“That's one small step for man..

..one giant leap for mankind.” kuuluivat nuo kuuluisat sanat Neil Amstrongin astuessa kuun pinnalle 21. heinäkuuta 1969 Apollo 11:n kuumoduulin tikkailta. US ja A oli voittanut kilpajuoksun kuun pinnalle ja lyönyt pahasti itä naapuriamme suoraan kasvoille. Presidentti John F. Kennedyn tavoite oli toteutettu ja maailman isoin, kaunein ja rikkain oli päässyt nyt myös avaruudessa herruuteen, uuteen ja ihmeelliseen maailmaan.

Vuosikymmenien jälkeen NASA on kuin vain muisto entisestään. Miehitetyt avaruuslennot loppuivat vuonna 2011 ja nyt tuonne äärettömyyteen lähtee enää vain yksittäisiä satelliitteja Kennedy Space Centeristä. Suunnitelmat on suuret ja aika näyttää onko Mars saavutettavissa vai nou. Mutta kaikesta tuosta nykyisestä NASA:n rahapulasta ja ei enää niin kovasta imagosta huolimatta retkikuntamme suunnisti tuohon yhteen koko Yhdysvaltojen kuuluisimmasta turistinähtävyydestä. Jätimme Orlandon sadunhohtoisen ja suorastaan elokuvamaisen habituksen ja siirsimme itsemme uskollisen peltilehmämme avustuksella Avaruus Rannikolle nauttimaan hyytävän kylmästä talvikelistä.

Muutaman tunnin ajomatkan päässä sijaitsee legendaarinen surffi-mesta nimeltä Cocoa Beach. Kyseinen kyläpahanen nousi muinoin surffareiden ehdottomaan kuninkaalliseen kastiin lokaalin nimeltään Kelly Slater voitettua muutaman mualimanmestaruuden tuossa aallonratsastuksessa. Ja tämän kyläpahasen surffihuuman huomaa verrattomasti esimerkiksi siitä, että se on täynnä surffaukseen liittyvää kauppaa ja baaaria, jotka on juurikin seiniään myöten verhottu erinäisellä alaan liittyvällä krääsällä. Mainittakoon vaikkapa paikka nimeltä Sandbar. Kiva sisustus ja varmaan helteellä hyvä meno, mutta ruoka on paskaa. Älkää syökö, vaan juokaa.

Cocoa Beachilta löytyy myös eräs mainitsemisen arvoinen maamerkki, eli Ron Jon Surf Shop. Tuo vaatimaton 52.000 neliöjalan kokoinen liike palvelee 24 h vuorokaudessa, joten jos aurinkoöljy tai surffilaudan vaha on päässyt loppumaan baari-illan jälkeen, niin surffitukat voivat saapastella sisään ja saada pelastuksen ylitsepääsemättömään puutostilaan. Ja totta kai tämän maailman isoimman surffi-liikkeen edustalla komeilee Kelly Slaterin patsas.

Vaikkakin olin surffi mekassa, niin itseltäni jäi tämä ensimmäinen aalto kuitenkin kokeilematta. Lämpötila laski hivenen alle kymmeneen asteeseen, joten vilukissa ei edes haaveillut astuvansa hyisen kylmään meriveteen edes märkäpukuun sonnustautuneena. Ehkpä joskus. Sama erikoinen ja ei niin tavallinen Floridalainen sää (Osavaltio, joka mainostaa itseään loppumattomalla kesällä..) verotti myös iltaa viettävää sakkia. Kävimme nauttimassa lihaa ja muita lisukkeita Coconuts On The Beach ravintolassa, jossa meno alkuillan loppupuolella vielä vaikutti melko mukavalta. Mutta eipä huoli, sillä illan kylmetessä ja kääntyessä kohti yötä ne vähäisetkin ihmiset poistuivat jonnekin. Kävimme vielä Beach Shack lokaali mestassa ja vaikkakin meno oli ihan jees niin ikähaitari ei oikein kohdannut ja tunsimme olomme teinareiksi. Hivenen vielä uskoa itsessämme otimme vielä Cabin satamaan ja kävimme tsekkaamassa erään juottolan. Tavallaan tyhjäarpa, vaikkakin pääsimmekin seuraamaan sakset sakset naisten tanssiesitystä pöydällä ja sen jälkeen heidän hellää kuherteluaan baaritiskillä. Melkoisia mallitoimiston mammoja Losista..

Hyvin nukutun ja hivenen krapulaisen aamun jälkeen löysin itseni Kennedy Space Centerin turistibyråsta. Pysäköinti oli tällä kertaa ilmaista ja sisään pääsi vajaan 50 kypän taalan hinnalla. Kohteessa voi nauttia basic kietoajelusta tai sitten voi yrittää etukäteen buukata itselleen speciaali reissun, jolloin näkee huomattavasti enemmän. Meille koitui kohtaloksi nauttia basicista, joten nousimme vartin välein lähtevään bussiin. Bussi suuntasi vanhan ja ihan oikeasti vanhan mummon ohjastamana kohti maailman isointa rakennusta (tilavuudeltaan..), jossa avaruussukkula pistetään kiinni polttoaine säiliö / raketti yhdistelmään ennen laukaisua. Katselimme tuota melkoisen kuuluisaa rakennusta jonnin verran etäämmältä, sekä sen vieressä olevaa vanhaa laukaisu alustaa. Tämän jälkeen matkamme jatkui jollekin vanhalle sukkulan tai muun systeemin laukaisualustalle, joka oli muunnettu turistin tiirailukohteeksi. Alkuun tsiigailimme joskus varmaan 80-luvulla valmistuneen esittelyvideon ja sen jälkeen ihastelimme pienoimallia ja muutamia tietoiskutauluja. Tämän jälkeen takasin pakkaseen ja kipusin noin neljännen kerroksen korkeudelle ja otin muutaman kuvan etäällä näkyvistä eri laukaisualustoista. Muun muassa viimeisimmin sukkulan lähtöpisteestä.

Siellä jonnin verran aikaa oleiltuamme menimme takaisin odottamaan bussi kyytiä seuraavaan mestaan. Jonotus aika oli riittävän pitkä ja kauhulla ajattelen hetkeä, kun joutuisin sinne sesonkina. Ei välttämättä riittäis kärsivällisyys. Eli tässä vaiheessa tiedoksi ellette jo tajunneet, niin alueella ei todellakaan saa liikkua vapaasti muutakuin muutamassa kohteessa.

Kuva jalattomasta linnusta ja lopulta jälleen bussi kyytiin. Seuraavana vuorossa oli Apollo / Saturn V Center, jossa pienen lämmittelyvideon jälkeen pääsimme seuraamaan installaatiota oikeasta sukkulan laukaisusta. Kokemus oli mielenkiintoinen, vaikkakaan yleisön lisäksi paikalla ei ollut henkilökuntaa. Koko laukaisu käytiin lävitse ja työasemissa vilkkuivat valot ja näytöltä näkyi mitä milloinkin sukkulan ympärillä tapahtui. Lopulta koitti se maaginen hetki ja sukkulan rakettimoottorit syttyivät ja kone lähti kohti taivasta. Laukaisukeskuksen ikkunat tärisivät ja valaistusta muutettiin enemmän punaisen sävyyn. Helposti pystyi kuvittelemaan olevansa oikean laukaisun keskellä. Suosittelen. Mukava kokemus.

 

Shown jälkeen siirryimme suureen halliin, jossa on näytillä ihan oikea täysikokoinen avaruuskone kaikessa komeudessaan – tai ainakin kuoret siitä. Vaikuttava näky täytyy myöntää. Ja totta kai hallista löytyi myös krääsäliikkeet ja perus jenkki syöttölät, kuten kuvaan sopii. Mutta aina pitää olla jotain hivenen erikoista, kuten nytkin. Esille oli laitettu pieni pala kuukiveä, jota turistit pystyivät koskettamaan. Nyt olen siis koskenut kuuhun. Tuntui sileältä, hivenen rasvaiselta ja jokseenkin kuluneelta. Mahtoiko syynä olla ne tuhannet enne minua jotka ovat kiveä hiveltäneet juuri survottuaan king size ranskalaiset sisuksiinsa. 

Avaruuskeskus on auki aamu 9 ilta kuuteen ja meillä alkoi kello näyttää jo iltapäivää. Jälleen takaisin bussijonoon ja lopulta myös bussiin. Suunnistimme takaisin alkupisteelle ja kävimme vielä kokemassa hirveän hehkutuksen jälkeen laukaisusimulaattorin. Tyttö portilla kertoi, että odotusaika on yhteensä noin puoli tuntia, joka vastasi todellisuudessa noin tuntia. Eli aikamääreetkin ovat erilaiset amerikan ihmemaassa.

Pääsimme kuitenkin feikki sukkulan ruumaan mukaville penkeille ja lukitsimme turvavyömme. Kovat varoitukset ja isot odotukset. Sukkula nostettiin pystyasentoon ja tämän jälkeen lähtö. Penkit tärisivät ja G-voimien tunne saatiin penkin selkänojan painautuessa automaattisesti hivenen sisään. Avaruuteen päästyämme painottomuuden tunne rakennettiin kallistamalla kehikkoa eteenpäin ja jouduimme nojaamaa turvavyöhön. Lopuksi vielä kattoluukut aukenivat ja saimme ihastella maata kiertoradalta. Ihan jees mutta sanotaanko, että Epcotin mars seikkailun jälkeen ei tuntunut missään. Jos oikeasti avaruuteen lähtö on noin vaisua, niin astronautojen katu-uskottavuus romahti juuri muutaman pykälän.

Kellon lyödessä sata lompsimme takaisin autolle jälleen hivenen pettyneenä. Ihan hirveästi perus kierroksella ei nää ja kannatankin ottamaan jonkun erikoiskierroksen jos niitä vain on saatavilla. Ne maksaa vähän enemmän, fyffelle saa hivenen enemmän vastinetta.

 

Avaruusseikkailun jälkeen siirryimme takaisin Cocoa Beachille ja ruokailuun Sandbaariin. Läpiveto oli valtava, ruoka oli paskaa, eikä ihmisiä ollut kuin kourallinen. Jäädyimme pakkaseen!