Let´s rock \,,/

Kellon iskettyä 0800 pm aikaaan Camp Villen messin lavalle nousi ruotsalainen fältartisti -yhtye Twenty4Seven. Meikäläinen oli vielä tyytyväisenä mussuttamassa juuri grillattua lihaa, makkaraa ja irlantilaista makkaraa ja jonkin sortin saarivaltion versiota ryynimakkarasta. Ja kuten helposti voi arvata, niin yksikään kyseisistä tuotteista ei ollut terveellistä, mutta sitäkin maistuvampaa. Olin oikeasti yllättänyt, sillä irlantilainen keittiöhän ei todellakaan ole kuuluisa maailmalla ainakaan ruuista.

Mussutettuani masun täyteen siirryin sitten messiin nauttimaan musiikillisesta illasta. Kapakkamme oli melkein jopa täynnä ja etenkin ruotsalaisia taistelutovereitamme oli eksynyt juottolaan melko runsaasti. Lavalla soitti ruotsalainen yhtye Twenty4Seven laulusolistinaan Nina Söderquist, joka on tullut tunnetuksi muun muassa lukuisista musikaaleista, sekä esiinnyttyään Ruotsin jääkiekkomaajoukkueelle 40 000 katsojan edessä heidän voitettuaan Olympia -kultaa vuonna 2006.

Twenty4Seven tarjosi erinomaista ja mukaansa tempaavaa Rock-musiikkia kahden energisen gimulin viedessä shown. Ninan kanssa lavan hallinasta kilpaili erittäin räväkkä basisti Ellinor Asp, joka osasi todellakin ottaa yleisönsä ja nauttia räyhäävästä Rockista.

Twenty4Seven avasi samalla Camp Villen ja Camp Victorian musiikkiviikonlopun, jonka ohjelmaan kuuluu muun muassa Battle of the Bands -bändi kilpailu ja lisää Ruotsalaista tyttöenergiaa.

Tänä viikonloppuna keskisessä taisteluosaston sana on ROCK!!!! \,,/

www.ninasoderquist.com
www.ellinorasp.com
www.forsvarsutbildarna.se/web/Faltartist.aspx

Canine aka. K9..

Räyhään, kiroan ja huudan! Mikäli edessäni olevat ihmiset ymmärtäisivät he saattaisivat jopa pahastua. Lopulta saan tarpeekseni ja lähden juoksemaan. Juoksuni on melko raskasta, mutta silti pyrin olemaan mahdollisimman nopea. Saan etumatkaa jonkin verran, mutta lopulta muutaman kymmenen metrin vaikean hölkän jälkeen kuulen takaani pahaenteisen äänen ja sen jälkeen hampaat iskevät oikeaan käteeni. Koira murisee ja yrittää saada minut maahan. Se repii hihastani vimmoissaan ja aistin olevani sen lelu tällä kertaa - lelu johon ei hamapaita säästellä!

Lähdimme tutustumaan yhdysvaltojen armeijan kansalliskaartin sotilaspoliisikoiraryhmään (United state army military working dog unit) Camp Bondsteeliin. Aluksi näimme perinteistä sotilas -agilityä, jossa koira suoritti tottelevaisuus/ketteryysradan ohjaajansa komentojen mukaan. Perustottelevaisuus oli kohdillaan, joskin vielä hiukan hiomista.

Seuraavaksi sitten pääsimme itse asiaan. Kokosuoja puku saarivaltiolaiselle ylle ja tämän jälkeen ärhentelemään koiran eteen. Sen jälkeen tossua toisen eteen ja mahdollisimman ripeästi koiraa karkuun. Eikä aikaakaan, kun noin kaksimetrinen ja noin satakiloinen irlantilainen lennähti maahan noin 45 kiloisen sakemannin otettua napakka ote hihasta. Miellyttävää katseltavaa, joten otetaanpa uudelleen. No jälleen melkein sama kuvio, joka päättyi jälleen Caninen voittoon. Tyytyväinen nuorehko koira lampsi häkkiinsä ohjaajan taputellessa sitä kylkeen.

Seuraavaksi kysyttiin vapaaehtoista. No yleensä on tapana siinä vaiheessa nostaa kättä ylös jos tietää sen olevan hiukankin päivärutiineista poikkeavaa. Suojapuku ylle ja hiukan vanhemman rotaation sakemannin eteen räyhäämään. Perusäijäilyn jälkeen lähdin hölköttelemään vaikeasti kohti tarhan päätyä ja melkein takaseinämän kohdalla tunnen noin 50 kiloisen otuksen ottavan melko lempeästi kiinni hihasta. Koira yrittää saada meikän maahan, mutta turhaan. Ilmeisesti sen eläkepäivät olivat melko lähellä koiranohjaajan voivoteltua, ette se enää oikein parempaan pysty.

No ilmeisesti meikäläisen harmistuksen huoomattuaan eteeni marssitettiin sitten hiukan tuoreemman ja aktiivisemman oloinen malikka. Jo perus räksytyksenkin aikana olo oli jo hiukan odottavaisempi eikä se juurikaan kerennyt muuttumaan lyhyehkön karkumatkan aikana. Malikka kipitti meikän kiinni melko ripeästi ja napattuaa hihasta heitti sedän tonttiin jo paljon vakuuttavamman kuin edellinen puudeli.

Hiukan pureminen oli näykkimistä ja koira vaihto kättä omasta tahdostaan, mutta kaippa sekin olisi sattunut ilman suojapukua???

Olen joskus aiemmin päässyt kokeilemaan suomalaisten sotakoirien purukalustoa ja täytyy todeta, että kotimaisilla homma oli jotenkin paljon uskottavampaa. Jo itse pureminen oli paljon aggressiivisempaa ja määrätietoisempaa, kuin näillä amerikan näykkijöillä ja tottelevaisuus oli myös aivan eri luokkaa. Uskallampa epäillä, että amerikkalaiset dogit ei olisi läpäissy Suomessa tarkastusta suojelun osalta!!!

No päivä oli mukava ja etenkin vaihtelua rutiineihin. Ja vieläkun lopussa saimme tietää, että nurmikko jossa ryvimme oli koirien paskatusalue, niin itsetuntomme nousi jälleen kohisten!

Jälleen tuli koirille koiran kohtelua! :D

Korkeasaareen..

Tai ei nyt ihan.. Mutta eläintarhassa pistäydyimme kuitenkin. Ajvalijan kylässä sijaitsee pieni eläintarha, jossa on ainakin erinäisiä nisäkkäitä, lintuja ja sitten vetonaulana karhuja.

Tarhat on mielestäni melko pieniä, ainakin verrattuna suomalaisiin eläinpuistoihin ja kun astuu "karhulinnan" viereen, niin jotenkin masentuu. Suomessa koiria pidetään kotioloissa tuon kokoisissa tarhauksissa, eikä tyyliin kolmea tai neljää täysikokoista karhua.. Kalterit olivat vahvan oloiset ja nallekarhut alakuloisen näköiset.

Joskus mietin, että onko Korkeasaarenkaan karhuilla hyvät oltavat melko pienellä alueella, mutta nyt tiedän niiden olevan erityisasemassa verrattuna Kosovon serkkuihinsa. Ja vielä kun tarina kertoo, että tämä ei ollut edes K-maan pohjanoteeraus..

Olisiko niiden hyttytyttöjen aika lähteä käymään ulkomailla, eikä vain pelastaa niitä Suomen eläimiä.. Hehän voisivat kans hakeutua omaan eläimelliseen kriisinhillintä operaatioon.

 

Olin ottamassa ryhmäkuvaa helikopteriplatan vieressä ja ilokseni havaitsin vispilän suuntaavaan meitä kohden. Kerkesin jo hetken suunnitella, kuinka taustalla näkyy juuri maata koskettava venäläisvalmisteinen lentävä tiiliskivi, kun se iski vasten kasvoja. Muutaman päivän oli satanut lunta ja maasta lähti yläilmoihin "hurrikaanin" voimalla melkoinen lumimyrsky. Kameran kolmijalka lähti lentoon ja tuli rymisten tonttiin, reppu oli juuri ottamassa objektiiveineen ensimmäistä lentotuntiaan, kun tarrasin siihen kiinni ja syöksyin vallin suojaan. Lumi tunki kaikkialle ja ilmavirtaus oli uskomaton. Hetken myrskyttyään vispilä nousi jälleen ilmaan ja jätti jälkeensä märän kamerakaluston ja muutaman oikeaan lumipukuun sonnustautuneen rauhanturvaajan. Oli piloteilla varmasti naurussaan pitelemistä, kun tiesivät miten kopteria sihtaavalle kuvaajalle tulisi käymään. Opin kantapään kautta..

Vaalihumua..

Istun saunan lauteilla ja nautiskelen puusaunan pehmeästä löylystä.. Otan muutaman hörpyn tölkistä ja tuo Coca-Cola Companyn Fanta -brändinä tuntemamme sokerilitku laskeutuu kohti verenkiertoani piristääkseni oloani hetkeksi. Mittarissa paukkuu noin 90 astetta ja hiki pisarat vaeltavat iholla..

Hetken päästä jännityn ja vanhat "sotamuistot" Libanonista iskevät kasvoille. Kuulen tutun äänen, joka on jo vaipunut unholaan. Nyt sen muisto jotenkin säväyttää, vaikka tiedänkin ettei siitä ole uhkaa.

Ulkona konetuliase iskee rytmikkäästi ja muutama räjähdys tuo lisätuntua tähän olotilaan, jonka silmät sulkemalla ja kuvittelemalla saisi esimerkiksi Afganistanissa tai vanhaan hyvään aikaan Kosovossakin joukot liikkeelle. Nyt kaikki tietävät, että Lipljanin asukkaat siellä vain juhlivat pormestarin vaalien viimeistä kierrosta ilmaan ampuen ja ilotulitteiden räiskyessä.

Jostain syystä noita kaikkia automaattiaseita, jotka kummasti yleensä muistuttavat veli venäläisen AK-47 mallia, ei ole kyetty keräämään pois ja aina sopivan tilaisuuden tullen paikallinen mielellään testaa sen toimivuutta ilma-ammunnalla. Ja hyvinhän tuo tuntuu toimivan. Niin se vain nakuttaa niin heleästi, että itse Mihail Kalasnikovkin olisi ylpeä jos kuulisi Albaani -veljiensä sillä leikkivän.

Sodastahan on jo kulunut kuitenkin se kymmenen vuotta, mutta siltikin tuo kätevä joka kodin rynnäkkökivääri löytää yllättävän usein käteen. Eihän niitä koskaan näe kenelläkään, mutta aina, kun on jotain syytä juhlia esimerkiksi sitä uutta vuotta, häitä tai sitten näitä vaaleja, niin jo alkoi valojuova hiihtää pimeällä Kosovon taivaalla.

Olisihan se mielenkiintoista Suomessakin, kun SDP:n kannattajat kerääntyisivät kauppatorille yhteiseen ilma-ammuskeluun jonkun umpikorruptoituneen demarin voiton juhliin. Olisihan siinä Kokoomuksen ja Keskustan pojilla ihmettelemistä, että mistäs haettais suojaa.. No onneksemmme kulttuurimme on hiukan erilainen, vaikka aseiden määrässä ei Suomi-koti hirveästi taida jäädä jälkeen maailman kärkimaista.

Kyllähän ne aseet kuuluvat Suomalaiseen kulttuuriin, jossa metsästyksellä on pitkät perinteet. Vaikka onhan Suomessa viime aikoina alettua kovasti vaatia päitä vadille, kun eräät elämässään epäonistuneet ihmiset ovat tehneet järkyttäviä tekoja.

Suomalaisen kulttuurin vika vain on se, että yksilöltä puuttuu nykyään vastuu ja vastuu pyritään aina siirtämään jollekin toiselle ja jos sitä toista ei löydy niin viranomaisille. Lopultahan viranomainen on aina se syyllinen teki se sitten mitä vain. Jos aselupaa ei myönnetä poletaan jonkun "oikeuksia" ja jos se myönnetään, niin aina on riskinä, että asetta käytetään johonkin muuhun, kuin mihin se on tarkoitettu.

Aselupien kiristämisellä varmasti tavoitellaan hyvää, mutta valitettavasti se ei ratkaise ongelmaa. Ongelma ratkeaa vasta, kun terveydenhuolto ja poliisi pystyvät keskustelamaan keskenään tai kaikki aseet häviävät maasta. Aseen pystyy kyllä Suomessakin hankkimaan ilman mitään lupia, mikäli sellaisen tarvitsee veritekoonsa. Valitettavaa, mutta totta.

Jos haluamme kieltoyhteiskunnan, niin ensimmäisenä meidän pitäisi kieltää alkoholi, keittiöveitset ja Mora-puukot. Raaka suomalainen taitaa kuitenkin tehdä sen yksittäistapaus tapon useinmiten humalassa veitsen avulla, kuin ampuma-asetta käyttäen.

Libanonissa eräs useita kuolonuhreja vaatinut ammuskelu alkoi yliopistolla normaalista väittelystä opiskelijoiden välilllä ja Kosovon pohjois-osassa ei tarvita, kuin oikea tekosyy, niin automaatiiaseet kaivetaan esiin ihan tosissaan. Sodan muistot on osalla vieläkin melko pinnalla ymmärrettävistä syistä. Eli loppujen lopuksi asiat ovat meillä Suomessa kuitenkin melko hyvällä mallilla, kunhan vain jaksamma joskus nauttia siitä turvallisuudesta, minkä olemme rakentaneet emmekä anna median pilata turvallisuuden tuntuamme ylilyövällä ja ei niin henkisesti tasapainoisia ihmisiä ruokkivalla uutisoinnilla.

Ase on harvemmin yksinään vaarallinen, sillä se kaikkein kovin riski on kuitenkin aina sen liipasinkaaren sisäpuolelle tunkevan sormen omistaja. Siihen meidän pitäisi jotenkin pystyä vaikuttamaan.

Murdelball..

Eilen koin tämän reissun pelottavimmat hetket..

Kokosimme kaksi joukkueellista taistelijoita ja varustauduimme asiaan kuuluvalla tavalla. Otimme mukaamme hiukan kättä pidempää ja tämän jälkeen lähdimme marssimaan kohti määränpäätä.

Edessämme aukesi halli, jonka uumeniin astelimme varovasti. Oloni oli hiukan jännittynyt, sillä en osannut ollenkaan odottaa mitä tuleman pitää. Yleensä olen varma joukkueeni tasosta, mutta tällä kertaa en osannut edes arvailla. No sen verran tiesin, että mitään parasta suoritusta en tänään tulisi näkemään.

Astelin rohkeasti hallin keskellä, samalla pukien liiviä ylleni. Kumarruin hiukan, katsahdin ympärilleni ja puristin tiukasti mailasta.

Aloituspallo lähti liikkeelle ja tajusin samassa olevani aivan väärässä paikassa. Välittömästi vastustajan maila sujahti nenäni edestä ja hetken päästä noin kaksi metrinen irlantilainen rugbyn -pelaaja lähti juoksemaan kohti. Kauhistuneena tuijotin eteeni ja yritin pikaisesti hahmottaa, missä se hemmetin peliväline on. Tiesin, että päästessäni siitä eroon, myös tuo verenhimoinen karhu suuntaa ohitseni.

Katseeni lukittui tuohon pelosta pomppivaan valkoiseen reikäpalloon, joka epätoivoisena yritti hakea suojaa takaani. Nostin jälleen katseeni tuota rymistelevää villipetoa kohti ja näin kuinka hänen salibandy mailansa kohosi reilusti yli hänen päänsä, muuttui viikatteeksi ja tämän jälkeen tunsin ilman pakenevan sen edestä viikatteen lähtiessä liikkeelle.

Yritin epätoivoisesti, tärisevin käsin, lyödä palloa pois jaloistani, mutta turhaan. Noin sadasosa sekunnin jälkeen kuului: AAAARRRGGGHHHH, kun tuo verenhimoisen saalistaja harmaakarhun viikate osui suoraan nilkkaani.

Tuli hetken hiljaisuus ja harmaa karhu oli muuttunut teddy-nalleksi. "Ups! Sorry mate!" hän sanoi ja lähti sen jälkeen hyppelehtimään reikäisen pallon perään toiselle puolelle kenttää samalla, kun meikä haki lähipuolustus asemaa laidan takaa.

Hetken hammasta purtuani ja todettuani useampaan otteeseen, että kipu on vain olotila, kipu on vain olotila lähdin jälleen varovasti liikkeelle. Nyt tosin pyrin välttämään noita kaikkein kiivaimpia pallon tavoittelu tilanteita, joissa korkean mailan rajana oli katto ja tavallisimpana lyöntityylinä irlantilaisesta hurlingista tuttu pään irroitus isku.

Valitettavaa kyllä muutaman kerran he päättivät syöttää meikälle suoraan lapaan (normaalisti pallon saatuaan irkku vain löi sitä älyttömällä viikatteella johonkin suuntaan..) ja tällöin kysyttin älyttömän nopeita jalkoja (jottei tule niloille..) ja älyttömän ketteriä käsiä (jottei maila katkea viikatteesta..) ennen nopeaa syöttöä ja poistumista jaloista. Muutaman kerran tosin jouduin tekemään maalin, koska tuolloin tiesin pelin pysähtyvän ainakin hetkeksi. Se tuintui ainoalta säännöltä siinä hullun myllyssä..

Kaikesta huolimatta noin tunnin kauhun hetkien jälkeen onnekseni peliaikamme loppui ja säästyin vammoilta. Peli oli pelkkää mailaan hakkaamista ja järjettömiä lyöntejä, joiden lomassa välillä tuli yllätyksenä nenäkarvoja viistävä korkea tai muuten vain päin juossut irkku.

Kerrankin tein uuden vuoden lupauksen, jonka tulen pitämään. En enää ikinä mene pelaamaan "salibandyä" pelkästään irlantilaisten kanssa.. Vaadin vähintäänkin kentälle lätkävarusteet ja joukkueellisen suomalaisia opettamaan tuon jalon lajin sääntöjä!!!

Ja ilmeisesi lottoakaan ei kannata tänä viikonloppuna tehdä.. Taisin käyttää kaiken tuurin taas hetkeksi..

Keep it going..

Ennen tätä nykyistä reissua tuli eräänä heikkona hetkenä Itä-Helsingin mestoilla luvattua ehkäpä liian suuri lupaus. Eräs tuttavani haastoi meikän juoksemaan Stokiksen maratonin ensi kesänä.. No tottakai lupauduin ja ja suunnittelin, että täällä Kosovon aroilla on sitten mukava ravata tota hikistä lenkkiä edes takaisin..

Tosin vedosta ei sitten enää kuulunut mitään ja meikälläkin tuo lenkillä käynti alkoi harventua. Tosin gymillä käynnit on varmasti lisääntynyt tuosta normaalista saamattomuudesta noin tuplaan ellei triplaan. Säbää tulee hakattua myös noin kolmena päivänä viikossa ja siihen päälle vielä palauttavana lentistä pari kertaa. Ja jotta hupi ei loppuisi aivan täysin kesken, niin täytyy noita kahvakuulia käydä viskomassa aina silloin tällöin. Erinomainen koko kropan treeni!

Tietysti kova treenaaminen tarvitsee, kovan seuran ja kova seura osaa suositella oikeat jauhot. Eli Amerikkalaisten Boringsteelin lisäravinne osasto on tullut erittäin tutuksi ja muutama purkki nitroo ja cell-techiä on lähteny megeen. Ja sit tottakai aamupuuroks ja iltapalaks perus Hera.. Seuraava kysymys kuuluukin onko mitään järkee vetää prostkuja mestassa, jossa saa ruokaa ihan milloin vain ja aivan älyttömästi???

Ehkäpä se pointti onkin siinä, että tolkuttomaa mättömäärää vähentääkseni on helppo ottaa välipalaksi protskua ja jättää esim lounas tai päivällinen väliin. Sitten jälleen treenin jälkeen pikku palautus juoma ja terveellinen välipala. Olemme mieltyneet jostain syystä tuohon rahkaan ja ananakseen! :) Ainakin itselläni tuo painonhallinta on osoittautunut alku nousun jälkeen hiukan helpommaksi näilllä jauhomaisilla aterian korvikkeilla ja lisäprotskuilla. Karkki ja herkkulakkokin on vielä toistaiseksi hyvällä mallilla ja uskon selviäväni huhtikuulle ilman vaikeita viettelyksiä.. Tosin välissä on loma, jolloin herkuttelu kuuluu soppariin! Vielä kun malttais pitää silloin tällöin kunnon lepopäivän eli löhöilydagenin, niin hyvä tulis.. Mutta mitä muutakaan sitä täällä duunailis vapaa-aikana.. Messissä en jaksa kaljaa kitata ja leffojakin on tullu reilusti jo kytättyä. Eli urheilemaan mars!

Tosin juuri tulleen tiedon perusteella joudun hiukan harkitsemaan uudelleen tuota hyvin alkanutt bodybuilding- eli keskivartalon kehitysuraani tai rantakuntoon 2010 kamppanjaa.. Haaste näyttää siis olevan voimassa ja maratoni lähestyy. Nythän ei sitten tarvitsisi kuin saada tietoa miten hemmetissä sinne The Maratonille nyt sitten pitää valmistautua ja etenkin miten sinne pitää treenaa.. Ainoa positiivinen asia, joka nyt tulee mieleen on se, että juokseminen kuluttaa mahdollisesti tuota rasvakerrosta ympäriltäni, jota olen kerännyt talven varalle.

Näin nopean mietiskelyn, fundeeramisen ja ajatusjumpan jälkeen taidan olla sen verran kurinalainen, että saatan aloittaa aamu lenkit.. En ehkä vielä huomenna, mutta ehkä kevväämmällä!!! Onhan tässä aikaa.. :D

Eli Stokis näyttää siltä, että tärskymme on kuitenkin kalenterissa.. prkl..

Ja niin. Pakko mainita eli leveillä eli ihan skidisti vaan kellua. Flygari tiketit on buugattu sitten maaliskuun alkuun. Eli jälleen sinne minne nenä näyttää. Tällä kertaa se näyttää Helsinkiin ;o) ja sieltä sitten sinivalkoisin siivin Kommunistisen Kiinan kautta nopeasti Singaporen överi pitäjään. Siellä hetken ihmeteltyäni saatan suunnistaa kohti Malesian viidakkoa eli Kuala Lumpuria ja sieltä sitten turistihelvettiin eli Thailandiaan!!! Jäätykää pakkaseen! :D RankkaReissu just keeps going!