Maailman katolla..

Skopje ei todellakaan tyydyttänyt seikkailijoiden halua päästä tutustumaan ympäröivään ympäristöönsä, vaan päätimme kokea vielä jotain hiukan ekstriimimpää. Jo hetken mieltäni oli painanut tuo etelässä siintävä "peikonhammas" joka mukavasti aurinkoisella säällä heijasti auringonvaloa lumiselta huipulta. "Tuonne on päästävä!" totesin ja onneksi niin totesi myös kollegani.

Eikä aikaakaan kun olimme kasanneet kolmen hengen retkikunnan ja herätyskello iloisesti soitteli aamusäveliään. Tällä kertaa en ollut ollenkaan harmissani, vaikka jouduinkin jo nousemaan puoli kymmenen aikaan päivällä.

Nopeiden aamutoimien ja muutaman paahtoleivän jälkeen rohkea retkikuntamme oli matkalla uskollisella "Lantikallamme" kohti tuntematonta. Ja tottakai vuorikiipeily on välineurheilua ja olimme varustautuneet erinomaisesti. Jalassani oli Haix Heroes maihinnousukengät (kaverilla Meindl:n pitkävartiset vaelluskengät..), mamikset, poolo-paita, intin maastopuku M05 ja päässä baretti. Libanonista aiemmin ostamaani melko hyvään army-tyyliseen reppuun olin pakannut intin M05 maastotoppatakin, Hatch:n viiltosuojahanskat (jos palelee näppejä..), intin villapaidan, pipon ja tottakai kameran parilla putkella. Pislari piti kans ottee megeen, kun olemme kerta "sotatoimialueella". Eli sekin sujahti reppuun tyylikkäästi kotelossaan.

Tie alkoi hiljalleen muuttua pienemmäksi ja ja tylsät ja roskaiset tasangot jäivät taaksemme. Metsä alkoi vallata maisemaa ja ylämäki yhä jyrkentyä. Lopulta käännyimme asfaltilta pois ja totesimme tulleemme umpikujaan. Paikalliset metsätyöläiset olivat päättäneet tukkia mutaisen ajoradan noin miehen vahvuisilla tukeilla ja jouduimme hetken arpomaan miten saamme nelikkomme tukkien takana siintävälle ajoradalle. Tottakai esimmäisenä mieleen tuli ajaa aivan jäätävän kokoisen mutalammikon läpi kaasu pohjassa, mutta kuljettajamme hetken epäröinnin ja alue tiedustelun jälkeen päätimme kuitenkin kiertää pihassa olleen talon ja siirtyä sen nurmikolta ajoradalle, joka kulki talon toisella puolella. Heiluttelimme ystävällisesti paikallisille puutyöläisille, jotka eivät tuntuneet olevansa moksiskaan, vaikka keskeytimmekin heidän duunailunsa hetkeksi ja käväsimme hiukan heidän puutarhassaan.

Tie kapeni entisestään ja nelikkomme alkoi vetää kaikilla kuminakeilla veden syövyttämällä ajouralla. Pahimillaan ajouran keskellä meni noin puolen metrin syvyinen veden muodostama kuiva oja, josta edes Lantikalla ei olisi noustu. Olo oli autossa kuin Ace Venturalla, kun kuskimme päättäväisesti käskytti Lantikkaa välillä vähän rajummin ja välillä vähän hellemmin. Noin puolentoistatunnin lokoisan asfaltti pätkän ja mielenkiintoisen rytkytyksen jälkeen edessämme kohosi vihdoin tavoitteemme eli lumen peittämä mount Ljuboten, Kosovon korkein vuori.

Pysäköimme mutaisen kulkuneuvomme ohitettuamme paikallisen radiomaston ja todettuamme, että vielä ei tarvitse onnea päästäkseen autolla eteen päin.

Varusteet kuntoon, eli reppuselkään, baretti päähän ja alistajat nenälle. Retikunta oli valmis valloittamaan vuoren huipun. Yksi retkikuntamme jäsenistä oli jo vanhan liiton vuorikiipeilijä eli hän oli tepastellut sunnuntai kävelyllään huipulle ja takaisin. Hän siis jäi vahtimaan kuljetustamme kotiin oireiltuaan alkavasta flunssasta. Pakolliset yhteiskuvat ja poseeraukset ennen lähtöä ja HI-Tech porukkaa, kun olimme säädimme TETRA-radiot suorakanavalle, joiden avulla pystyimme lörpöttelemään autovahdille.

Autovahti vielä varoitti, että vuoren rinne oli aiemmin miinakenttää, mutta ammattitaitoisest miinanraivaajat ovat alueen puhdistaneet. Silti kuulemma kannattaa katsoa mihin astuu ettei pääse RAY:n avustuslistoille.

Siitä se ajatus sitten lähti ja töppönen alkoi ohittamaan toista tasaiseen tahtiin. Ensimmäinen pikku kumpare kierrettiin sivusta ja aloin hiukan kivikkoisella maastolla miettiä kenkävalintaani. "Melko pehmeältä tämä Haix tuntuu nilkan kohdalta." tuumin itsekseni.

Ohitimme nuotiopaikan, jossa oli myös puunrungosta tehty vesiallas. Retkikuntamme toinen jäsen käynnisti ajan oton ja lähdimme nousemaan melko kivikkoista ja jyrkähköä rinnettä mukavassa auringon paisteessa ja samalla miettien, miten ihmeessä kyseisestä maastosta, jossa vesi ja korroosio siirtelee kiveä ja maa-ainesta on voitu tehdä miinaturvallinen?

Autovahtimme antoi meille välillä tärppejä radioitse, mistä hänen mielestään kannatti jatkaa matkaa. Ylitimme veden kuluttaman uoman ja jatkoimme mutkitellen pienin askelin ylöspäin säästääksemme itseämme. Hetken tarpomisen jälkeen alkoi kylmä vaivata ja jouduin asettelemaan hanskat käteen. Vajaan puolen tunnin kiipeämisen jälkeen ehdotin taukoa, koska meikän jalat alkoivat hapottaa jo melko lailla ja janokin oli yllättäen tullut. Kirosin letkuja kenkiäni, joissa ei ollut riittävää tukea nilkalle samalla, kun nautin pikkutauon suomasta paikallaan olosta. Muutama foto ympäristöstä, pari poseerausta kallionkielekkeellä ja tiedustelin varovasti oliko retkikuntamme kokeneempi osapuoli ottanut juotavaa mukaan samalla kun asettelin pipoa päähäni. Sain vastaukseksi pään pyöritystä ja totesimme, että jotain saattoi unohtua. "Goddammit!"

Hiukan aikaa pohdittuamme ensimmäistä takaiskuamme totesimme, että jahka pääsemme lumirajalle myös jano helpottaa. Sinnehän ei ollut kuin onneksi muutama sata metriä matkaa, joka tasaisella on varsin lyhyt etäisyys, mutta nyt tuntui jokseenkin kaukaiselta.

Urheasti jälleen ylös ja eteen päin. Maanpinta muuttui hiukan tasaisemmaksi ja helpommaksi kävellä, mutta samalla alkoi siellä täällä olla lumilaikkuja. Maisemat vain paranivat koko ajan kiivetessämme ylöspäin ja voimavarojeni huventuessa.

Lopulta pääsimme lumirajalle ja janon tunne sai kyytiä puhtaan valkoisen lumen imeskelystä. Olimme varsinaisia vuoristosissejä. Tauotusta piti tihentää koko ajan, sillä lunta alkoi olla pahimmillaan polveen asti. Aluksi meikä käveli edessä ja teki lumeen jäljet, mutta takanani tullut vuoristokauris ei näyttänyt uupumuksen merkkejä, joten käskytin hänet raivaamaan lumeen askelmia.

Pahimmillaan tuntui, että jaksoin noin parikymmentä metriä, jonka jälkeen oli jälleen pidettävä muutaman minuutin tauko. Kävellessä tuli hiki ja heti pysähdyttyä alkoi palella. Retkikuntamme toinen jäsen teki matkallamme myös empiiristä tutkimista ja yritti saada aikaan sarjakuvista tutuksi tullee lumipallon, joka vain kasvaa alas päin vyöryessään. Lumipallomme eivät kuitenkin muotoutuneet palloksi, vaan pikemminkin kiekoiksi, jotka sitten muutamien metrien jälkeen kaatuivat kyljelleen, liukuivat hetken alas päin ja pysähtyivät. Eli totesimme tämän myytin murretuksi.

Hetken päästä silmissäni alkoi näkyä pilvien keskellä jotain tummaa, joka näytti huipulta. Aloin jo ilakoida mielessäni, että koettelemukseni on ohitse ja määränpää siinti noin kahdenkymmenen metrin päässä. Sain jostain alkukantaista voimaa ja kipitin viimeisillä voimillani tuon edessäni taapertavan kauriin kiinni ja kysyin olimmeko saapuneet huipulle. Vastaus oli tyly samalla, kun nojasin toiseksi koirkeimma huipun päälle muodostuneeseen lumitöyrääseen. Matkaa oli vielä noin 500 metriä. Prkl!

Loppumatka oli todellista arktista vaellusta. Mikäli nousi lumitöyräälle alkoi välittömästi tuulla, niin lujaa että tuntui pipon lähteävän päästä. Lisäksi vuoren seinämä jyrkkeni koko ajan huipun lähestyessä. Oman mielenkiintonsa toi pilvet, jotka olivat vallanneet huipun ja toivat mystistä ja hiukan jännittävää ilmapiiriä. Muistelin mielessäni hetken erinäisiä elokuvia, joissa ihmiset olivat eksyneet synkään ja armottomaan vuoristoon.

Lopulta jouduimme etenemään nelivetopäällä eli jalat ja kädet saivat tehä töitä. Jaloilla joutui polkemaan kunnon askelmat lumeen ja samalla käsillä tasapainotti oloaan. Seinämä oli melko jyrkkä ja mieleen hiipi lumivyöryvaara. Kaverini tarkisti lumensyvyyden ja sitä oli onneksi vain noin 50 cm. Mutta toisaalta paskamaista se olisi liukua senkin lumimäärän mukana satoja metrejä alaspäin. Hanskat olivat kastuneet täysin lumen syönnistä ja konttaamisesta. Huomasin ilokseni, että uuden maastopuvun polviin asennetut suojat todellakin toimivat. Polvillani lepuuttaessa itseäni polveni eivät kastuneet eikä kylmä iskenyt suojan läpi niveliin. Joissain asioissa myös intti onnistuu vaatesuunnittelun osalta.

Pulssi oli varmasti puolentoista sadan paremmalla puolella, kun vihdoin kampesin itseni uuden lumitöyrään päälle ja näin kuinka kaverini kipitti kohti huippua.

Muutaman metrin askelluksen jälkeen totesin, että tauko paikalla ja toppatakki päälle, kun kerta ei tropiikissa olla. Jo toisen kerran sain todeta tämän reissun aikana, että intin vaatesuunnittelussa on tehty sellainen tuote, joka on oikeasti hyvä. Totesin asian myös toppatakin osalta Libanonin kosteassa talvessa ja nyt myös erittäin tuulisen vuoren rinteellä. Pukeuduttuani jatkoin matkaani ja havahduin ilokseni noin kahden tunnin rääkin jälkeen mount Ljubotenin huipulta 2 498 metrin korkeudesta. Nostin käteni ylös ja päästin iloisen karjaisun. "Jiiihaaaa!!!"

Retkikuntamme nosti kädet ylös ja heitti läpyt 2 500 metrissä ja alkoi ihailla maisemaa. Käsiä paleli aivan mielettömästi, eikä tietenkään mukaan tullut vaihtohansikkaita. Nopeasti kuso alas, että olimme saapuneet huipulle ja sen jälkeeen kaivoin kamerani esille, asettelin repun varovasti lumelle, jottei tuuli vie sitä ja aloin poltaa "filmiä" samalla kun kaverini selosti videokameraan.

Maisema oli täydellinen ja olisin vain voinut istua aloillani ja tuijottaa eteeni ikuisuuden tuntematta kiirettä ja sitä piinaavaa oravanpyörää, joka kotona odottaa. Olo oli epätodellisen mukava, vaikka palelikin. Se oli kuin leffaa!

Puolen tunnin nauttimisen jälkeen vilu sai yliotteen ja päätimme jättää taaksemme noin 5 - 6 asteen pakkasen ja aloitimme laskeutumisen kohti kulkupeliämme. Jälleen kirosin Haixin ominaisuuksia, kun yritin saada kengillä jonkinmoista pitoa lumesta lipsuvilla pohjilla. "Hups!" kuului suustani, kun Haix lipesi ja samassa huomasin liukuvani muutaman metrin alaspäin vuoren rinnettä. Onneksi lumi oli sen verran tiivistä, että se pakkautui melkein heti eteeni valliksi joka pysäytti vauhtini. Olimme siinä rajoilla, että köydet ja piikit kenkiin olisi ollut hyvä ratkaisu.

Hiukan rinteen loivennettua matka alkoi taittua ja suorastaan leikittelin miten helppoa alasmeno oli. Karu totuus iski kuitenkin jälleen vasten kasvoja ja reisiä alkoi hapottaa. Myös energia varantoni alkoi olla hiukan lopuillaan ja päätin seuraavalle reissulle ottaa mukaan myös energiapatukoita. Jälleen palasin elokuvamaailmaan ja muistelin porukkaa, joka haaksirikkoutui lentokoneella vuoristoon. Heidän ainut ravinto oli kuolleet toverinsa ja ymmärsin asian julmuuden katsellessani ympärilleni. Siellä ei ollut muuta kuin lunta ja jäätä.

Lopulta pääsimme pois lumen keskeltä ja saavuimme jälleen kivikkoon. Rinne jyrkkeni jälleen hiukan ja aloin tuntea alkavan rakon kantapäässäni aina kengän liikahtaessa sivuttain askeltaessani. Prkl. Taukoja joutui jälleen pitämään melkein yhtä tiheää, kuin kiivetessäkin ja muistelin jonkun joskus väittäneen laskeutumisen olevan lähes yhtä rankkaa kuin kiipeämisen.

Laskeutumisen kestettyä saavuimme vihdoin nuotiopaikalle ja totesimme saavuttaneemme jälleen yhden erikoisen kokemuksen, jota ei valitettavasti pysty riittävän hyvin kuvailemaan sanoin tai kuvin. Kirjoitettuamme nimimerkit juoma-altaaseen lähdimme kohti autoa ja päätimme palkita itsemme Double Angry Whopperilla jenkki leirissä - oli meinaa pikkasen nälkä!

Olin tyytyväinen itseeni. Olin jälleen tallaamassa palloa ja lähtenyt ulos kokemaan ja näkemään asioita ja käynyt katolla - jos en maailman, niin ainakin Kosovon.