Onko vielä pitkä matka..

No on ja useampaan asiaan.. Aloitetaanpa näistä lomailuista nyt ensimmäisenä. Eli lomalanan helpottamiseksi, siis nuo flygaritiketit on buugattu ja nenä tulee näyttämään palmun alle maaliskuun alussa. Tässä vaiheessa kahden kuukauden ginesputken ollessa noin puolessa välissä, kuitenkin kaikesta huolimatta tuntuu, että tuo lomailu on vielä hetken matkan päässä.. Mutta kuten te useat kateelliset siellä pakkasessa olette sanoneet, niin sehän on jo ihan kohta!

Vieläkään en ole hirveästi saanut vienkkejä mitäpä sitä voi harrastella tai kokea Singapore - Kuala Lumpur - Hua Hin akselilla. Nyt te kaikka sohvaperunat siellä kotikatoksessa reippaasti kirjottelemaan meikälle matkavinkkejä jokosta tänne blogien blogiin tai sitten noilla muilla viestimillä. Sillä huonosti suunniteltuhan on puoliksi kustu! Tosin silläkin teemalla edellinen Rankka Reissu oli totaalinen menestys. Ehkä kuitenkin palaan takaisin tuohon sinne minne nenä näyttää ideologiaan..

Tänään kokeilin erilaista lähestymistä arkeen kurkkusalaatissa. Nukuin pitkään (se ei siis ollu sitä uutta..), jätin lounaan väliin katsoessani Top Gearia (oli muuten kingi jakso! Jäbät kokeili rednekkien huumorin tajua Alabamassa..), kokeilin varovasti muutaman minuutin työntekoa ja päädyin laittelemaan kuvia koneelle. Editoidessa menikin sitten muutama tunti ja huomasin olevani hetken päästä säbäkentällä muiden pujotellessa ohitseni. Tiukan tunnin hölköttelyn jälkeen jätin sitten tuon päivällisenkin väliin ja jämähdin jälleen kompuutterin ääreen.. Kuvien editoinnin lisäksi nyt sai aikaa myös tuo muu tiedon valtaväylä internentin ihmeellisessä maailmassa.

Mutta se erikoisista erikoisin tempaus tänään oli, etten löytänyt itsenäni ollenkaan saunan lauteilta. Tuo jokapäiväinen saunamme pysyi tänään viileänä saunapuu logistiigassa ilmenneen ongelman vuoksi. Ongelmaa selvitetään parhaillaan ja pyydämme saunojia odottamaan maltillisesti seuraavia löylyjä.

Maratoni treeni ei oikein tahdo kulkea, kun juokseminen on pakko pullaa.. Tähän mennessä on tullut kulutettua juoksumattoa jonkin verran, mutta harjoitusmäärät pitäisi tuplata ellei jopa triplata.. Ulko lenkkeilyyn en oo vielä oikein uskaltautunut, kun siellä on niin pirun kylmä (+2 ceetä..) tai sitten sataa vettä tai sitten päivällä, kun aurinko paistaa, niin meikä nukkuu.. Jostain kun löytäisi sen motivaation. Ja tiedän senkin, että kaikki laiskottelu tulee kostautumaan ensi kesänä muutamien kymmenien minuuttien hölköttelyjen jälkeen. No ehkä huomenna aloitan taas tämän reippaan juoksentelun.. Ehkä..

Muuten kyllä kunto on varmasti parempi, kuin hetkeen, sillä urheilua on varmasti jokaisena päivänä ellen sitten pidä sitä pakotettua lepopäivää.. Eli ei tämä hukkaan mene kuitenkaan.

Ja se kaikkein iloisin asia vielä. Eli juna on kääntynyt kotia kohti. Tällä hetkellä on lyhyempi matka kotiutumiseen, kuin alueelle saapumiseen. Niin se aika vaan rientää kuin muistelee taaksepäin tapahtumia. Tj 85.

Tähän loppuun pitää vielä lähettää terveisiä sille särmälle Pioneerille, joka tässä hetki sitten on ilmeisesti noussut alokasmaisesta ojasta loisteliaaseen sotilasuraan. Ainoa neuvoni on, että varo niitä telamiinoja, ne kuulemma venyttää kädet hölmön näköisiksi!!! ;o)

Ja tämän päivän erääseen keskusteluun viitaten tässä olisi sanastoa, niin ei tule kiusallisia en mää tajuu tilanteita enempää!!!

http://www.aamukampa.net/inttisanasto/

ps. Paas kattoen galleria. Pistin sinne muutamia uusia/vanhoja photoja..

Let´s rock \,,/

Kellon iskettyä 0800 pm aikaaan Camp Villen messin lavalle nousi ruotsalainen fältartisti -yhtye Twenty4Seven. Meikäläinen oli vielä tyytyväisenä mussuttamassa juuri grillattua lihaa, makkaraa ja irlantilaista makkaraa ja jonkin sortin saarivaltion versiota ryynimakkarasta. Ja kuten helposti voi arvata, niin yksikään kyseisistä tuotteista ei ollut terveellistä, mutta sitäkin maistuvampaa. Olin oikeasti yllättänyt, sillä irlantilainen keittiöhän ei todellakaan ole kuuluisa maailmalla ainakaan ruuista.

Mussutettuani masun täyteen siirryin sitten messiin nauttimaan musiikillisesta illasta. Kapakkamme oli melkein jopa täynnä ja etenkin ruotsalaisia taistelutovereitamme oli eksynyt juottolaan melko runsaasti. Lavalla soitti ruotsalainen yhtye Twenty4Seven laulusolistinaan Nina Söderquist, joka on tullut tunnetuksi muun muassa lukuisista musikaaleista, sekä esiinnyttyään Ruotsin jääkiekkomaajoukkueelle 40 000 katsojan edessä heidän voitettuaan Olympia -kultaa vuonna 2006.

Twenty4Seven tarjosi erinomaista ja mukaansa tempaavaa Rock-musiikkia kahden energisen gimulin viedessä shown. Ninan kanssa lavan hallinasta kilpaili erittäin räväkkä basisti Ellinor Asp, joka osasi todellakin ottaa yleisönsä ja nauttia räyhäävästä Rockista.

Twenty4Seven avasi samalla Camp Villen ja Camp Victorian musiikkiviikonlopun, jonka ohjelmaan kuuluu muun muassa Battle of the Bands -bändi kilpailu ja lisää Ruotsalaista tyttöenergiaa.

Tänä viikonloppuna keskisessä taisteluosaston sana on ROCK!!!! \,,/

www.ninasoderquist.com
www.ellinorasp.com
www.forsvarsutbildarna.se/web/Faltartist.aspx

Canine aka. K9..

Räyhään, kiroan ja huudan! Mikäli edessäni olevat ihmiset ymmärtäisivät he saattaisivat jopa pahastua. Lopulta saan tarpeekseni ja lähden juoksemaan. Juoksuni on melko raskasta, mutta silti pyrin olemaan mahdollisimman nopea. Saan etumatkaa jonkin verran, mutta lopulta muutaman kymmenen metrin vaikean hölkän jälkeen kuulen takaani pahaenteisen äänen ja sen jälkeen hampaat iskevät oikeaan käteeni. Koira murisee ja yrittää saada minut maahan. Se repii hihastani vimmoissaan ja aistin olevani sen lelu tällä kertaa - lelu johon ei hamapaita säästellä!

Lähdimme tutustumaan yhdysvaltojen armeijan kansalliskaartin sotilaspoliisikoiraryhmään (United state army military working dog unit) Camp Bondsteeliin. Aluksi näimme perinteistä sotilas -agilityä, jossa koira suoritti tottelevaisuus/ketteryysradan ohjaajansa komentojen mukaan. Perustottelevaisuus oli kohdillaan, joskin vielä hiukan hiomista.

Seuraavaksi sitten pääsimme itse asiaan. Kokosuoja puku saarivaltiolaiselle ylle ja tämän jälkeen ärhentelemään koiran eteen. Sen jälkeen tossua toisen eteen ja mahdollisimman ripeästi koiraa karkuun. Eikä aikaakaan, kun noin kaksimetrinen ja noin satakiloinen irlantilainen lennähti maahan noin 45 kiloisen sakemannin otettua napakka ote hihasta. Miellyttävää katseltavaa, joten otetaanpa uudelleen. No jälleen melkein sama kuvio, joka päättyi jälleen Caninen voittoon. Tyytyväinen nuorehko koira lampsi häkkiinsä ohjaajan taputellessa sitä kylkeen.

Seuraavaksi kysyttiin vapaaehtoista. No yleensä on tapana siinä vaiheessa nostaa kättä ylös jos tietää sen olevan hiukankin päivärutiineista poikkeavaa. Suojapuku ylle ja hiukan vanhemman rotaation sakemannin eteen räyhäämään. Perusäijäilyn jälkeen lähdin hölköttelemään vaikeasti kohti tarhan päätyä ja melkein takaseinämän kohdalla tunnen noin 50 kiloisen otuksen ottavan melko lempeästi kiinni hihasta. Koira yrittää saada meikän maahan, mutta turhaan. Ilmeisesti sen eläkepäivät olivat melko lähellä koiranohjaajan voivoteltua, ette se enää oikein parempaan pysty.

No ilmeisesti meikäläisen harmistuksen huoomattuaan eteeni marssitettiin sitten hiukan tuoreemman ja aktiivisemman oloinen malikka. Jo perus räksytyksenkin aikana olo oli jo hiukan odottavaisempi eikä se juurikaan kerennyt muuttumaan lyhyehkön karkumatkan aikana. Malikka kipitti meikän kiinni melko ripeästi ja napattuaa hihasta heitti sedän tonttiin jo paljon vakuuttavamman kuin edellinen puudeli.

Hiukan pureminen oli näykkimistä ja koira vaihto kättä omasta tahdostaan, mutta kaippa sekin olisi sattunut ilman suojapukua???

Olen joskus aiemmin päässyt kokeilemaan suomalaisten sotakoirien purukalustoa ja täytyy todeta, että kotimaisilla homma oli jotenkin paljon uskottavampaa. Jo itse pureminen oli paljon aggressiivisempaa ja määrätietoisempaa, kuin näillä amerikan näykkijöillä ja tottelevaisuus oli myös aivan eri luokkaa. Uskallampa epäillä, että amerikkalaiset dogit ei olisi läpäissy Suomessa tarkastusta suojelun osalta!!!

No päivä oli mukava ja etenkin vaihtelua rutiineihin. Ja vieläkun lopussa saimme tietää, että nurmikko jossa ryvimme oli koirien paskatusalue, niin itsetuntomme nousi jälleen kohisten!

Jälleen tuli koirille koiran kohtelua! :D

Korkeasaareen..

Tai ei nyt ihan.. Mutta eläintarhassa pistäydyimme kuitenkin. Ajvalijan kylässä sijaitsee pieni eläintarha, jossa on ainakin erinäisiä nisäkkäitä, lintuja ja sitten vetonaulana karhuja.

Tarhat on mielestäni melko pieniä, ainakin verrattuna suomalaisiin eläinpuistoihin ja kun astuu "karhulinnan" viereen, niin jotenkin masentuu. Suomessa koiria pidetään kotioloissa tuon kokoisissa tarhauksissa, eikä tyyliin kolmea tai neljää täysikokoista karhua.. Kalterit olivat vahvan oloiset ja nallekarhut alakuloisen näköiset.

Joskus mietin, että onko Korkeasaarenkaan karhuilla hyvät oltavat melko pienellä alueella, mutta nyt tiedän niiden olevan erityisasemassa verrattuna Kosovon serkkuihinsa. Ja vielä kun tarina kertoo, että tämä ei ollut edes K-maan pohjanoteeraus..

Olisiko niiden hyttytyttöjen aika lähteä käymään ulkomailla, eikä vain pelastaa niitä Suomen eläimiä.. Hehän voisivat kans hakeutua omaan eläimelliseen kriisinhillintä operaatioon.

 

Olin ottamassa ryhmäkuvaa helikopteriplatan vieressä ja ilokseni havaitsin vispilän suuntaavaan meitä kohden. Kerkesin jo hetken suunnitella, kuinka taustalla näkyy juuri maata koskettava venäläisvalmisteinen lentävä tiiliskivi, kun se iski vasten kasvoja. Muutaman päivän oli satanut lunta ja maasta lähti yläilmoihin "hurrikaanin" voimalla melkoinen lumimyrsky. Kameran kolmijalka lähti lentoon ja tuli rymisten tonttiin, reppu oli juuri ottamassa objektiiveineen ensimmäistä lentotuntiaan, kun tarrasin siihen kiinni ja syöksyin vallin suojaan. Lumi tunki kaikkialle ja ilmavirtaus oli uskomaton. Hetken myrskyttyään vispilä nousi jälleen ilmaan ja jätti jälkeensä märän kamerakaluston ja muutaman oikeaan lumipukuun sonnustautuneen rauhanturvaajan. Oli piloteilla varmasti naurussaan pitelemistä, kun tiesivät miten kopteria sihtaavalle kuvaajalle tulisi käymään. Opin kantapään kautta..

Vaalihumua..

Istun saunan lauteilla ja nautiskelen puusaunan pehmeästä löylystä.. Otan muutaman hörpyn tölkistä ja tuo Coca-Cola Companyn Fanta -brändinä tuntemamme sokerilitku laskeutuu kohti verenkiertoani piristääkseni oloani hetkeksi. Mittarissa paukkuu noin 90 astetta ja hiki pisarat vaeltavat iholla..

Hetken päästä jännityn ja vanhat "sotamuistot" Libanonista iskevät kasvoille. Kuulen tutun äänen, joka on jo vaipunut unholaan. Nyt sen muisto jotenkin säväyttää, vaikka tiedänkin ettei siitä ole uhkaa.

Ulkona konetuliase iskee rytmikkäästi ja muutama räjähdys tuo lisätuntua tähän olotilaan, jonka silmät sulkemalla ja kuvittelemalla saisi esimerkiksi Afganistanissa tai vanhaan hyvään aikaan Kosovossakin joukot liikkeelle. Nyt kaikki tietävät, että Lipljanin asukkaat siellä vain juhlivat pormestarin vaalien viimeistä kierrosta ilmaan ampuen ja ilotulitteiden räiskyessä.

Jostain syystä noita kaikkia automaattiaseita, jotka kummasti yleensä muistuttavat veli venäläisen AK-47 mallia, ei ole kyetty keräämään pois ja aina sopivan tilaisuuden tullen paikallinen mielellään testaa sen toimivuutta ilma-ammunnalla. Ja hyvinhän tuo tuntuu toimivan. Niin se vain nakuttaa niin heleästi, että itse Mihail Kalasnikovkin olisi ylpeä jos kuulisi Albaani -veljiensä sillä leikkivän.

Sodastahan on jo kulunut kuitenkin se kymmenen vuotta, mutta siltikin tuo kätevä joka kodin rynnäkkökivääri löytää yllättävän usein käteen. Eihän niitä koskaan näe kenelläkään, mutta aina, kun on jotain syytä juhlia esimerkiksi sitä uutta vuotta, häitä tai sitten näitä vaaleja, niin jo alkoi valojuova hiihtää pimeällä Kosovon taivaalla.

Olisihan se mielenkiintoista Suomessakin, kun SDP:n kannattajat kerääntyisivät kauppatorille yhteiseen ilma-ammuskeluun jonkun umpikorruptoituneen demarin voiton juhliin. Olisihan siinä Kokoomuksen ja Keskustan pojilla ihmettelemistä, että mistäs haettais suojaa.. No onneksemmme kulttuurimme on hiukan erilainen, vaikka aseiden määrässä ei Suomi-koti hirveästi taida jäädä jälkeen maailman kärkimaista.

Kyllähän ne aseet kuuluvat Suomalaiseen kulttuuriin, jossa metsästyksellä on pitkät perinteet. Vaikka onhan Suomessa viime aikoina alettua kovasti vaatia päitä vadille, kun eräät elämässään epäonistuneet ihmiset ovat tehneet järkyttäviä tekoja.

Suomalaisen kulttuurin vika vain on se, että yksilöltä puuttuu nykyään vastuu ja vastuu pyritään aina siirtämään jollekin toiselle ja jos sitä toista ei löydy niin viranomaisille. Lopultahan viranomainen on aina se syyllinen teki se sitten mitä vain. Jos aselupaa ei myönnetä poletaan jonkun "oikeuksia" ja jos se myönnetään, niin aina on riskinä, että asetta käytetään johonkin muuhun, kuin mihin se on tarkoitettu.

Aselupien kiristämisellä varmasti tavoitellaan hyvää, mutta valitettavasti se ei ratkaise ongelmaa. Ongelma ratkeaa vasta, kun terveydenhuolto ja poliisi pystyvät keskustelamaan keskenään tai kaikki aseet häviävät maasta. Aseen pystyy kyllä Suomessakin hankkimaan ilman mitään lupia, mikäli sellaisen tarvitsee veritekoonsa. Valitettavaa, mutta totta.

Jos haluamme kieltoyhteiskunnan, niin ensimmäisenä meidän pitäisi kieltää alkoholi, keittiöveitset ja Mora-puukot. Raaka suomalainen taitaa kuitenkin tehdä sen yksittäistapaus tapon useinmiten humalassa veitsen avulla, kuin ampuma-asetta käyttäen.

Libanonissa eräs useita kuolonuhreja vaatinut ammuskelu alkoi yliopistolla normaalista väittelystä opiskelijoiden välilllä ja Kosovon pohjois-osassa ei tarvita, kuin oikea tekosyy, niin automaatiiaseet kaivetaan esiin ihan tosissaan. Sodan muistot on osalla vieläkin melko pinnalla ymmärrettävistä syistä. Eli loppujen lopuksi asiat ovat meillä Suomessa kuitenkin melko hyvällä mallilla, kunhan vain jaksamma joskus nauttia siitä turvallisuudesta, minkä olemme rakentaneet emmekä anna median pilata turvallisuuden tuntuamme ylilyövällä ja ei niin henkisesti tasapainoisia ihmisiä ruokkivalla uutisoinnilla.

Ase on harvemmin yksinään vaarallinen, sillä se kaikkein kovin riski on kuitenkin aina sen liipasinkaaren sisäpuolelle tunkevan sormen omistaja. Siihen meidän pitäisi jotenkin pystyä vaikuttamaan.

Murdelball..

Eilen koin tämän reissun pelottavimmat hetket..

Kokosimme kaksi joukkueellista taistelijoita ja varustauduimme asiaan kuuluvalla tavalla. Otimme mukaamme hiukan kättä pidempää ja tämän jälkeen lähdimme marssimaan kohti määränpäätä.

Edessämme aukesi halli, jonka uumeniin astelimme varovasti. Oloni oli hiukan jännittynyt, sillä en osannut ollenkaan odottaa mitä tuleman pitää. Yleensä olen varma joukkueeni tasosta, mutta tällä kertaa en osannut edes arvailla. No sen verran tiesin, että mitään parasta suoritusta en tänään tulisi näkemään.

Astelin rohkeasti hallin keskellä, samalla pukien liiviä ylleni. Kumarruin hiukan, katsahdin ympärilleni ja puristin tiukasti mailasta.

Aloituspallo lähti liikkeelle ja tajusin samassa olevani aivan väärässä paikassa. Välittömästi vastustajan maila sujahti nenäni edestä ja hetken päästä noin kaksi metrinen irlantilainen rugbyn -pelaaja lähti juoksemaan kohti. Kauhistuneena tuijotin eteeni ja yritin pikaisesti hahmottaa, missä se hemmetin peliväline on. Tiesin, että päästessäni siitä eroon, myös tuo verenhimoinen karhu suuntaa ohitseni.

Katseeni lukittui tuohon pelosta pomppivaan valkoiseen reikäpalloon, joka epätoivoisena yritti hakea suojaa takaani. Nostin jälleen katseeni tuota rymistelevää villipetoa kohti ja näin kuinka hänen salibandy mailansa kohosi reilusti yli hänen päänsä, muuttui viikatteeksi ja tämän jälkeen tunsin ilman pakenevan sen edestä viikatteen lähtiessä liikkeelle.

Yritin epätoivoisesti, tärisevin käsin, lyödä palloa pois jaloistani, mutta turhaan. Noin sadasosa sekunnin jälkeen kuului: AAAARRRGGGHHHH, kun tuo verenhimoisen saalistaja harmaakarhun viikate osui suoraan nilkkaani.

Tuli hetken hiljaisuus ja harmaa karhu oli muuttunut teddy-nalleksi. "Ups! Sorry mate!" hän sanoi ja lähti sen jälkeen hyppelehtimään reikäisen pallon perään toiselle puolelle kenttää samalla, kun meikä haki lähipuolustus asemaa laidan takaa.

Hetken hammasta purtuani ja todettuani useampaan otteeseen, että kipu on vain olotila, kipu on vain olotila lähdin jälleen varovasti liikkeelle. Nyt tosin pyrin välttämään noita kaikkein kiivaimpia pallon tavoittelu tilanteita, joissa korkean mailan rajana oli katto ja tavallisimpana lyöntityylinä irlantilaisesta hurlingista tuttu pään irroitus isku.

Valitettavaa kyllä muutaman kerran he päättivät syöttää meikälle suoraan lapaan (normaalisti pallon saatuaan irkku vain löi sitä älyttömällä viikatteella johonkin suuntaan..) ja tällöin kysyttin älyttömän nopeita jalkoja (jottei tule niloille..) ja älyttömän ketteriä käsiä (jottei maila katkea viikatteesta..) ennen nopeaa syöttöä ja poistumista jaloista. Muutaman kerran tosin jouduin tekemään maalin, koska tuolloin tiesin pelin pysähtyvän ainakin hetkeksi. Se tuintui ainoalta säännöltä siinä hullun myllyssä..

Kaikesta huolimatta noin tunnin kauhun hetkien jälkeen onnekseni peliaikamme loppui ja säästyin vammoilta. Peli oli pelkkää mailaan hakkaamista ja järjettömiä lyöntejä, joiden lomassa välillä tuli yllätyksenä nenäkarvoja viistävä korkea tai muuten vain päin juossut irkku.

Kerrankin tein uuden vuoden lupauksen, jonka tulen pitämään. En enää ikinä mene pelaamaan "salibandyä" pelkästään irlantilaisten kanssa.. Vaadin vähintäänkin kentälle lätkävarusteet ja joukkueellisen suomalaisia opettamaan tuon jalon lajin sääntöjä!!!

Ja ilmeisesi lottoakaan ei kannata tänä viikonloppuna tehdä.. Taisin käyttää kaiken tuurin taas hetkeksi..