Orlando Shopping..

Ostoskeskukset eli Moolit (Mall..) on suorastaan käsite amerikassa. Niitä on paljon ja ainakin Floridan alueella nämä Outlet tyyliset shoppailijan paratiisit vielä näyttävätkin samalta. Kaikki on rakennettu saman kaavan mukaan ja Outlet liikettä on toisen perään. Toisaalta erikoista, jos kerta kaikki ostarin liikkeet on niitä outletteja niin missäs ne normit liikkeet sitten on?? Ehkä keskustassa tuplahinnoin varusteltuna..

Orlando, kuten muukin Florida, on shoppailijan paratiisi. Alueelta löytyy kaikkea mitä voi kuvitella tarvitsevansa Disneystä aina avaruusaikaan. Ostareilta löytyy kaikki tämän hetken kuumimmat brändit, halvimmat viritelmät ja kalleimmat juppien suosimat ja travellerin vierastamat suuren rahan muotitalojen putiikit. No jokaiselle jotakin.

Vierailimme International roadin lähistöllä kahdessa varsin samanlaisessa ostoshelvetissä. Ensimmäisenä oli vuorossa Premium Nationalin eteläpuolella pienen motarimatkan päässä. Kaikki tarpeellinen ja ehkä hivenenen ylikin näin heräteostelijalle. Safka on paskaa, mutta niinhän se pääsääntöisesti pikana on. Suurin yllätys ja vielä positiivinen löytyi liikkeestä nimeltä Marc Echõ. Miesten vaatteisiin keskittynyt New Yorkilainen muotitalo tarjosi kerrankin juuri meikäläisen makuun sopivia kuteita ja erityisen edulliseen hintaan. Mukaan lähti useita T-paitoja ja muutama muukin judanssi. Innolla odottaen tuotemerkin Suomeen saapumista. Toistaiseksi merkki on saatavilla vain amerikan mantereella.

Seuraavana vuorossa oli Prime Outlets Internationalin pohjoisella alueella lähellä Universal Studiota. Täysi kopio edellisestä lisättynä muutamalla mainitsemisen arvoisella. Ed Hardy, North Face, Burton jne.. Olihan niitä. Tosin Hardyn paita mallia T ei aivan uponnut Largen miehen päälle. Dammit! Paita olisi ollut puoli-ilmainen ja mopo aiheinen. Suurin ongelma Outlet myymälöissä onkin sopivien kokojen rajallisuus.

Prime Outletin löytyönä mainittakoon Dior Fahrenheit 32 tuoksu 2 x 100 ml hintaan noin 70 taalaa ja Oakleyn Holbrook pleksit kullan värisillä linsseillä 120 taalaa. Tosin Oakleyn osalta tehdas määrittelee hinnan valmiiksi ja vähittäismyyjillä ei ole sanottavaa tuotteen hintakilpailuun. Taitaapi Suomessa asettua samaan kategoriaan hinnan osalta.

Shoppailu ei ole todellakaan loppulaskun mukaan halpaa, mutta erona Aasiaan on se, että tällä kertaa tuli ostetua merkkikamaa eikä mitää paskaa kopioo, jota ei tule kuitenkaan pidettyä itsensä yllä. Tai ainakin näin uskottelin itselleni.

Next plan Disney World ja sen jälkeen pari hiivaa pubissa. Keep reading folks!

Universal Studios..

Matkaa hotellilta on noin pari kilsaa ja tiedusteltuamme parasta keinoa siirtyä sinne respan ehdoton vastaus on auto. Hmm.. kävellenhän tuo ei olisi matka eikä mikään, mutta kun amerikassa olemme ja kävely on niin 1800-lukua otimme urhoollisen peltilehmämme ja lähdimme seuraavaan seikkailuun.

Matka aika oli juurikin sen muutaman minuutin. Perusparkki bungaa sen 15 taalaa ja jos haluaa auton noin 100 metriä lähemmäksi niin pitää pistää 5 taalaa lisää massia. Parkkitilaa on todella runsaasti ja kaikki on sen verran hyvin organisoitua, joten luulenpa heidän ohjanneen pari autoa parkkiin ennen meikääkin.

Sen jälkeen dallailua lippuluukulle erikoisen värikkään, valorikkaan ja mainostäyteisen ruoka- ja ostos helvetin läpi. Lopulta edessä siintää tuo kuuluisa Universal Studios maapallo ja sen takana ”vaatimaton” portti elokuvan ihmemaahan. Lippu yhdeltä päivältä Universal Studio puistoon ja Island Of Adventures puistoon maksaa veroineen 127 taalaa, joka oikeuttaa pääsyyn kaikkeen hauskaan mitä porttien sisäpuolelta löytyy.  Ja huomatkaa aina amerikassa ilmoitetun hinnan päälle tulee verot. Puoli timmaa jonottelua ja tiketti händyssä portista sisään sormenjälkitunnistimien kautta. Mahtoiko antaa hitin tiedusteluorganisaation konttorissa..?

Helmikuu on erittäin hyvä aika matkailla Orlandossa, sillä sää pääsääntöisesti on miellyttävän lämmintä ja aurinkoista eikä turisteja ole älyttömästi. Ainoa hivenen ärsyttävä ryhmittymä oli tuo suurilukuinen saapasmaa kansakunta, jonka 15-vee nuoriso oli ottanut mestan haltuunsa. Heidänkin kanssaan tuli toimeen kun osasi riittävän ajoissa antaa tilaa eikä taklannut heitä kumoon. Ilmeisesti Italiassa ei ole muita kun Italialaisia, sillä yli ne yritti juosta. Laitteisiin ei tarvinnut jonottaa, vaikka jonotus kapasiteettia on useille sadoille per laite tai elämys. Onnea heille jotka haaveilevat sesonkina saapumista ko. kohteeseen. Voisinpa veikata että eräät laitteet ottavat tunninkin ennen kuin pääsee itse hauskanpitoon.

Isoin kiitos molempien puistojen vuoristo- ja tukkijokityylisille radoille, sekä elokuvista tutuille eläimille ja heidän showlleen. Vuoristoratojen G-voimat saivat härmän pojan kuupan sen verran sekaisin, että hyvä kun pystyssä pysyi asteltuaan iso virne naamalla pois koneesta. Äänen sain myös käheäksi, ei niinkään tyttömäisestä kirkumisesta vaan siitä tuskaisesta möyrinnästä, kun ilma pakeni keuhkoista koneen syöksyessä kuolemaa halveksuen kohti tonttia. Suosittelen etenkin korkean paikan ja kovan vauhdin pelkoisille. Eväät kannattaa syödä vasta koneiden jälkeen.

Tukkijoessa kastuu todella ja sitä helpottamaan on amerikan poika keksinyt vallattoman ihmiskuivaimen. Valokuvakioskin kokoiseen mööpeliin astellaan sisään heti sen jälkeen kun koneelle on tarjottu vitosen edestä vihreää paperia. Kone puhaltaa lämmintä ilmaa ja käyttää ilmeisesti jotain lämpölamppua turistin freesaukseen. Suosittuja näytti olevan, vaikkakin skotti päissäni ja jotain märkää housujeni sisäpuolella kerrankin tuntiessani totesin nauttivani saavuttamastani olotilasta auringon siirtyessä jo laskuun. Hivenen tärisytti, mutta edessä odottava maailman suurimman Hard Rock Cafeen illallinen lämmitti ainakin mieltä ja kurnivaa vattan pohjaa.

Rockin listalta pöytään tipahti New York pihvi 12 oz:n kokoisena muusin kera ja se vei todellakin kielen mennessään. Sorry mutteri, mutta muusi melkein jopa päihitti sen kotona nautitun. Jälkkärinä vielä omena paistosta vanilja jäden kanssa ja kalorit oli jälleen kohdillaan. Hiilarin määrä on uskomaton mitä jenkit itseensä tankkaa ja nyt oli sitten jälleen vatta ihmeissään siitä proteiini paukusta, joka sinne istahti. Me like!

Suosittelen lämpöisesti Universal Studiota niille, jotka diggaa roller costereista, perheen pienimmille ja rikkaille vanhemmille. Jos et tykkää huvipuistoista, niin älä tuu, mutta jos tuut kuitenkin niin tuu sit kans autolla. Meikälle riitti hyvin tuo päivä molempiin puistoihin, mutta lasten kanssa kannattaa varata varmasti aikaa oma päivä molempiin kohteisiin. Ei tartte juosta sitten pikku pirpanan isin perässä vuoristoradasta toiseen. Äidit voi sit sen aikaa olla tyttärien kanssa vaikka hattaralla.

Kylläisenä ja tyytyväisenä oli hyvä siirtyä takaisin hotelliin ja sen pool baariin. The Oasis Poolside Tiki Bar on hiljainen mesta, jossa on hyvä syventyä musiikin soidessa miellyttävällä voimakkuudella taustalla vaikkapa blogi-kirjoitteluun muutaman Budin avustuksella. Pullolliseta Budia saa pulittaa 3,5 taalaa, joten sen kanssa voi elää kun vertaa Miami Beachin överihintoihin.

Huomenna olis tarkoituksena viettää lepopäivä ja nauttia tuosta kaakeloidusta lätäköstä sisäpihalla Floridan auringon alla. Eli stringit jalkaan ja baby-oilit pintaan kun meitsi astelee kalman valkoisena altaan ääreen. Nyt sov gott folks!

Away from the Ink..

Miami jäi taakse kaikkine kuuluisine nähtävyyksineen. Viimeiset päivät koostuivat kas kummaa autoilusta kaupungin keskustassa ja muutamasta must see kohteesta. Ydin ei todellakaan ole hermoja riistävä kokemus köörailla leveällä ja läskillä jenkkiraudalla verrattuna kotimaisen kolmen sepon patsaan ympäristöön. Kaikkialla on tilaa ja vaikka autoo on kuin pipoo Kemin torilla helmikuussa, niin liikenne on sujuvaa ja Dodgen mentävä ruutu löytyy melko kivuttomasti. 

Kävimme myös Beachilla tsekkaamassa ”tissi” baarin, jonka nimeä en muista, mutta tytöt oli hyvin tyrkyllä Ocean Drivilla vaikkakaan baari ei ollut perinteinen tangolla varustettu. Latinot tanssivat show luonteisesti tiskillä ja rikkaat tai ehkä paremminkin wannabe rikkaat köysien keskellä omalla aluella. Me tyydyimme ihastelemaan lantion liikettä tuplajuoman kera parvekkeelta tavis puolelta. Musiikki soi, että korvissa soi ja sen yhden jälkeen, joka oli noin kolmen vahvuinen, siirsimme itsemme irkkupubiin, jossa baari duunarit kiskoivat Jellyjä. Voin sanoa, että jäykin hyytelö, jota on tullu kaavittua kupista.

Eräs toinen mainitsemisen arvoinen juottola on rock / latinohipitihopiti / pössyttelijä / narkkailu henkinen Lush. Läävä on todellakin makuni mukaan sisutettu ja porukka tunsi toisensa. Olimme siis ulkopuolisia, mutta silti lämpimästi tervetulleita, vaikkakin hivenen yritin pitää mitä posse duunaa selkäni takana.  Bisse puolikkaan taalan illan kunniaksi sävytettynä live-musiikilla. Tosin musiikki ei kerinnyt alkaa ennen poistumistamme, kun artistin piti ravata pihalla parin minsan välein.. Läävän löydät jostain 7 – 8 streetin kulmilta.

Viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä turistinähtävyytenä kävimme tsekkaamassa Miami Ink. kuvataide corporaation. Tämä tosi-TV:stä tuttu puoti niitti mainetta MTV sukupolven lasittuneessa töllötin katseessa aina kotimaisissa lähetyksissä asti. Liike näytti suurin piirtein samalta ja paikalta bongattiin Yoshi, originaali taiteilija harkkari, jolla homma näytti olevan hanskassa. Pieni sukupolven vaihdos näytti olevan meneillään, mutta siitäkin huolimatta kuva kuume otti pienen nosteen. Ajatus on – toteutus puuttuu.

Miami jäi taakse ja Dodgen nokka näytti vahvasti Orlandoon ainakin aina siihen asti kunnes Nokialainen alkoi navigoida. Pienen pieniä maaseutu reittejä ajettuamme useamman tunnin totesimme, että nyt loppuu gavinaattorista akku. No hätähän ei amerikan ihmemaassa ole tämän näköinen, vaan kaarsimme lähimpään ostoshelvettiin ja ostimme lisää piuhaa autoon, jolla virta syöksähtää puhelimeeni. Matka jatkui jälleen todettuamme, että ensi kerralla otamma autolaturin matkaan jo kotoa ja toisekseen emme luota navigointiin vaan peruskarttaan. Pihan hinta Radiorack liikkeessä noin 23 taalaa ja 7/11 olisi myynyt sitä 9.90.. Aina ei voi voittaa. 

Interstatea pitkin olisimme olleet ehkä perillä noin kolme timmaa aiemmin, mutta olisipa jäänyt tuo maaseutu matkailu välistä. Tulipahan nähtyä nuo vaatimattomat kolme kaistaa suuntaansa maaseutujen kärrypolut ja mukavan myyjättären hivenen ihmettynyt kysymys mistä olemme ja mitä teemme syrjäkylillä kysymykset.

Lopulta päädyimme Orlandoon ja löysimme hotels.com sivuston kautta varaamamme Metropolitan Express hotellin International roadilta. Hodla on jees verrattuna edelliseen ja nyt olemme ympäröitynä sillä todellisella överi amerikkalaisuudella keskellä Universal ja Disney maailmaa. Next plan on tsekata miltä näyttää Universal Studion teema elämyspuistot. Jännä nähä miten sitä sulautuu perheen pienimpien sekaan.

Miamissa koettua..

Sawgrass Mills Mall: Rahaisan ja vaatteista kiinnostuneen shoppailijan paratiisi. Kauppakeskuksen eteen parkkipojan luokse ei todellakaan ole häpeä ajaa vaikkapa Ferrarilla. Siitä on sitten mukava lompsia vaikka Burperryn tai Calvin Klein Outlettiin. Köyhille talo tarjoaa esimerkiksi alusvaatteita malliin Victorias Secret ja meneville Nike Outlet. Itse diggasin eniten Dieselin ja Espritin liikkeistä. Hinnat lähestulkoon kuin himbes. Löytöjen mahdollisuus on suuri.

South Beach, Miami Beach: Iso ranta, jossa mukavan puhdas ja vaalea hiekka. Jonnin verran Haavistolaisuutta edustavia, mutta ei mitenkään haitaksi asti. Rantavaksien kopit mukavan värikkäitä ja latinolaistyylinen ranta antaa silmän iloa sekä miehille että naisille. Pienoinen miinus hivenen ärhäkkäistä lokeista, jotka käyvät hyväuskoisten ruokailijoiden omille eväille ja pikkulasten pehmoleluille. Iso plussa vanhalle sedälle, joka hillu metallin paljastimen kanssa etsien elämänsä aarretta.

Art Deco kaupunginosa: Hivenen on tunkkainen ja likainen vaikutelma jäänyt. Jotenkin kaikki on vähän vasemmalla kädellä tehtyä eikä mitään oikein jakseta laittaa kuntoon. Ehkäpä se etelämainen tyyli jyrää niin voimakkaasti. Rantabulevardi on mesta, jossa pitää näyttää hyvältä ja naiset käyttävät ihon myötäistä ja todella lyhyttä vaate mallia olkoon sitten kropan muoto mikä tahansa. Onnekseni kuitenkaan tämä latinomaailmaan kallistuva kaupunki ei kärsi muun ameriikan tavoin niin pahasta liikalihavuudesta, joten pääsääntöisesti silmät eivät sokaistu. Kaikille riittää nähtävää ja kaikki saavat olla myös omia itseään. Ruoka ja etenkin juoma on todella kallista ja elämä pyörii tissien ja perseiden ympärillä. Täällä osataan näyttäytyä, vaikka aina siihen ei olisikaan tarvetta.

Versailles restaurant: Tämä Little Havannassa sijaitseva ruokala on vaatimattomasti ehkä maailman paras Kuubalainen ravintola, kuten se itse itseään mainostaa. Voin suositella lämpöisesti, sillä ruoka on mainiota, palvelu ensiluokkaista ja ennen kaikkea edullista. Iso plussa vielä aidolle Mojitolle ja juustokakulle. Jos pyörit mestoilla, niin käy ihmeessä edes sen Mojiton vuoksi.

Pakkasesta tropiikkiin..

Sinivalkoiset siivet irtaantuivat lumiselta kentältä ja matka kohti Manchesteria alkoi. Edessä mukavat reipas 20 tuntia ennen kuin pääsee toteamaan että varaamani hotelli on melkoinen läävä. Lennot meni melko kivuttomasti ja aina luotettava Finski oli jälleen oma itsensä. Sen sijaan suuren maailman American Airlines oli hienoinen pettymys. Manchesterin melko vaatimattoman näköiseltä, tosin melko isolta,kentältä jatkoimme noilla lähinnä 60-kirkkaita säilyketölkkejä muistuttavalla koneella kohti Isoa Omenaa ja yli atlantin. MaNu:n kotikaupungin kentällä saimme kokea Brittiläisen tehokkuuden ja nykyaikaisuuden, kun passeistamme otettiin scannattu kuva ja soiteltiin eri puheluita. Hivenen ihmeteltyäni tätä erikoista kohtelua huomasin kuitenkin onnekseni että ihan jokainen matkustaja sai saman maahantulotarkastuksen kuin meikäläinenkin. Ilmeisesti Britteihin ei vaadita koneellisesti luettavaa passia, kun ei niillä ole koneita, joilla lukea niitä.

Pääsimme kuitenkin kentälle ja sieltä vielä poiskin AA:n ystävällisellä avustuksella. Enne koneeseen nousua oli kuitenkin sarja tyhmiä kysymyksiä matkatavaroista yms. Meinaakohan nämä Amerikkalaiset että ihminen, jolla on jotain kiellettyä mukanaan vastaa noihin kysymyksiin rehellisesti.. Enpä usko! Sillipurkkiin tallusteltuani totesin, että AA voisi hivenen nykyaikaistaa konekalustoaan ulkoiselta olemukseltaan ja etenkin sisustukseltaan. Aikamatka avaruusseikkailu 2001 kirjan maailmaan oli todella käsin kosketeltavissa. Ruoka oli onneksemme syötävää, eikä juurikaan hävinnyt scandinaavisille lentokone pöperöille. Toinen kattaus oli sitten amerikkaa. En ole eläissäni syönyt noin epäterveellistä flygarimättöö. Tarjoiluun kuului jonkin sortin todellakin pullamainen sämpylä, paljon voita, juustoa, kuivattuja hedelmiä, Twix-suklaapatukka yms. Kaloreita tuli varmasti reilu tonni, että heilahti.

Ison Omenan kenttä tai se yksi kahdeksasta terminaalista, jossa vierailimme vaikutti jo hivenen ison maailman kentältä, vaikka myös siellä sai hivenen nuhjuisen ja vanhahtavan vaikutelman. Löntystelevät mustat rastapäiset vartijat Niken lenkkareissa, purkkaa jauhava Puerto Ricolainen nuori nainen joka vaikeasti viittilöi eteenpäin ja lopulta Mexicolainen, joka ottaa tulliselvityksen ja sanoo, että tervetuloa. Maahantulo oli ehkä helpoin kokemus kautta aikain. Ei mitään ongelmia, ei juurikaan jonottamista ja vain kysymys matkankestosta. Olin kuitenkin varautunut jo pahimpaan.

Matkamme jatkui Isosta Omenasta kohti Miamin kansainvälistä kenttää. Jälleen AA vaikutti koneiden osalta muinaismuistolta, eikä ruokaa enää tarjoiltu. Nälkäisenä ja väsyneenä kohti tropiikkia. Muutaman tunnin lentelyn jälkeen pilvet hävisivät ja alapuolellamme alkoi näyttäytyä suurkaupungin valomeri. Kaikki valtaväylät olivat täynnä autoja ja kartasta katsomani Miami Beach muotoutui hyvin myös ylhäältä katsottuna kaupungin ja meren väliin. Tasainen lasku jälleen ja olimme perillä. Miamin kenttä täytti mielestäni kansainvälisen ja nykyaikaisen kentän vaatimukset. Hyppäsimme kerta heitolla kohti nykyaikaa ja osaltaan ehkäpä jo tulevaan. Moderni kenttä vaikutti melko uudelta ja todella siistiltä. Etäisyydet on pitkät, mutta onneksemme sitä hivenen helpotetaan liikennöivällä junalla ja käytävillä liukuvilla rullaportailla.

Otimme matkatavarat kantoon ja taapersimme kohti auton vuokrauskeskusta. Käytävä käytävän jälkeen kiertelimme ja seurailimme kylttejä ja lopulta astelimme junaan. Junalla pieni siirtyminen ja sen jälkeen vielä muutama käytävä. Lopulta pääsimme suureen halliin, joka oli täynnä eri firmojen tiskejä. Emme olleet varanneet autoa etukäteen, joten valitsimme sen jossa oli pisin jono. Todennäköisesti se on edullisin. Pitkän jonotuksen jälkeen saimme tehtyä diilin Dodge merkkisestä henkilöautosta, jonka konehudlarin alla ärhentelee 3,5 litran voimanpesä. Äänet on jees, mutta turboo huutais ja kovalla äänellä. Hivenen jää kyyti vaisuks. Hintaa tuli kaikkinensa kahdelle viikolle 917 taalaa.

Kamat auton kyytiin ja sekoilemaan lokaaliin liikenteeseen. Heti kärkeen pari risteystä harhaan ja lopulta oikealle motarille. Neljä kaistaa suuntaansa ja paljon autoja. Nyt oltiin isossa maailmassa!

Miami Beach löytyi ja pienen pyörimisen jälkeen jopa hotellikin. Ja siitä se ilo sitten vasta alkoikin. Olin sitten tehnyt tuon varaukseni hotellista vasta seuraavalle päivälle ja sen siirtäminen ei sitten ollutkaan ihan kaikkein helpoin homma. Respan vanha mummo antoi numeron johon pitää soittaa ja kysyä voiko varausta siirtää.  Numero oli väärä. Väärästä numerosta annettiin uusi numero joka ei vastaa. Mummo antaa jälleen väärän numeron. Onnekseni otin oikean numeron ylös ja sain taivuteltua mummon näppeilemään sen numeron. Pieni neuvottelu Hotels.com asiakaspalvelijan kanssa ja totesimme että otamme vain yhdenyön lisää hodlasta kiskurihintaan. Huone sinänsä oli perseestä, mutta sopii hyvin hotellin nuhjuiseen ja likaiseen vaikutelmaan. Suihkussa saa odottaa melko pitkään ennen kun vesi alkaa lämpenemään ja ilmastointi on melko äänekäs. No varattu mikä varattu ja kolme yötä menee nopeesti. Tosin kaikki hotellin huoneet nyt ei ole ihan yhtä huonoja kuin tuo meidän. Osa näyttäis olevan jopa siistejä, kun varovasti kurkistelin siivoojan ollessa työn touhussa.

Mutta perille päästiin ilman ylitse pääsemättömiä ongelmia tähän ehkä kehittyneimpään kehitysmaahan mitä maa päällänsä kantaa. Miami signing out noin vuorokauden matkustamisen jälkeen.

Nenä näyttää Amerikkaan..

Kentällä pitäisi olla noin kuuden timman päästä. Juurikin sain Iippo-kassini pakattua, kamera vermeet kuosiin ja akut laturiin. Passi on kuosissa, ESTA -hakemus meni läpi ja flygaritiketit makaa pöydän kulmalla. Vahva tunne että jotain jää.

Pääkaupunkiseutu oli jälleen kuin Danten helvetti. Tulisieluisia ihmisiä auton ratissa keskellä normaalia talvi keliä. Kuka perkele käskee ajaan puskurissa kiinni jos sitä ei nää!!! Etelässä ei vaan enää osata ajaa autolla, vaikkakin täällä on pari purkkia enemmän liikenteessä kuin Laplandiassa. Toivottavasti kiitorata toimii aamulla..

Lämpömittari huitelee sen verran reilunpuoleisesti miinuksella, että edes pienet alkulämmöt Mopomessuilta ei enää lämmitä mieltä. Nyt on oikea aika lähteä katsomaan sitä kesäistä aurinkoa! Se o moro ja jäätykää jälleen pakkaseen! Biitsi kutsuu tätä heeboa. ;)

It´s Miami babe..

Eli jälleen kerran koitti se hetki, kun ebookersin kautta sähköpostiin tipahti flygari tiketit. Edelliset reissut on tiukasti suuntautunu Aasian ihmemaahan, joten tällä kertaa ajattelin hakea pientä vaihtelua perinteiseen riippumatto ja bungalow tyyliseen ajan vietteeseen. Olin sitten kertaheitolla överi ja otin suunnakseni Amerikan Ihmemaan kaikkine hienouksineen ja epäkohtineen.

Tiketit oikeuttavat kuljetukseen ilmateitse CSI Miamin hoodeille, josta tarkoituksena olisi siirtyä sitten vuokra-autoa hyväksi käyttäen erinäisiin kohteisiin Etelä-Floridasta aina Orlandoon asti. Majoitus on varattu tottuneesti vain ensimmäisiksi öiksi, joten liikaa rajottavuutta on jälleen yritetty välttää.

Amerikan Yhdysvaltoihin matkustettaessahan nykyään pitää anoa matkustuslupaa maahan lokaalilta viranomaiselta ESTA (Electronic System for Travel Authorization) ilmoituksella, joka on täytettävä vähintään 72 tuntia ennen matkan alkua. Ja tottakai tuo hupi maksaa kokonaista 14 USD ja sen voi maksaa luottokortilla. Kaavakkeessa kysellään kaikenlaista sairauksista ja rikollisesta historiasta. Diipa daapaa, mutta ilman sitä maahantulo saatetaan evätä. Tämän lisäksi lentoyhtiölle, jolla saavut USA:han pitää ilmoittaa APIS tiedot mielellään etukäteen, jossa taasen kysellään muun muassa ensimmäistä majapaikkaa Ameriikassa. APIS tiedot muuten ovat lähinnä passista ja flygari tiketistä löytyvää informaatiota henkilöstä ja etukäteen ilmoittamalla säästää hivenen aikaa check-inissä.

Sitten vain koneellisesti luettava passi ja riittävästi fyffee megeen ja menoks. American Wonderworld is waiting! ;)