkiruutua tai tyhjän discon poke ei voi päästää sisään koska kyseisessä paikassa ei voi käyttää släpäreitä. Näitä tällaisia pieniä asioita kaipaan muualta.

Tosin tuo orjallinen normiston noudattaminen takaa taas paljon asioita, jotka eivät ole muualla mahdollisia. Suomessa liikenne on turvallista ja siinä on järjestys, autot ovat ruuduissa eivätkä tuki katuja ja estä esimerkiksi ambulanssien pääsyä pihapiiriin, ja ihmiset pukeutuvat suurin piirtein siististi ihmisten ilmoilla.

Mutta siihen alkuperäiseen kysymykseen. Olenko levoton sielu ja enkö arvosta riittävästi kotimaatani?

Noihin kysymyksiin vastaisin kuitenkin samalla lailla kuin aluksikin, että en ole levoton sielu ja arvostan todellakin kotimaatani. Halua matkustaa, nähdä ja kokea asioita. Valitettavasti se ei ole mahdollista kotisohvalta. Maailmalla matkustaessa näkee ja kokee paljon asioita, joiden avulla oman turvallisen kotimaamme arvostus vain kasvaa. Toisaalta taas näkee ja kokee asioita, jotka ovat muualla paremmin ja näin ollen voi yrittää vaikuttaa niiden asioiden parantamiseen myös kotona.

Myönnän kyllä, että olen ollut huono matkailija kotona. Suomessa on paljon erilaisia asioita ja paikkoja, jotka vain pitää huomata paremmin sen tavallisen arjen keskeltä. Suomessa on kaunis luonto, turvallinen ympäristö ja jopa historiallisia rakennuksia. Totta on, että valitettavan usein se kaikki peittyy siihen tavalliseen arkeen, eikä niitä jokapäiväisiä asioita osaa arvostaa.

Reissuni tässä maailmankolkassa alkaa oleen kohta ohitse. Rohkenenkin myöntää, että tällä hetkellä kaipaa jo kotimaatani ja etenkin Suomalaista kesää. Odotan innolla, kun astun lentokoneesta tuohon tuttuun ja turvalliseen Helsinki - Vantaan terminaaliin ja totean itselleni jälleen olevani kotona enkä keskellä Kosovolaista kaatopaikkaa..

Ensikesänä lupaan itselleni löytää paremmin niitä tuttuja ja normaalisti huomaamattomia arkisia asioita. Kannan kameraani uskollisesti ja yritän löytää sen kauniin kuvan siitä mitä en normaalisti näe.

Kiitos tästä ajatuksesta! :o)

CIMIC..

Sotilaat on sotilaita eikä niistä muuhun oo.. Vai onko? Suomalaiset sotilaathan ovat käytännössä putkimiehiä, raksamiehiä, varastomiehiä, sairaanhoitajia, kapiaisia, poliiseja, palomiehiä jne.. Eli ammattikunta on aika laaja ja sietä kautta suomalaisten on ollu helppo sovittaa sotilaallinen yhteistyö siviilien kanssa.

Tätä yhteistyötä kutsutaan CIMIC toiminnaksi eli Civil Military Co-operation. Siviili-sotilas yhteistyön tarkoituksena on helpottaa paikallisten oloja esimerkiksi rakentamalla kaivoja, kouluja, lahjoittamalla erinäisiä välineitä sairaaloihin tai kuten nyt Kosovossa hydraulinen pelastusvälinesarja Lipljanin palokunnalle. Onhan CIMIC kulttuurin kuulunut jokavuotinen joulupukkitoimintakin Kosovon suomalaisen CIMIC porukan keskuudessa..

Hyrdaulinen pelastusvälinesarja on tarkoitettu käytettäväksi liikenneonnettomuustilanteissa, joissa loukkaantunut potilas on jäänyt kiinni auton romuun, eikä hänta saada sieltä ulos turvallisesti ilman auton leikkaamista osiin.

Lipljanin palokunnalle kyseinen työkalusarja tulee varmasti tarpeeseen, sillä Kosovolainen liikennekulttuuri on melko vauhdikkaan uskaliasta eikä onnettomuuksia tässä todellisten Ari Vatasten valtakunnassa aina voida välttää. Autokalustokin on kuin Vatasen parhaimmilta ajovuosilta, etli hiukan vanhanaikaista..

Tosin sitä ei kukaan tiedä malttaako paikallinen odottaa palokuntaa kiltisti tukien liikenneonnettemuuden uhria, vai repivätkö nämä hiukan kiihkeät kansalaiset kuskin autosta puoliväkisin ja roudaavat hänet sitten kakkos kopan Golfilla lähimpään Spitaaliin.. Aika näyttää ja toivossa on hyvä elää. Lähdetään nyt ainakin siitä oletuksesta ettei kyseistä useamman tontun maksavaa välineistöä myytäisi heti eteen päin pienen lisätienestin toivossa..

Lipljanin palokunnalle on kuitenkin jälleen annettu kultainen kädenpuristus ja he voivat olla tyytyväisiä välineistöönsä ja etenkin saamaansa koulutukseen Camp Villen palokunnalta. Siviili-sotilas yhteistyö mahdollistaa molemminpuolisen luottamuksen rakentamisen, jolloin tiedonkulku ja yhteistyö on helpompaa.

Kylällä on aina mukavampaa heiluttaa takaisin iloisille ihmisille, kuin ottaa suojaa kivisateessa lokaalien tahtoessa sinut teuraaksi.. Jatkakaamme CIMIC toimintaa järkevänä ja tehokkaana, kuten tähänkin asti!

Arki alkoi..

Reissusta on tovi ja olen kerennyt hengähtää.. Paluu arkeen oli hiukan kivuttomampi, kuin odottaa saattoi, sillä Kosovon ilmatilaan oli tilattu aurinkoa!!! :D Helpotus oli melkoinen. Tosin nopea pyrähdys Suomessa antoi kuvan siitä talvisesta ankeudesta, mikä siellä oli viel' valloillaan. Enkä nyt todellakaan tarkoita sitä upeaa laskettelua kelia siellä pohjoisessa Suomessa, vaan sitä loskan sekaista tunnelmaa etelässä..

Paluuta arkeen helpotti myös se, että pääsin käymään päiväseltään tuolla Makedonian kultaisessa pääkaupungissa Skopjessa tai Skopsko landiassa, kuten me täällä leikkisäsäti sen muotoilemme. Skopje alkaa hiljalleen heräillä talven jäljiltä,vaikka lokaalit käyttävätkin toppatakkeja länkkärin vilistellessa shortseissa.. Ihmetys oli kumma, mutta lämmin oli mielesetäni. Skopje oli nasta ja edullinen, jos ei osta merkkivaatteita tai muitakaan globaaleja tuotteita. Vinkkinä: Pysy sivukaduilla ja nauri lokaalia juomaa. Suosittelen Skopskoa!!!

Reissusta yhteen vetona voisin sanoa, että Singapore on sellainen City, johon voisin helposti muuttaa esimerkiksi hetkeksi, jos toviksikin. Kaupunki on erittäin siisti, turvallinen, toimiva ja ihmisillä tuntui olevan kaikkea. Haittapuolina mainittakoon älytön hintasato (sama kuin Suomessa..) kevyesti läpi paistava virkamiesten kyttääminen ja metron drinksu kielto.. Näin muutaman kerran kotomaassa tuubilla siirtyneenä sanoisin, että muutama janojuoma matkalla tulee joskus tarpeeseen..

Suraavaksi korkeimmalle ja ehkä jopa yltiöpäiseen menestykseen nostaisin Pulau Perhentiean saaren nimeltään Kecil. Mestassa on aivan mahtava backbacker scene eikä överiturismi ole vielä saavuttanut tätä sähkötöntä saarta. Ranta etenkin hiljaisemmalla Coral Beachin puolle on aivan mahtava ja siellä Scuba Diverin on hyvä olla. Itse en valitettavasti saanut aikaiseksi testattua, mutta upea snorklaus trippi antoi hyvin kuvaa mestan mahdollisuuksista.

Ja kuten kunnon reppuhelvettiin kuluu, niin yöelämää löytyy Long Beachin puolelta. Suosittelen Panorama ravintelia ja Shiha piipun polttelua muutaman drinksun kera. Osa "turisteista" ei ole kuunaan kokenut tuota kuplivaa ihmetta ja juttuseuraa saa sen avulla helposti. Omena on se juttu!!!

Kecilin suurin miinus on suuri ruotsalaisten kauniiden pariskuntien määrä. Osa porukasta on hiukan sisäänpäin lämpiävää, mutta kun löytää sen oikean poppoon, niin illasta tulee ikimuistettava. Toinen suuri kansakunta saarella on nuo entisen britannian kuningattaren saarivankilan jälkeläiset eli Aussit. Mutta heidän kanssaan pärjää..

KL jäi hiukan lyhyeksi ja Taikamaasta ei tarvitse enää juurikaan mainita..

Mutta Kosovossa se kivaa vasta onkin, etenkin kun tietää, että hetken päästä kotiin ompi suunta. Babyoilit pintaan ja patiolle on ollut viimepäivien tunnus ja tänään kuulin uuden slokanin. Off Day is the best day!! Joudun myöntymään, sillä auringon paistaessa lähes pilvettömältä taivaalta ei mielellään pue tuota kurkkusalaattia muistuttavaa pukinetta ja hikoile tummissa kokonaista kesäpäivää. Tai kevätpäivää, sillä älä huolehdi - kyllä se tästä vielä lämpiää.. Nimim. +20!!!